Elokuvassa Total Recall Douglas Quaid osti virtuaalimatkan. Hän tahtoi matkata Marsiin, olla salainen agentti ja saada kauniin naisen. Jos Quaid olisi lisäksi tahtonut näyttää Richard B. Riddickiltä, omata omnipotentit jeesusvoimat ja taistella zergejä vastaan Doomin hengessä, leffa olisi saattanut olla sitä, mitä on Red Faction: Armageddon.

Rutistin hetki sitten Doom II:n läpi, joten meillä on tässä nyt äärimmäisen harvinainen arvostelu, jossa Doomista horiseva kriitikko tietää mistä hän puhuu. Armageddon on erinomainen Doomin korvike. Sarjatulisinko on yhä ominaisuus, johon räiskintäpeleillä on vaikeuksia vastata: vastaavaa tulivoimaa nähdään aniharvoin. Red Faction -sarja tunnetaan suhteellisen realistisesti ja ennen muuta komeasti hajoavista ympäristöistä. Armageddonin arsenaaliin kuuluu mustan aukon laukaisinta ja plasmakivääriä, jolla voi pyyhkäistä vahingossa seinän atomeiksi, kun tähtäsit ötökkää oviaukossa. Doomia ei tule ikävä: tämä on saavutus, sanoo setä.



Hihhulikultti on tuhonnut Marsin keinotekoisen ilmakehän. Uudisraivaajat piilottelevat luolissa pinnan alla. Supersotilas Mason oli paikalla hirmuteon hetkellä, ja hän päätyy todistamaan sitäkin, kun liskohyönteiset jostain syvältä (liskohyönteiset ovat aina syvältä) ryhtyvät mesoamaan. Tapaukset liittyvät toisiinsa. Asialliset välinäytökset kertovat vain välttämättömän. Tarina on aina selkeä, mutta hätäinen kerronta johtaa muutamiin noloihin kohtauksiin: kuka-mitä-häh, saattaa pelaaja kysyä, kun sankari eksyi yhtäkkiä kävelevän tankin kyytiin. Ääninäyttelijät tuovat tunnelmaan paljon. Kaikki menee aina pieleen ja kaikki ruikuttavat tauotta Mason etunenässä.

Masonilla on päässään opastava tekoälykaveri ja kädessään jumalalliset voimat takaava nanohiukkasräpylä. Mason osaa muutamia loitsuja, kuten voimakentän, joka pysäyttää vihollistulen ja repii lähelle uskaltautuvia. Kyky korjata aiheutettu tuho saisi mestari Yodan kateudesta siniseksi. Kentät eivät tuhoudu niin tyystin, että rajoja kannattaisi lähteä etsimään: lähinnä rakennukset ja toisinaan jotkut kivenlohkareet saa hajalle. Ne rappuset, jotka ovat ainoa tie edetä, voivat tuhoutua. Kun Mason nostaa kättään, kenttä alkaa palautua ennallaan. Tämä on lähes yhtä hilpeää kuin tuhoaminen: pelaaja tuntee olevansa jotakin erikoista. Talo saattaa romahtaa yhtä vihollista räiskiessä. Toisen tullessa samasta suunnasta, Mason voi nostaa seinän takaisin suojakseen, jolloin elinvoima ehtii palautua.



Valtaosa pelistä koostuu zergmäisesti saastuttavien ötököiden liiskaamisesta luolissa, joissa on villin lännen mieleen tuovia hökötyksiä. Vaikkei luola ole se mielenkiintoisin mahdollinen lavaste, on luolissa pysyminen tietoinen ratkaisu. Monet pahikset pomppivat seinissä ja katossa. Tekoälyä ei voi ovelaksi kutsua, mutta vihollinen pysyy liikkeessä monipuolisesti ja haastavasti. Loppupuolella kainalo huutaa dödöä, kun örkkiä puskee joka puolelta, ja se on tiedossa, ettei virta hidastu edes hetkellisesti, ennen kuin pesät on tuhottu.

Kenties Doomia pitää aina vähän ikävöidä. Kyberdemoneja mielikuvituksellisempia vihollisia räiskintäpeleissä ei ole nähty, ja muistuuhan tämä mieleen, kun joka pelistä tuttuja liskohyönteisiä kurmotetaan nimenomaan Marsissa. Ötököiden armeijaan kuuluu seinistä työntyviä jättiläislonkeroita, näkymättömiä kettuilijoita ja erinäisiä mörssäreitä. Sarvikuonon kokoinen hirviö luonnollisesti voi puskea seinästä läpi, tai romahduttaa lattian pelaajan alta. Pelin ehdottomat huippukohdat ovat kuin skriptattuja - paitsi että ne eivät ole!

Aseista oivin on magneettipyssy. Ensimmäinen luoti: merkitseminen. Toinen luoti: määränpää. Isompaakin hirviötä voi ampua otsaan. Kun ammut seuraavaksi rotkon seinään, hirviö lähtee matkalle. Samalla periaatteella voit viskellä talojen seiniä tai räjähtäviä tynnyreitä vihollisten suuntaan. Loppupään ruuhkaisissa taisteluissa tämä ei enää ole järin kätevää, mutta jos pelaaja on täysissä sielun ja ruumiin voimissa, hän kikkailee magneettipyssyllä tuntikausia ennen tätä. On äärimmäisen tyydyttävää viskata vihollinen hökkelitaloon, joka sortuu yksityiskohtaisesti.

Haulikosta ja konekivääristä tarjotaan asiat atomeiksi hajottavat versiot. Räjähteitä on monenlaisia. Yksi asia jäi minua ihmetyttämään. Fallout: New Vegasissa pelaaja saattoi jumittua ihan muuten vaan, ja useimmat pelit takkuilevat, jos pelaaja lähtee pomppimaan ahtaisiin paikkoihin. Armageddon on pohjimmiltaan rajoittunut putkijuoksu, mutta yhtä kaikki, pelaaja tipahtaa toistuvasti kasaan roinaa ja rihkamaa, ja tosiaankin tuhoaa ainoat etenemisreittinsä. Tästä huolimatta en koskaan jumiutunut, enkä kertaakaan joutunut miettimään, mitä pitäisi tehdä. Niinä parina kertana, kun putosin kuolemaan, uhka oli hyvin selkeä: olin sillalla, alla oli vaikkapa laavaa. Red Faction: Armageddon on kaukana messiaspelistä, mutta se mitä yritetään, on esimerkillisen laadukkaasti toteutettu.



Kolmella ajoneuvolla huristelu ja raideräiskintäosiot rytmittävät yksinpeliä. Vasta loppupuolella on havaittavissa puuroutumista. 8-10 tunnin kampanjan jälkeen useimmat pelaajat eivät ruikuta lyhyydestä, mutta näihin mittoihin päästäkseen muun muassa Armageddon venyttää yhden osion ylipitkäksi putkeksi, jonka aikana yksinkertaisesti testataan, miten monesta tutusta hirviöstä pelaaja selviää kerrallaan. Varsinkin tämä sessio olisi saanut näyttää hitusen mielenkiintoisemmalta, kuin pimeät marsilaiset luolastot näyttävät.

Moninpeli rajoittuu neljän pelaajan yhteistyöhön vihollisaaltoja vastaan. Kolmannessa pelimuodossa tuhotaan maisemia joko huvin vuoksi, tai aikarajan ja tavoitteiden puitteissa. Kumpikin tila on tauotonta rymistelyä ja tuhoamista, mikä rentouttaa pienissä annoksissa ja puuduttaa pidemmän päälle. Yksin- ja moninpelin takominen palkitaan kokemuspisteillä, joilla voi ostaa ylimääräisiä superaseita, kun hahmo on nanotemppunsa oppinut. Jos toivot toisinaan voivasi murskata moukarilla koko talon (!), Armageddon jää kirjastoosi stressileluksi.

Epäilen, että viime konsolisukupolven aikana minulla oli hauskempaa muutaman erikoisen b-luokan pelin, kuten Turok: Evolutionin parissa, kuin Halojen, Killzonen ja maailmansotaräiskintöjen. Vastaavasti koin Armageddonin alkuvoimaisempana viihdykkeenä kuin ne konsoleita myyvät mestariteokset, joita toisaalta pelataan kuukausitolkulla täysiverisen moninpelin ansiosta.