Muistaako kukaan vielä sitä aikaa, kun Duke Nukem oli yksi pelimaailman kovimmista naamoista? Jopa strippareita verisiksi klunsseiksi kieli poskessa potkinut tosiäijä laukoi legendaarisia one-linereitä ja suolesti maan valtaamista suunnitelleet alienit halki, poikki ja taas halki. Eipä Duke 3D pelillisesti mitenkään erityisen mahtava ollut, mutta asennetta riitti vaikka uhrilampaiden syötäväksi. Tarjosipa peli teknisesti jotakin uuttakin - kentissä saattoi olla tasoja jopa päällekkäin, toisin kuin aikansa superpelissä, Doomissa.

Duken jatko-osan piti olla jotakin käsittämättömän suurta ja mahtavaa. Hypejuna laitettiin rullaamaan toden teolla jo vuoden 1997 tienoolla – pelin tekeminen aloitettiin tiettävästi jo edellisenä vuonna. Liekö tämänkin junan ohjauskeskus joutunut anarkistien käsittelyn kohteeksi, sillä Duke Nukem Foreverin julkaisu venähti lopulta näihin päiviin asti. Tähän väliin mahtui jos jonkinlaisia viivytyksiä, kuten useita pelimoottorien vaihdoksia. Lopulta jopa alkuperäinen kehitystiimi sai kenkää ja tilalle otettiin uusi porukka, jonka epäkiitollisena tehtävänä oli rääppiä kasaan varsin nopealla aikataululla edes jotakin julkaistavaa. Kaiken tämän surkuhupaisan shown tuloksena Duken viehätysvoimasta on jäljellä enää kovin vähän. Itse asiassa Duke on tänä päivänä enää pelkkä nuoren Billy Idolin näköinen onneton paskiainen, jonka avulla pumpataan nyt tyhmiltä lampailta rahat pois.



Pelin alkaessa Duke on kusella. Duke voi muuten urinoida jokseenkin aina sopivan pöntön löytäessään. Hienoisena tyylirikkona mainittakoon, että minkälainen RONSKI TOSIÄIJÄ nostaa vessanistuimen ylös kustakseen seisaaltaan? Pelintekijät puolestaan lorottelevat suhteellisen armottomasti suoraan pelaajan kintuille. Näkyykö liki viidentoista vuoden tuotekehitys jollakin pelin osa-alueella? No eipä muuten näy, paitsi ehkä siinä, että pelottavan suuri osa pelin sisällöstä taitaa olla peräisin yli kymmenen vuoden takaa.

Pelin graafinen tarjonta on selvästi alle keskitason huttua. Siis monin paikoin jopa edellisen sukupolven pelikonsolien tasoa. Ahtaiksi suunnitellut putkikentät eivät sinänsä aiheuta ihmetystä (pelihän käytti jossain vaiheessa Doom 3:n moottoria), kun kyseessä on kuitenkin niin sanottu putkiräiskintä. Kenttädesign edustaa silti mennyttä aikaa, niin hyvässä kuin pahassa. Erityisen paljoa samojen maisemien edestakainen ramppaaminen ei mieltä lämmitä. Toisaalta kenttiin on ujutettu lievää sokkelomaisuutta, jolloin oikeaa reittiä saa jopa joskus harvoin etsiä tovin. Tämä tuo muistojen lämpöisen tuulahduksen 90-luvun räiskintöjen kaatopaikalta. Jopa pienimuotoisia puzzleja matkan varrelta löytyy, mistä toki ropsautetaan pieni plussa. Pelaajaa ei siis taluteta kaiken aikaa orjallisesti lieassa.

DNF:n äänimaailma hutmii niin ikään pelaajaa 90-luvulta peräisin olevalla turskalla ympäri korvia. Aika omituinen valinta mielestäni miksata soundit sumeaksi, 8-bittisen kuuloiseksi puuroksi. Doomista tuttujen murinoiden ja örinöiden häikäilemätön hyväksikäyttö aiheutti sentään niitä harvoja hetkiä pelin parissa, jolloin kurttuinen otsani oli vähällä silentyä. Duken tuttu mölinä kuulostaa varsin autenttiselta, asialla on näet tuttu ääninäyttelijä. Osa heitoista aiheuttaa melkein vaivautuneita hymähdyksiä. Lienenkö sitten liian vanha naureskelemaan pelin räävittömille vitseille, mutta erityisen hauskaa minulla ei missään vaiheessa ollut. Pelin huumori ei erityisen korkealentoiseksi äidy, kuten ehkä arvata saattaa.



Koska pelin mukaan kaljanjuonti aiheuttaa miehen kovenemista, niin pitihän tuota tietysti kokeilla käytännössä. Onhan moni aivoton räiskintäpeli (esim. Wolfenstein) mitä mainiointa hupia juurikin pienessä hillityssä kaljanosteessa. Duken parissa olusia olisi tarvittu ainakin kopallinen lisää, sillä muutaman vaivaisen tölkin jälkeen itseäni lähinnä v*tutti pelin pelaaminen kahta enemmän. Typerät äkkikuolemat saivat miesparan raivon partaalle useaan otteeseen, eikä niiden raivostuttavuutta lainkaan vähentänyt hengenlähdön aiheuttamat hemmetin pitkät lataustauot. Syviä depression oireita sain myös ääliömäisistä tasoloikkakohdista. Ensimmäisen persoonan näkövinkkeli ei mielestäni sovi erityisen hyvin tarkkaan hyppelehtimiseen.

Pelin perusrakenne ei edes yritä tarjota mitään tuoretta, mikä lienee ihan ok, sillä mikäpä nykypeli niin tekisikään. Duke etenee reitillään, tykittää alieneita ja aika ajoin vastaan tulee pomovihulainen, jonka hengen kirvoittaminen on pykälän verran rivimörköjä hankalampaa. Pomojen nirhaaminen myös isontaa Duken egoa, joka toimii myös energiapalkkina. Egoaan voi kasvattaa myös ihastelemalla itseään peilistä tai vaikkapa teloittamalla pahiksen tavallista näyttävämmin. Kenen itsetunto nyt EI kasvaisi, jos saisi kenkäistä möröltä aivot seinälle?

Vaikka peli on pohjimmiltaan putkiräiskintä, on sinne tänne ripoteltu sekavuutta lisäämään erilaisia yksinkertaisia ja useimmiten räpiköiden toteutettuja minipelejä. Välillä ajellaan RC-autolla, toisinaan Duke kutistuu (!) pikku-ukoksi (ja ajaa itse RC-autoa), putoavaa hissiä jarrutellaan ynnä muuta sellaista, mikä vaikuttaa juuri siltä, että tylsän räiskinnän vastapainoksi on yritetty keksiä jotakin muuta. Ja kaikki ideat näyttävät menneen läpi. Kulkupeleillä ajelu on tuntumaltaan varsin karua, joten eipä se isommin kokonaisuutta ainakaan paranna.



Näin suorasanainen ja negatiivinen arvio ei ole mikään erityinen kannanotto tai massan myötäily, sillä peli on ihan oikeasti varsin huono. Aikamoiset Duke-lasit täytyy silmillä olla, että tästä pystyisi nauttimaan. Vallitsevana tuntemuksena peliä pelatessa minulla olivat ärsytys ja pahantuulisuus. Piti oikein tarkkaan miettiä, oliko minulla jossain vaiheessa peliä hauskaa? No ainakin sen ensimmäisen parinkymmenen sekunnin ajan melkein myhäilin tyhmänä, kun Duke pissasi. Höhöö. Toisaalta tällä pyssyistä pyhimmällä ei saanut edes itse tähdätä, saati sitten merkkailla reviiriään aina halutessaan, joten sekin riemu lässähti sitten heti alkuunsa.

Ennen kuin kukaan pääsee laukomaan, että olisin jollain tapaa pettynyt Duke-fani, tai että pelin kurjuus olisi jollain tapaa tullut täysin puun takaa, voin avoimesti myöntää, että kumpikaan näistä ei pidä paikkaansa. En ollut erityisen innoissani Duken lapsellisesta machoilusta 90-luvulla. Teknisesti simppelimmässä Doomissa oli kuitenkin paljon enemmän tunnelmaa. Kaiken tämän hässäkän jälkeen odotukseni, olivat jatko-osan suhteen hyvinkin syvällä suossa. Olen toki yhtä kaikki yllättynyt, että peli todella osoittautui NÄIN kurjaksi ja kaikin puolin kiireellä tehdyn oloiseksi. Sitä en taas ihmettele lainkaan, että pelin parissa vätystellyt kehitystiimi sai matkan loppumetreillä kenkää. Jos tämä on todella se, mitä yli kymmenen vuoden hikisellä rupeamalla saatiin aikaan, niin ihme on lähinnä se, miten heidän annettiin töpeksiä projektin parissa niinkin pitkään. Gearbox Softwaren osuus taisi olla tässä projektissa lähinnä jämien liimaaminen kasaan Hubba Bubban avulla. Vaikea uskoa, että peli olisi säväyttänyt millään tasolla yhtään sen enempää, jos se olisi julkaistu tällaisena vaikkapa jo viisi vuotta sitten.

Take Twon palkkaama PR-firma ehti jo saamaan kenkää projektin tiimoilta, kun alkoivat uhkailemaan huonoja arvostelupisteitä jaelleita medioita pelivirran tyrehdyttämisellä. Sittemmin ilmeisesti tulivat itse kokeilleeksi peliä, jonka jälkeen firman pomo sitten lähettikin pian vuolaita anteeksipyyntöjä asiattomasta käytöksestään. Jos tämä peli ei olisi nimeltään Duke Nukem Forever, sitä tuskin olisi kukaan edes lähettänyt arvosteltavaksi. Nykytrendin mukaanhan kurjia pelejä tulee arvosteltavaksi yhä harvemmin. Jotenkin hirveän vaikea nähdä pelille erityisen pitkää elinkaarta, mikä on tietysti kaiken sen työmäärän jälkeen toisaalta sääli. Veikkaanpa, että kuukauden päästä kukaan ei enää halua edes muistella koko farssia ja sen myötä syntynyttä kehnoa sillisalaattia, paitsi ehkä ilkeästi naureskellen. Toivottavasti rahoittajat saavat edes osan sijoituksistaan takaisin. Ehkä kaikki on paremmin sitten seuraavassa jatko-osassa, jota julkaisun aikaan jo täysi-ikäiseksi ehtinyt jälkeläisenikin (tätä kirjoittaessa mittarissa viisi viikkoa) saattaa päästä testailemaan.