Perustonttujen tinttailu käy työstä. Voi jospa edes yksi eeppinen roolistrategia paljastaisi sulonsa ennen kuin pelikellossa on 20 tuntia...

Nyt sitä saa. White Knight Chronicles II tyrkkää ohjattavaksi ryhmän sankareita, jotka ovat tasolla 35. Heillä on noin sata kykyä ja läjä rihkamaa inventaariossa. Heitä voi vapaasti muokata, joten siitä vaan kykypisteitä tuhlaamaan ja komboja suunnittelemaan. Hahmo voi tehdä peräkkäin liikkeet Slash ja Upper Bash, mutta Super Ice Smash ei toimi ainakaan ensimmäisenä liikkeenä. Öh?

Älä koske mihinkään. Tekoäly hoitaa taistelut ensimmäisten tuntien ajan, jolloin rutiinit iskostuvat selkärankaan. Se jää ongelmaksi, että kun ensimmäinen kova pomo on kaadettava, pelaaja on saattanut maalata itsensä nurkkaan. Vika ei ole pelissä vaan pelaajassa, mutta voi kiesus, pureeko jättidemoniin paremmin Supper Lash vai Johnny Cash? Voiko käskyjä jaella pause-tilassa? Ei? Sitten varmaan keräämme kokemusta seuraavat pari tuntia, niin kuin näissä peleissä aina (yleensä vasta 20 tunnin jälkeen).

Kukaan ei pakota pelaamaan sokkona. Jatko-osa on tarkoitus aloittaa vanhan tallennuksen pohjalta, ja ensimmäinen peli on mukana levyllä. Opasteet löytyvät siitä. Kykyjä on tarkoitus testata yksitellen, eikä 40:n kappaleen erissä. Ja oho, ei kannata viritellä hahmolle komeaa valikoimaa hyökkäyksiä, jos hänellä ei ole tarvittavaa asetta.

Peli 1 on turvallista japanilaista seikkailua. Sieluton nukkenaama Leonard paljastuu reippaaksi nuoreksi mieheksi, joka kärrää viiniä kesäduunin merkeissä, ennen kuin hänen kotikaupunkiinsa hyökätään. Hän päätyy suojelmaan prinsessaa. Kun hädän hetki on suurin, Leonard törmää jättiläismäiseen valkoiseen haarniskaan, jonka hengen kanssa hän tekee diilin. Leonard voi tätä myöten muuttua ritariksi tietyin rajoituksin. Maailma pelastuu.

Kaksi pitkää peliä yhden hinnalla? Kiitetään kauniisti, mutta huomioidaan pari asiaa. "Pelit" ovat episodeja. Heti kun mainittu sisudemoni nro. 1 kaatuu jatko-osassa, sekava tarina heittää sankarit menneisyyteen, eli käytännössä ensimmäisen pelin maisemiin, jotka sattumalta ovat levyllä mukana. Toistoa on hyvin paljon, ja tämä on niitä pelejä, joissa voimistutaan "vapaaehtoisellakin" toistolla.



Level-5 on pelitalojen Timo Koivusalo. Kannustan vilpittömästi firmaa, joka yrittää kovasti, mutta pelattavuudesta Level-5 ei tajua hölkäsen pöläystä. On kelpo idea yhdistää perinteiset ja netissä pelattavat roolipelit, kyllä. Tätä yritettiin myös Dragon Quest IX:ssä. Level-5:n taktiikka on runnoa pelityylit yhteen vaikka väkisin. Käyttöliittymä kärsii tästä eniten.

White Knightin valikoita oppii käyttämään ehkä jo ensi viikolla. Säätämistä riittää. Mikä on pakollista, mikä on hyödyllistä, testailussa menee tunteja. Päävalikko aukeaa kolmiolla. Pikavalikko aukeaa selectillä. Taisteluvalikko aukeaa X:llä. Neliöstä käynnistyy chatti, jolla ei tee yksinpelissä mitään. Yhdestä liipaisimesta avautuu lista sosiaalisista animaatioista. Ehkä se auttaa roolipelaamistasi, kun heilautat hirviölle yläfemmaa ennen pieksäjäisiä. Navigoidessa ristiohjaimen ja liipaisimien vikapainalluksia satelee.

Ennen tiimin virittelyä "omalle hahmolle" luodaan look. Melkeinpä nenäkarvan kaarevuuttakin saa säätää. Väsättyäsi unelmiesi avatarin, joka matkaa maailman ääriin ja läpi ajan virran ja selviyy sodista ja salajuonista, paljastuu, että tämä hahmo on moninpelihahmo. Päähenkilö on se Leonard. Luodulla hahmolla saa pelata yksinpelissäkin, mutta hahmo on mykkä ja passiivinen. Ainahan näissä peleissä vain taistellaan ja viritellään ja katsotaan videoita, mutta se on jo kettuilua, kun pelaajan "oma hahmo" möllöttää taustalla, kun juoni etenee. Kuten todettua, hahmoa ei tarvitse aina taisteluissakaan hyppyyttää. Peli pitää hauskaa itsensä kanssa.

Sellaista nykyajan ihmettä kuin moninpelin mahdollistavaa koodia ei kriitikolle toimitettu, joten en arvaile, minkälaista tekemisen meininkiä kuuden pelaajan seikkailuissa on. Lunttasin jostakin, että mäiskimisen ohella linjoilla on tarkoitus esitellä muille omaa kustomoitua jättiritaria ja kylää.



Solvattuani lukuisia Nintendo DS:n roolipelejä, joissa vain painetaan nappia, onnistuin nauttimaan aidosti White Knight -kaksikosta opettelukynnyksestä johtuen. Testasin episodeja vuorotellen, joten sain (joskus) päättää, tahdonko ratkoa pelimekaniikan salaisuutta, vai katsoa leffaa. Tilillä on viiskyt tonnia kultaa? No, taidanpa rämpiä kauppaan. Sinne on kolmen vartin matka. Ostanpa kasan miekkoja ja sulatan ne, jotta voin asentaa jouseen lisäosan, josta ei ole mitään käytännön hyötyä millään mittarilla mitattuna. Nyt jaksaa taas seurata tarinaa. Jännitys tiivistyy... jonne angstaa. Hauskaa oli - kunnes opin pelaamaan.

Taistelusysteemi on kiehtova verrattuna napinpainelupeleihin, tai surkuhupaisa, jos muistelemme samantapaisten pelien Dragon Age, World of Warcraft ja Star Ocean selkeitä ja jämäköitä taisteluita. Taistelut näyttävät siltä, kuin cosplay-teinit räjäyttelisivät raketteja lelukaupassa. Taistelu on reaaliaikaista odottelua. Valikosta valitaan toiminto. Se latautuu tovin. Pikavalikkoon mahtuu parikymmentä toimintoa per hahmo. Lokerikkoon voi asentaa muutakin, kuin "hyökkäyksen", "kombon", "magiaa kuluttavan superkombon" ja "parannusloitsun". Mutta mitäpä luulet. Jos olet cosplay-teini ja kaverisi on vaarassa saada sairaskohtauksen, niin ymmärrätkö kaivaa toisen kaverisi laukusta insuliinipiikin, vai viekö kaiken huomiosi se Karjala Takaisin -rakettipata, joka ripuloi sateenkaarivärejä lärviisi?

Level-5 hoksasi, että vie. Siksi tekoäly pitää tiimin hengissä parannusloitsuin hyvällä menestyksellä. Toki peli on paikoin varsin haastava. Toki peliä saa pelata. Vaikka puoliautomaattinen lukitusjärjestelmä pistää hanttiin, on mahdollista tappaa pienet hirviöt ennen isoa, tai mennä kentän laitamille loitsimaan. Tekoäly ei selviä siitä, jos päästät liian monta hirviötä kerralla kimppuun. Useita hirviöitä saa hakata ikuisuuden ilman jättiritaria, jota ei voi koko aikaa käyttää. Etenemistä täytyy rytmittää! Tämä on pelaamista! White Knight Chronicles (I-II) on siedettävä, keskitasoinen japanilainen roolipeli, joissa virittely ja välivideot ovat aina olennaisempia ominaisuuksia kuin varsinainen pelaaminen. Et vertaisi kehitysvammaisen piirtämää lehmää Mona Lisaan, joten älä vertaa Level-femmaa Biowareen ja Blizzardiin.

Firman toimiva sarja Professor Layton on yhdistelmä Muumien puuhakirjaa ja leffaa. Asiallisia välivideoita nähtiin myös Inazuma Elevenissä, joka on viime vuosien rasittavimpia pelejä. Näihin sarjoihin nähden White Knight -kaksikon tarinankerronta on pettymys - mutta muuten ei. Ainakaan aivot eivät rasitu, kun kuviot on moneen kertaan nähty. Ääninäyttely on epätasaista, eivätkä hihittelijät ja muoviset Darth Vader -kloonit ole järin kiehtovia konnia. Graafisesti peli on näyttävä. Rumat, ruutua isommat röllit ja hassut menninkäiset tekevät toisinaan vaikutuksen.

Ainoa syy, miksi ryhdyin takomaan tätäkin teosta silmät kiinni, ovat ne valotehosteet. Ottakaamme pelisuunnittelija, asentakaamme kirurgisesti joulukuusen valot hänen ihonsa alle ja pieskäämme häntä pesäpallomailalla. Kuvaamme tapahtuman. Esitämme videota takaperin hänen kollegoilleen. Heidät, jotka eivät tajua, että videossa ei ole mitään järkeä, eristetään ihmiskunnasta jollekin saarelle, vaikka Japaniin.