Jälleen kerran olin joutua ennakko-odotusteni uhriksi. Konseptina FPS-peli, joka perustuu sarjakuvalisenssiin, kun kuulostaa omaan korvaani suunnilleen yhtä mielekkäältä kuin se, että Suomessa ilmestyy nykyisin kaksi eri puhelinluetteloa. Vaan kerrankos sitä ihminen erehtyy, jouduin toteamaan, kun illasta toiseen istuin telkun ääressä kuulokkeet korvilla, ohjastaen itselleni ennestään tuntematonta sarjakuvasankaria New Yorkin alamaailman syövereissä.

The Darkness on arvosteluissa menestyneen Chronicles of Riddick -pelin vääntäneen ruotsalaisen Starbreeze Studiosin uusin tuotanto. Se mainostaa takakannessa olevansa toimintapeli kauhutwistillä, mikä pitää kyllä paikkansa muuten, paitsi ettei kauhu juuri pääse perussäikyttelyn ja demoniäänien tuolle puolen. Toimintaa ja verta on sitten senkin edestä ja tunnelmaa riittää onneksi muuten niin hyvin, että harva jää muuta kaipaamaan.



Jackie Estacado on palkkamurhaaja, ja hyvä sellainen onkin. Isän kuoltua orpokodista hänet pelasti hoiviinsa setä Paulie, joka ei ole mikään varsinainen symppis. Ensinnäkin setä koulutti orpopojasta mafiatappajan, ja toisekseen 21-vuotissynttärilahjakseen Jackie on saamassa häneltä päänsisäisen nikkelikoristeen. Sen verran on juonta pakko kuitenkin spoilata, että ihan näin mutkattomasti homma ei tule onnistumaan: samaisena 21-vuotispäivänä näet Jackiessa herää ikiaikainen paha, The Darkness (ei siis se rock-bändi, vaan joku toinen), joka saa miehen puskemaan lonkeroita selästään ja syömään vihollisten sydämiä.

Juonikuvio tuntuu jo tässä vaiheessa varsin uskomattomalta, ja eräskin tuttava ilmoitti oitis, ettei hän viitsi paneutua koko peliin, koska "lonkerot pilaavat koko jutun". Oma fiilikseni oli etenkin aluksi samansuuntainen, mutta hetken kuluttua tämä uusi kehityssuunta alkoikin näyttää mielenkiintoiselta. Jackie voi käyttää lonkeroita iskuihin, ahtaiden paikkojen tutkimiseen ja moneen muuhun sekä taikoa esiin "darklingejä", jotka voi pistää likaisiin töihin puolestaan: siirtelemään kamoja, ampumaan, pommittamaan ja niin edelleen. Jutun juju on, että Jackien voimat ovat käytössä vain pimeässä. Näin tuleekin yllättäen tärkeäksi pysytellä varjoissa ja pyrkiä tuhoamaan lamput kaikin keinoin.



Ajatus siitä, että saisi yhtäkkiä taidon muuntua pimeässä vaanivaksi hirvitykseksi, ei vaikuta aluksi lainkaan huonolta diililtä. Valitettavasti homma ei ole näin yksinkertainen: Darkness on olio, jolla on oma tahto, ja se janoaa verta. Jackie on sille vain isäntä muiden joukossa, eikä otus jätä tätä kertomatta tilaisuuden tullen. Peli kertookin tarinaa yhtä paljon Jackien kostoretkestä Paulie-setää vastaan kuin hänen yrityksistään hallita sisällään raivoavaa pahuutta.

Kaiken kaikkiaan paljon juonen viehätyksestä rakentuu Jackien hahmon varaan. Toisin kuin sarjakuvassa (jota saa lukea kun avaa pelin bonuksia), Jackie ei ole ylimielinen playboyällötys, vaan surumielinen antisankari, joka luovii mafiaviidakossa korkean moraalinsa turvin. Tarinan käänteet ovat huimia ja pelattavaa piisaa helposti koko viikon illoiksi, mutta vasta loppua kohden ravaaminen paikasta toiseen alkaa kyllästyttää edes hiukan. Jos New York tökkii ympäristönä - sitä kun on nähty myös lahden tällä puolen väsätyissä peleissä - lienee lohduttava tieto, että iso osa pelistä tapahtuu Ihan Jossain Muualla.



Pelin tuotantoarvot ovat kohdallaan. Tekninen toteutus on moitteetonta - ainoa pieni nitinä tulee latausajoista, jotka ovat pitkähköjä kentästä toiseen siirryttäessä. Tätä on lievennetty hieman välinäytöksillä, joissa Jackie kommentoi juonen edistymistä tai muuten vain synkistelee kuun valossa, mutta pitemmän päälle nekin alkavat toistua turhan usein. Mielenkiintoinen ominaisuus on, että kun pelissä kuolee, Darkness näyttää näkyjä tulevasta. Tämä innostaa jatkamaan vielä hetken, että näkisi mihin tämäkin kuva viittaa.

Erilaisen ekstran ystäville pelissä on tarjolla yhtä jos toistakin. Eri puolille on siroteltu keräiltäviä puhelinnumeroita, joihin soittamalla voi kuunnella hyvin hämäriä vastaajaviestejä. Myös mystisiä kirjeitä postittamalla aukeaa bonussisältöä. Televisioista voi kanavaa vaihtelemalla katsella vanhoja piirrettyjä, klassikkoelokuvia ja heavy-videoita, radioista kuuluu monenlaista musaa. Kaupunki ympärillä - etenkin metroasemilla - vaikuttaa kohtuullisen elävältä, puhetta on paljon, sivutehtäviäkin voi löytää, ja tarkkaan ohikulkijoita kuuntelemalla saattaa paljastua juonestakin yhtä jos toista.

Kontrollitkin ovat pääosin erinomaiset konsoli-FPS:ien mittakaavalla. Pelissä on kyllä tavallaan automaattitähtäys, mutta se on tehty niin hienovaraisesti, että pelaaja huomaa sen vasta kun taidot ovat kehittyneet. Tyydytystä hyvistä osumista voi siis kokea kohtuullisen hyvällä omallatunnolla. Ammuksia jaellaan riittävästi, mutta ei ylettömästi, joten kannattaa tutkia myös mahdollisuuksia käyttää pimeysvoimia hengenriistoon. Itseäni viehätti suuresti Creeping Dark, jolla pystyi tutkailemaan kenttää etukäteen ja siinä sivussa puraisemaan pahiksia hengiltä.



The Darkness oli positiivinen yllätys. Olin lukenut pelistä vain jotain lyhyitä ennakkoja, ennen kuin sain PS3-painoksen käsiini, ja takakansitekstitkin lupailivat jälleen jotain erittäinkin tusinapläjäystä. Totuus on kuitenkin toinen - peli on oikeasti varsin kiinnostava, riittävän pitkä ja siitä paistaa viimeistely, mikä ei nykyaikana ole enää lainkaan itsestäänselvyys. Ainoastaan verkkopeli jäi itselläni kokematta, kun peli alkoi nitistä väärästä NAT-tyypistä. Sinällään menetys ei ole suuri, että mielestäni Darknessin suurin ansio on juurikin yksinpelissä. Se on sopiva yhdistelmä toimintaa ja pikkuruisia puzzleja, jotka rytmittävät räiskettä sopivasti. Vaikeustaso on varsin passeli, mihinkään ei tarvitse jäädä jumiin pitkäksi aikaa ja äkkikuolemat on minimoitu. Naapurikateus siis sikseen: Starbreeze osaa hommansa ja on hyvää vauhtia muodostumassa laadun takeeksi. Suosittelen myös niille, joita sarjakuvat, lonkerot ja FPS-pelit eivät normaalisti kiinnosta.