Test Drive -pelisarja tuo minulle muistoja niin monen vuoden takaa, etten ala niitä edes mielelläni laskea. Kun TD:Unlimitedin demo aikanaan saapui Xbox Liveen, oli vanha fiilis tallella ja innostuin pelin ilmapiiristä, joka oli kaikkea muuta kun painostava. Välillä työelämä alkaa olla niin stressaavaa, että virtuaalinen sunnuntaiajelu superautoilla vailla suuria huolia on virkistävää. X360-version maisemat ja pelialueen laajuus olivat sen verran komeita, etten uskonut PS2-versiota pelistä näkeväni. Tässä se kuitenkin nyt on.

Aloha, avoin tie

Test Drive Unlimited ei ole aivan perinteinen autopeli. Itse olen käyttänyt siitä kategoriaa ajelupeli, koska aika paljon pelkästään sitäkin tehdään. TDU:ta on myös tituleerattu automassiivimoninverkkopeliksi (CMMOG?), mikä on tömäkkä tontinmääritys, mutta on se ainakin lähimpänä tuota ideaa kuin mikään muu autopeli ennen. Peltilehmien temmellyskenttänä on kokonainen Oahun saari Havaijilta. Ihan koko saari, eikä nyt puhuta Korkeasaaren kokoluokasta, vaan sadoista ja sadoista neliökilometreistä.

Pelaajalle annetaan yksinpelissäkin huimasti vapautta, vaikka sitä onkin hieman X360-versioon nähden karsittu. Ensin ostetaan sopiva menopeli (motskareita ei PS2-versiossa ole) ja kotitalo, ja sitten lähdetään kiertelemään. Mitään muuta tarinaa ei oikeastaan ole, vaan siitä eteenpäin jatketaan niinkuin nokka näyttää. Alussa kartta/GPS-ruudulla on vain muutamia haasteita, mutta vähitellen niitä ilmestyy ympäri saarta, joten ajelua paikasta toiseen tulee väkisinkin. Jos jonkun haastekohdan on kerran ohittanut, sinne pääsee hyppäämään suoraan, mutta viilettäminen pitkin kohtuullisen monimuotoisia teitä merenrannalta vuoristoon ja pikkukyliin oli ainakin itselleni yllättävän koukuttavaa. Samanlaisen fiiliksen sain viimeksi Crackdownia kierrellessäni, kun joka paikassa piti poiketa, vaikkei peli olisi edennyt sillä touhulla milliäkään. Vapaus on vapautta, vaikka turha kiertely voi joistakin olla tylsää.

Tässä kohdassa pitää nostaa viimetalvista pipoa pelin koodaajaporukalle, sillä varsin mallikkaan pelimoottorin ovat miehet PS2:lle kyhänneet. Tietenkään liikennettä ei ole hurjasti eikä yksityiskohtia niin paljon kuin joissain kakkospleikan peleissä, mutta pelialuekin on valtava. Autot liikkuvat sujuvasti ja ohjaustuntuma on peruskaaroissa ehkä hieman jämäkämpi kuin X360-versiossa.

Hula-hula, runsauden pula?

Se, mikä PS2-versiosta puuttuu, on juuri se pelityyppi, johon boksilla ihastuin. En niinkään oikeiden pelaajien kanssa kisaamiseen saariparatiisissa, vaan stressittömiin tehtäviin, joiden sisältö oli 'ota urheiluauto A ja aja se töppäilemättä paikasta B paikkaan C'. Liftareitakaan ei enää poimita kyytiin, vaan jäljelle ovat jääneet vain autokisat. Heti alkuminuuteilta pelaajakuskia kutsutaan kaahaamaan paikkaan jos toiseenkin ja kisoja tulee kisojen perään. Muiden voittamisen lisäksi variaatiota löytyy vain nopeuskisan sekä aikarajojen merkeissä. Kisoista sitten tienataan krediittejä, jotka voi muuttaa autoiksi, auton osiksi tai uusiksi taloiksi autotalleineen. Playstation 2:n uumenissa TDU muuttuukin siitä ihastelemastani ajelupelistä keskivertoautokisapeliksi.

Koneen ohjastamat autot ovat robotteja, jotka ajavat joka kisan samalla lailla. Mikäli pelaaja on jo onnistunut saamaan kohtuullisen hyvän menopelin ja tatit pysyvät peukaloissa, selviää useimmista kisoista ongelmitta. Yhtä helposti selviää Oahun tomppeleista poliisivoimista, jotka ovat nynnyjä laiskimuksia verrattuna vaikkapa NFS-sarjan pollareihin. Harvoin äityvät donitsinpurijat olemaan haitaksi asti.

Pupukahi i holomua.

Ennakkoon eniten tämän pelin kannalta kuitenkin huolestutti se, miten pelin MMO-osasto toimii yleensä varsin autiossa PS2-verkkopalvelussa. Kuten olettaa saattaa, kisaseuraa ei päätä huimaavasti ollut, mutta kuitenkin sen verran, että sain todettua pelintekijöiden asiantuntemuksen näkyvän tälläkin puolella. Ei moittimista siis. Moninpeli kaveria vastaan ei onnistu samalla konsolilla, mutta ystävälista auttanee omien kaverien löytämisessä verkkopelissä, vaikka se ainakin X360-kokemuksieni perusteella tuntui täysin mahdottomalta tehtävältä.

Loppujen lopuksi TDU:n PS2-versio on vain keskimääräistä laadukkaammin toteutettu autopeli, joka jäänee monelta virtuaalikuskilta kaupan hyllyyn, koska se ei komeista urheiluautoistaan huolimatta juurikaan pursua adrenaliinia. Sellaiseen tarpeeseen sopivat paremmin FlatOutit, Burnoutit ja Need for Speedit. Teho-PC:ttömille ja Xboxittomille sunnuntaisuhareille sitä voi kuitenkin tällaisenaankin suositella.