Aloitan tämän arvostelun tunnustuksella: en pidä hack'n'slash-peleistä. En ymmärrä sitä, miksi tässä genressä jokaikinen pusikko ja lepikko kuhisee raivotautisia luontokappaleita kulkukoirista leppäkerttuihin enkä sitä, miksi minun pitäisi oikean käden etusormi veressä takoa näitä epäsikiöparkoja kuin jotain amfetamiinihuuruissa koodattua Miinaharavaa. Nyt, kun lajityyppimarina on saatu pois päiväjärjestyksestä, päästään itse aiheeseen: Cyanide Studiosin kehittämä Loki on ihan kelpo hakkaa ja viiltele -peli – eikä yritä mitään muuta ollakaan.



Tarinamme alkaa kaukaisen pohjolan hyisestä kylästä, jossa kuoleva isä antaa muinaisnorjalaispojalleen tehtäväksi kostaa pimeyden voimille ja kerätä murhatuilta menninkäisiltä taikaesineitä ja lyömäaseita, joilla voi tappaa lisää menninkäisiä. Juonen hienosyinen tarkastelu ei ole tarpeen, koska se on vähän niin kuin henkilöhaastattelu miestenlehdessä – odotuksenmukainen välilehti ennen tärkeämpiä toimituksellisia sisältöjä.

Juonitiivistelmä olisi epätarkoituksenmukainen myös sen vuoksi, että peli alkaa sankarivalinnan määräämästä mytologiapiiristä. Eri sankareita on neljä: norjalaissoturi, kreikkalainen naistaistelija, egyptiläinen loitsija ja atsteekkishamaani. Kuulostaa kiinnostavilta bileiltä, mutta homma vedetään läpi soolona alkaen kunkin hahmon mytologiamaailman erityisongelmista. Kun oma pesä on siivottu, sankari pääsee toisten maailmoihin sotimaan.

Perinteelle uskollisesti hahmot eroavat manan määrän, hiparien eli terveyspisteiden, voiman ja muiden sellaisten suhteen. Yksi siis loitsii paremmin suohon, toinen vetää nuijalla käkättimeen. Oma hahmoni Pelle Svensson Hirvittävä Kolmas (tämä ei kelvannut pelille hahmon nimeksi, joten Pelle oli Pelle vain päässäni) keskittyi oikeuden jakamiseen keihäällä ja kahden käden miekalla, mutta turvautui tarvittaessa Thorin ja Odinin teknologia - tai siis palvontapuihin. Perustaktiikka on tuttu: jos kestät iskuja, taistele läheltä, jos et, nakkele raukkamaisesti tulipalloja.



Lokin kaltaista peliä, joka ei yritä olla mitään avantgardea, vaan tyytyy lähinnä hiomaan kaavaa, on järkevää arvottaa vain hiomisjäljen laadusta, eli siitä, miten peli soljuu. Lokissa on tästä näkökulmasta paljon hyvää. Esimerkiksi lataa–tallenna-ahdistuksesta on päästy eroon jokaisen suuremman alueen alussa sijaitsevalla uudelleensynnytyslaitoksella, josta pelihahmo herää terveyspisteiden haihduttua miekan ja magian liika-annostukseen. Tämä vähentää ärsytystä, mutta antaa Bioshockin järjestelmän tapaan mahdollisuuden vihollisen kuluttamiseen.

Myös käyttöliittymä on etupäässä sujuva. Pikanäppäimiä on hyvä osata muutama, muuten pärjää melko hyvin hiirellä. Hiirellä ohjataan sankarin liikettäkin, mikä on varmasti lajityypille turvallinen ratkaisu, mutta aiheuttaa ongelmia varsinkin sisätiloissa kulkiessa. Ohjauksen ja näkyvyyttä osittain peittävien kattorakennelmien takia pelaaja tahtoo törmäillä jatkuvasti seiniin, mikä ei ole kivaa, jos yrittää paeta viittätoista tuliöttiäistä ja aarnikotkaa. Toisinaan pakeneminen on taas liian helppoa: monista alkupään tehtävistä pääsee helpolla, kun yksinkertaisesti juoksee vihollisten ohi.

Taistelu on yksinkertaista, mutta ihan viihdyttävää perusiskujen ja manaa kuluttavien erikoishyökkäysten takomista. Pitemmän päälle jatkuvasti kimppuun hyökyvien vihollismassojen murhaaminen alkaa kuitenkin väsyttää. Tehtävien rakenne tuntuu useimmiten olevan tyyppiä: a) läiski turpaan satapäistä, tekoälytöntä vihollislaumaa b) ??? c) profit, missä c tarkoittaa jonkin erikoisesineen kuten Pohjanmiehen Toppahousut of Gore-Tex keräämistä talteen. Tätä ei pidä luettaman kritiikkinä Lokia kohtaan – se on lajityypin (behavioristinen) tapa palkita pelaamista.

Tasonnousut, taitopuun avaaminen ja harvinaisten pudokkeitten (eng. drop) metsästys kantavatkin melko pitkälle. Lokin maailmassa on hippunen sitä tietokonepelien vanhaa taikaa, joka oli olemassa ennen markkinointiosastoja ja ”virtaviivaistamista”. Ehkä se on pieni harrastemaisuus, alan miesten aito kiinnostus perinteiseen peliin, joka kantaa Lokia monien sen puutteiden yli.



Kolikon kääntöpuoli on vanhahtavuus ja monotonia. Jättiläishämähäkkien, luurankojen ja muumioitten mättäminen on niin ysäriä, jos sitä ei ole kuvattu ensimmäisestä persoonasta á la Oblivion. Kuten niin monissa tämäntyylisissä peleissä tavoitteet, tehtävät ja juonikulut ovat kovin ohuita, joten pelin elinikä määräytyy taistelupuolen ja edellä mainitun keräilyn pelaajakohtaisen vetovoiman funktiona.

Henkilökohtaisesti en jaksa mätä ja nouki -pelimekaniikkaa paljon yli kymmentä tuntia toteuttaa. Loki on sympaattinen esitys, mutta sen mana ei luultavasti riitä loitsimaan korkean intelligence-tason pelaajia ruudun ääreen kovin pitkäksi aikaa. Moninpelimuodoista co-op on noteeraamisen arvoinen, jos sellaista etsii. Muut pelimuodot tarjoavat mättöä joko muita ihmisiä tai tekoälypomoja vastaan.

Jos hakee elämää nähnyttä hirviönmäiskintää tositarkoituksella, Loki ei varmastikaan petä, jos ei sytytäkään.