On Gran Turismoa, on Forzaa, on NFS Shiftiä, RACE:a, Live for Speediä ja vielä vaikka Grand Prix Legendsiä. Hyviä, erilaisia autopelejä on paljon, mutta ne keskittyvät ennen kaikkea kilvanajoon radoilla. Need for Speedin perussarja taas on valunut yhä lähemmäksi käsikirjoitettua elokuvaa. Burnout on kohtalaisen vapaata ajelua, mutta autot ovat keksittyjä. On siis olemassa tilaa myös vähemmän ryppyotsaiselle autoilulle, jossa pääpaino on eksoottisen ajokaluston ihailussa.

Test Drive Unlimited oli tällainen peli. Olin kohtuullisen innoissani jo ensimmäisestä (kaatuilevasta) demosta, ja varsinainen peli petrasi siitä vielä huomattavasti. Mikään GT:n tappaja TDU ei ollut, eikä yrittänyt ollakaan, mutta iso alue ja paljon erilaisia, hyvin mallinnettuja autoja pelastivat tilannetta kummasti. Aika kului mukavasti haaliessa autoja talliin ja ihaillessa maisemia. Valitettavasti PS3:n omistajat jäivät ilosta paitsi - kone kun ei ollut edes ilmestynyt vielä - joten jatko-osaa alettiin odotella melkein heti. Kesti kuitenkin näinkin kauan, ennen kuin autoporno sai jatkoa.




Alkuperäinen TDU sijoittui Oahun saarelle Havaijille. Kakkososassa aloitellaan sen sijaan Ibizasta, mutta kun sen teitä on koluttu tarpeeksi, voi lentokentän kautta palata myös ykköspelin maisemiin. Asia sinällään on sitten se, mitä hyötyä tästä on, koska ainakin omaan silmääni maaston erot näissä kahdessa paikassa olivat minimaaliset, eivätkä edes radioasemat muuttuneet matkalla. Tuntuukin, että kyseessä on enemmän muistin täyttymisen piilottaminen.

Tärkein pelillinen uudistus on, että mukana on nyt laajasti maastoajelua. Metsäteitä risteilee pitkin poikin molempia saaria ja kaupoista voi ostaa nykytyylisiä V10-koneisia maastohirviöitä. Parhaimmillaan maastokaahailu onkin mukavaa, sillä TDU:n tavaramerkiksi muodostunut leppoisa ajokäytös yltää myös SUV-kokoluokkaan.

Ja leppoisa peli on kautta linjankin. Autoja ei saa mekaanisesti rikki vaikka yrittäisi, kilpailut ovat ainakin ensimmäiset 5 tuntia vähän liiankin helppoja ja rahaa tulee solkenaan - jopa niin paljon, että ostettava on loppua kaupoista. Mutta tämä ei välttämättä ole moite, sillä juuri tästä TDU:ssa on kyse - fiilistelystä autoilla.




Pelin sitomiseksi yhteen on pelaajan hahmo, avatar, nostettu entistä keskeisempään rooliin. Paitsi, että haluamansa pelihahmon saa nyt valita monesta erilaisesta, on jokseenkin kyseenalaisesti nostettu myös tavoitteeksi hahmon ulkonäön muokkaaminen plastiikkakirurgialla. Nenän ja poskipäiden muotoilusta palkitaan “kokoelmapisteillä”, mutta rintojen kohotusta ja Botoxia en ainakaan vielä päässyt ottamaan.

Juoneksi laskettava kudelma pyörii Solar Crown -nimisen autoiluohjelman ympärillä. Tällä teemalla ajetaan joukko erilaisia kisoja, joissa on mukana aika-ajoa, nopeusennätyksiä, perinteistä monen auton kilpailua ja muuta tuttua. Jokainen uusi kilpailu vaatii uuden lisenssin ja sopivan auton, jotka tosin saa helposti ostettua edellisen kisan voittorahoista, joten saman tyylinen lisenssin hankinta, auton hankinta, kilpailuun osallistuminen -kuvio toistuu yhä uudelleen. Autotallitila kylläkin käy vähiin, etenkin kun palkinnoksi saatuja autoja ei jostain syystä voi myydä, mutta ostamalla lisää asuntoja ympäri saarta saa autotkin sateensuojaan - ilmeisesti tallitilan vuokraaminen ei ole kovassa huudossa täällä päin.

Xbox LIVE on mukana likimain entiseen tapaan. Pelaaja voi haastaa vastaan tulevia kaahareita, ottaa osaa monen pelaajan kisoihin sekä perustaa virtuaalisia autokerhoja.




Pelattuani TDU2:ta useampana iltana jouduin toteamaan, että jotain alkuperäisen pelin viehätyksestä on menetetty. Toki konsoleiden nykysukupolvi oli tuolloin aivan uutta, ja jo pelkästään suuri alue sekä kohtuullisen asiallinen grafiikka lisäsivät pelin viehätystä. Jatko-osan tulemiseen kului kuitenkin nelisen vuotta, ja mikä on lopputulos - käytännössä lisää samaa tavaraa, mutta epäoleelliseen suuntaan kehitettynä. Muun muassa viime pelissä viihdyttäneet mystiset matkustajat ja epäilyttävät lähetykset ovat poissa, tilalla on typerää avatar-näppäilyä, ärsyttäviä ääninäyttelijöitä joilla on liian vähän repliikkejä ja kaksi enimmäkseen todella karseaa musiikkia soittavaa “radiokanavaa”, puhumattakaan alussa mainitusta kahden samanlaisen saaren ongelmasta.

Tämä ei toki tarkoita, että peli olisi täysin kurja. On edelleen mukavaa palloilla ympäri saarta nopealla autolla etsimässä paikkoja, kaahailla isolla alueella täysin päättömästi ja kerätä bonuksia ajosuorituksistaan, eikä teknisessä toteutuksessakaan ole sinällään moitittavaa - mutta samalla jää jotenkin kaivertamaan, ettei pelin potentiaalia ole ulosmitattu kunnolla. Äärimmäinen vapaan maailman autopeli antaa yhä odottaa itseään, ja nyt epäilyttää, saako Eden Studios sitä tällä reseptillä kasaankaan.