Super Mario Bros. -pelien faneja on jo pitkään hemmoteltu melkoisella määrällä sarjan sivuhahmojen tähdittämiä pelejä, ja nyt samaa herkkua on tarjolla Zeldan ystäville, kun pääosaan kiinnitetään Majora's Maskissa debyyttinsä tehnyt Tingle-keiju, jonka tavoitteena on jalokiviä keräämällä ja niitä taikalampeen viskomalla saada lampea ympäröivä torni kasvamaan aina taivaissa odottavaan paratiisiin saakka. Vaikka pelimekaniikka muistuttaakin klassisia, yläviistosta kuvattuja Zeldoja, antaa vihreisiin trikoisiin sonnustautuva, reilu kolmikymppinen aikamiespoika pelille tällä kertaa hieman vähemmän viattomat lähtökohdat.



Ensimmäisenä pelissä silmiin pistää iloisen värikäs ja muutenkin mukavan sarjakuvahenkinen grafiikka, jota katselee oikein mielellään. DS-peliksi myös äänimaailma on kohtuullisen toimiva ja vaihteleva, mutta laitteen omista kaiuttimista kyseistä piipitystä ei loppuen lopuksi kuitenkaan kovin kauaa viitsi kuunnella. Vuorovaikutus pelimaailman kanssa sen sijaan on kiitettävän yksinkertaista: hahmoa liikutellaan ristiohjaimella ja esineisiin ja asioihin pääsee käsiksi stylus-kynällä. Liikkumisesta tosin tekee jossain määrin rasittavaa se, ettei ristiohjain tunnista kuin neljä suuntaa, eikä asiaa auta sekään tosiasia, että pelissä joutuu melkoisen usein ravaamaan edestakaisin samoissa maisemissa.

Tinglen ohella keskeiseen rooliin pelissä nousee raha, ja onkin mielenkiintoista vaihtelua törmätä sankariin, jonka perimmäinen motivaatio on pikemminkin ahneus ja oman edun tavoittelu kuin pohjaton pyyteettömyys. Valuuttaa saa hirviöitä teurastamalla, tehtäviä suorittamalla ja esineitä myymällä, mutta myös rahareikiä pelissä piisaa. Kaikki pelihahmot eivät suostu edes puhumaan pelaajalle ilman pientä voitelua, ja tiedoista ja palveluista joutuu välillä pulittamaan pitkänkin pennin, osittain siksi, että hintoja ei kerrota missään, vaan pelaaja joutuu itse tarjoamaan sopivaksi katsomaansa summaa kulloinkin haluamastaan hyödykkeestä. Kun kanssaihmisten lisäksi vieläpä mm. suihkulähteet ja ovetkin vaativat toisinaan kukkaron keventämistä milloin mistäkin syystä, on tiukka talouden seuranta menestyksen kannalta varsin keskeisessä roolissa. Näin myös siksi, että kulloinkin taskun pohjalta löytyvä rahamäärä kuvaa maksukyvyn ohella myös pelaajan terveyttä, ja kassan tyhjenemisestä seuraa lorun loppu.



Taistelut ovat yksinkertaisia ja niitä riittää. Nujakka alkaa pelaajan kävellessä hirviön päälle, jolloin nahistelijat muuttuvat sarjakuvamaiseen tyyliin pölypalloksi. Tässä vaiheessa pelaaja voi joko auttaa omaa hahmoaan tökkimällä styluksella ruutua, tai vaihtoehtoisesti pyrkiä ristiohjaimella pölypalloa liikuttelemalla keräämään samaan mättöön lisää osanottajia, jolloin hirviöiden jälkeensä jättämä esine- ja rahamäärä kasvaa. Kaikkea likaista työtä ei sentään tarvitse tehdä itse, vaan avukseen voi palkata henkivartijoita. Kolmea kokoluokkaa edustavat kaverit ovat kätevä apu, mutta valitettavasti heillä vain on paha tapa kirmata jokaisen vastaantulevan vihollisen kimppuun omasta kunnostaan piittaamatta. Kavereita voi sentään paikkailla energiajuomilla ja pahasti siipeensä saanut vartijakin piristyy kummasti, kunhan hinnasta vain sovitaan. Piristystä muuten melko tylsään taistelusysteemiin tuovat juuri sopivan haastavat, jokaisen vastustajan kohdalla erilaiset ja mukavalla tavalla arcade-henkiset pomotappelut.

Seikkailun ohessa eri puolilta pelimaailmaa löytyvistä aineksista voi kotimökissä keittää kokoon hommaa helpottavia tai myytäviksi kelpaavia juomia, joko pelihahmoilta kovalla rahalla hankittujen tai yritys ja erehdys -metodilla opittujen reseptien pohjalta. Lisätienestiä saa myös pelimaailman nähtävyyksiä kartoittamalla, eli ympyröimällä styluksella jokaiselta alueelta löytyvään karttaan siitä puuttuvat erikoisuudet ja myymällä tiedot sitten kaupungin kartturille.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on virkistävän perinteinen seikkailupeli, josta riittää persoonallista pelattavaa useammaksikin illaksi. Hauskoista oivalluksista huolimatta hurttia huumoria olisi kuitenkin lähtökohtien puolesta odottanut olevan tarjolla enemmänkin, ja pidemmän päälle tylsähkö taistelusysteemi ja yksitoikkoiset luolastot tahtovat käydä kyllästyttämään. Tornin kasvattamiseen tarvittavien rahakasojen kasvaessa myös talousasioiden kanssa taistelu alkaa tuntua työltä, mutta kyllä tähän lopulta huomattavasti mieluummin aikaansa uhraa kuin mihin tahansa keskivertoon lisenssiviritelmään. Metsään ei siis ole menty, mutta pienellä viilauksella pelistä olisi kyllä saanut huomattavasti mielenkiintoisemmankin. Tällaisenaan siitä todennäköisesti saavat eniten huvia Zelda-fanit ja muut perinteisten konsoliseikkailujen ystävät.