Ellei Wiille olisi julkaistu jo tavallistakin The Simsiä, olisi pieni yllätys, että tutulla tavaralla rahastamiseen erikoistunut EA Games yrittää jotain uutta Nintendon laitteille yksinoikeudella ilmestyvässä nukkekotipelissä. MySims ei edusta enää mitään arkista leikkimistä koulun jälkeen, vaan viikonlopun megaleikkiä, jossa kaikki legot, playmobilit ja muut muovinpalaset levitetään laajaan tilaan ja niistä kootaan kokonainen ainutkertainen maailma. Kuten luonnollista, ei tällaisen luomisen ilon jälkeen jää paljoa aikaa varsinaiselle leikille - tarkoittipa sillä sitten saippuaoopperaa tai suuria seikkailuja - vaikkei palasia tarvitse päivän päätteeksi kerätä laatikoihin.



Homman nimi on se, että käpykylä tarvitsee kipeästi sisustussuunnittelijaa. Molemmat saa nimetä itse: omassa leikissäni monsieur Pikkurilli otti vastaan pestin Peräturpeen kylästä. Vaikka hahmonluontityökalu on Mii-systeemiäkin yksinkertaisempi, oli legoukkomaisesta Pikkurillistä vaivatonta luoda maailmanluokan tapettimaestro – työkalu kun ei tee eroa sukupuolten välille! No, ensitöikseen leukapartainen ja lettipäinen Pikkurilli sai pitkine kiltteineen suunnitella itselleen lukaalin. Tällainen hoituu kolmiulotteisessa tilassa, jossa pienelle alueelle lätkitään palikoita yleisestä ja/tai erikoissetistä. Wiimotella osoitellen ja nunchukun tatilla avustaen laatikkotalo on helppo valmistaa, koristella ja maalata. Tarkkaa työtä tehdessä ohjaus saattaa irrottaa tuskanhikeä. Nysveeräykseen ei kukaan kuitenkaan pakota.

Kun maestroa pääsi (tatilla) kodissaan kävelyttämään, heppu alkoi melkein hyperventiloida: voi kauheeta, eikö arkkitehtuuri vaikuta mitenkään sisätiloihin?! Ei. Pelkästä pinnastako tässä on kyse?! Niin, feng shui on tästä kaukana. Kotinsa voi sisustaa wiimotella sohien, mutta merkitystä tällä ei ole, mitä nyt palkkioksi myöhemmin saamansa esineet ja löytämänsä maalit ja tapetit voi käydä siellä testaamassa. Samaa ehtii tehdä kyllä muutenkin, sillä maestron urakka ei ole sen vaatimattomampi kuin kaupungin rakentaminen talo kerrallaan ja kunkin kämpän sisustus sellaiseksi, että kaikentyyppiset (hauskat, synkät, suloiset, nörttimäiset, älykkäät ja herkkusuiset) simit varmasti viihtyvät.

Seurapiireissä pyörivä maestro päättää tietenkin itse, mikä on naapuruston kokoonpano. Liikeyritysten pitäjät on käytännön syistä pakko sijoittaa jonnekin, mutta paikan saa sentään valita. Monsieur Pikkurillin politiikka oli se, että Peräturpeen keskustaan hyväksyttiin vain kulttuuri- ja sivistysalan porukkaa ja selviä taiteilijapersoonia, joille Pikkurilli rakensi hartaudella suuret hyvin sisustetut pytingit. Roskaväen hän sijoitti takametsään röllinmökkeihin ja ulkohuussin kokoisiin koppeihin. Heh heh heh! Oikeus.



Legoleikillä on syvempiäkin ulottuvuuksia. Tavallisia asukkaita voi viihdyttää aistillisella sisustuksella, mutta liikeyritysten pitäjillä on todellisiakin tarpeita. Kaikki kukkakaupan hyllystä pizzanpaistouunin kautta museon "historiallisiin näyttelyesineisiin" on rakennettava itse pala kerrallaan samaan tyyliin kuin talot. Halutessaan maestro voi noudattaa eri tilanteissa ansaittavia piirustuksia, eli pinota palikoita läpinäkyvän haamukuvan päälle. Näin jos erehtyy tekemään, on MySims noin 50 pisteen peli.

Kun maestrolta jotain pyydetään, on työssä löyhät minimivaatimukset, jotka varmistavat sen, että hahmoanimaatiot toimivat kaluston kanssa sitten, kun ne on haluttuun paikkaan asetettu. Noin muuten mielikuvituksen käyttö on enemmän kuin suositeltavaa. Pöydästä voi tehdä pöydän, mutta myös pinon puulevyjä, tai vaikka jonkin järjettömän poptaidehirviön. Kylpyammeen voi tehdä vaikka videopelien koteloista, kyllä se vesi siinä pysyy. Mitä enemmän aikaa on valmis näpertelyyn laittamaan, sitä mukavampi kaupungissa on jatkossa kävellä. Nauraa saa, kunhan keksii vitsit itse.

Rakentelun välillä on hamstrattava raaka-aineita. Palikoita on loputtomasti, mutta niille pitäisi antaa olemuskin: teinigootin kotona täytyy lemuta kalmalle, pikkuprinsessan taas ruusuille. Loogisimmillaan etsintä on sitä, että kaloja ongitaan, puusta ravistellaan omenia, tai itse puu pilkotaan pölkyiksi. Laiskan pelisuunnittelun puolelle lipsahdetaan, kun maestron on esittävä metallinpaljastimella aarre-arkkuja, jotka sisältävät jotain niinkin loogista kuin nukkeja ja leivonnaisia. En ala edes arvailla, mitä tarkoittaa se, että saadakseen onnellisuutta vaikkapa mankkaa varten (?), on maestron käytävä halailemassa naapurin setää – saati sitten se, miltä haisee pelko, jota saa pari tippaa aina, kun antautuu kummituksen säikyttelemäksi. Kaikkia olemuksia voi käyttää paitsi maalina/tapettina, myös erikoispalikoina.



MySims on lelu, jonka arvo riippuu leikkijästä. Peleihin kuuluvia onnistumisentunteita ei ole tarjolla, simit kun eivät erota design-huonekalua kurkkupöntöstä. Seikkailupelimäinen koheltaminen rakentelun lomassa tarjoaa vain vaihtelua, sillä harvemmin joku vaadittu olemus on hukassa, saati sitten että olemuksen löytämisellä olisi suurempaa merkitystä. Asukkaita on tarkoitus viehättää ihan siksi, että kylän tähtiluokitus nousisi, jolloin hotelliin saapuu lisää asukasehdokkaita ja jolloin pormestari heltyy antamaan pääsyn jollekin uudelle pienelle alueelle. Mitä enemmän pelaa, sitä enemmän vaihtoehtoja avautuu askarteluun – lopullinen määrä voisi olla suurempikin.

Minä, joka nauroin spontaanisti sisustuslehteä kaupittelevan puhelinmyyjän korvaan, leikin mielelläni. Keksin omassa päässäni, että monsieur Pikkurilli on turhantärkeä rähmäkäpylä, joka halveksii rahvasta. Noudatin orjallisesti päätöstä, ja niinpä Peräturpeen keskustasta tuli mahtipontisen tyylitajuton. Roskaväen talot ja kaluston hutaisin sekunneissa, mikä oli paitsi huvittavaa, myös välttämätöntä, jottei hommasta olisi lähtenyt hohto. Asukkaat vaatetin siihen tyyliin, että hienosto näytti Nightwishin kannatusjoukoilta, roskaväki taas harmailta hiirulaisilta. Askartelun lopputulosta tahtoisi esitellä netissäkin – mikä ei onnistu.

Oikein kun kritisoimaan lähdetään, puhutaan hidastelusta ja lataustauoista. Välillä epäilin pelilevyn olevan viallinen, kun "toiminta" oli tahmaista kuin uutuuspelin kouriin joutuneella vanhalla tietokoneella – naarmuja tai edes pölyä ei kuitenkaan näkynyt, joten syyn on oltava ohjelmoinnissa. Tämä ja metallinpaljastintoiminta pois laskien MySimsiä ei viitsi hirveästi laiskuudesta syyttää, vaikka aiheita näennäisesti riittäisi. Peli on susiruma – mutta perusidean huomioiden se ikään kuin kuuluu asiaan. Peli on ominaisuusluetteloltaan vain varjo PC:n Sims kakkosesta – mutta toisaalta MySims on aivan erilainen eläin, sanotaanko että muulahainen.



En ole mitään hauskaa lasten yksinoikeudeksi julistamassa, mutta lapsille MySims on etupäässä suunnattu. Haastetta ei ole ja audiovisuaalinen toteutus on yhtä hattaraa ja jokellusta. Miten kotimaiset polvenkorkuisemme pärjäävät, sitä on hankalampi arvioida. Englanninkielinen teksti ei periaatteessa käsittele mitään elintärkeää, vaan ikoneista ja numeroista voi päätelle mitä mihinkin esineeseen tarvitaan. Toisaalta käytännön ohjeita on melko paljon ja pelimekaniikka on monimutkainen verrattuna tavanomaiseen toimintahosumiseen. Villi arvaukseni on, että fiksu kymmenvuotias tai nuorempi tyttö voi viihtyä MySimsin parissa hyvinkin kauan. Sitä vanhemman ei tarvitse olla kovin fiksu, eikä välttämättä kovin tyttökään, kunhan ei sentään niin täynnä äijäenergiaa ole, että on hutiloinut sorvilla irti pikkurillinsä.