Kysymykseen ei koskaan vastata. Miksi syntyi kaksi kovin samannäköistä, mutta tyystin erilaista lajityyppiä: japanilaiset roolipelit ja japanilaiset The Legend of Zeldat? Game Boy Advancella aloittaneen sarjan kolmas osa Golden Sun: Dark Dawn on yhdistelmä Zeldoja, joissa tehdään asioita, ja japanilaisia roolipelejä, joissa ei tehdä. Dark Dawnin hieno piirre on se, että usein siinä tehdään asioita. Dark Dawnin ikävä piirre on se, että usein siinä ei tehdä asioita.

Hurraa: jälleen yksi lentävä silmämuna ampuu lasersäteitä. Jos tämä olisi Zelda, saisimme lyödä sitä miekalla - ennen kuin se tyrkkää meidät rotkoon! Dark Dawn traagisesti valitsee helppojen vuoropohjaisten satunnaistaisteluiden tien, eli käytännössä pelaaja hakkaa nappia A, jotta silmämunat ja tarina kuluisivat hitaasti loppuun. Peukaloni tuntuu taas jäykältä, vaikka huvitin itseäni takomalla A:ta kielellä, nenällä ja varpailla sen vaadittavat 58 miljoonaa kertaa. Nintendo, kuulkaa hätä - Nintendo 3DS:ään on saatava veivi. Monien sormet ovat raihnaiset, ja ratkaisu on veivi, jolla pelit voi kelata ohi pyöreällä ranneliikkeellä. Tumpatkaa Posetiivi Hero konsolin kylkiäiseksi, niin apinatkin tanssivat riemusta.



Ainakin Japanissa tämä on rock rock rock jne. musiikkia: piikkitukka, kiintiötyttö ja hitusen korstompi isovelihahmo tahtovat yhdessä pelastaa maailman. Havaittavissa on pattitilanne. Alkemia on maaginen voima, joka saattaa tuhota maailman väärien taitajien taituroimana. Toisaalta alkemian tulppaaminen tuhoaa maailman ihan varmasti. Menneinä vuosikymmeninä alkemia on tulpattu ja sitten tulppa on majakoita sytyttelemällä vedetty irti, vai menikö se toisinpäin? Tällä kertaa sankarit muun muassa etsivät henkilöitä, jotka luulevat tietävänsä mitä himputtia tässä pitäisi tehdä. He myös käynnistävät muinaisia koneistoja ja harhailevat eksyksissä.

Mangatukat näyttävät asiallisilta taisteluissa ja suttuisilta palikoilta välinäytöksissä. En paljoa legopeliltä vaadi, mutta kernaasti olisin nähnyt sankareiden joukossa yhden perusperinteisen kääpiötransukissan, joka on salaa godzilla. Peli on pliisu. Pomohahmoistakin monet ovat humanoideja. Lähinnä voimakkaimmissa loitsuissa on sitä meininkiä, että nyt Äiti Luonto ja Buddhamooses vievät kurpalta 47 hitpointsia ja samalla puoli kosmosta kosahtaa. Pidin pelistä paikoitellen hyvinkin paljon tekemispuolen ansiosta, mutta mielikuvituksettomuus vähitellen marinoi liian monta tällaista nähneen sedän. Hetkittäin tarina osoittaa määrätietoisuutta. Muutamissa keskusteluissa parin tunnin välein on pyrkimystä leikkisyyteen. Se oli yksi yli 15 minuutin dialogintakomistuokioista, kun aloin tuijottaa mieluummin roskistani kuin tekstilaatikoita. Pelaaja saa joskus valita, keskusteleeko päähenkilö iloisesti, surullisesti vai vihaisesti, mutta vastareaktiot vain korostavat tunnetta, ettei peli ole pelaajasta kiinnostunut.

Jos tarinaa painotetaan liikaa, tylsiä satunnaistaisteluita on suhteellisen hillitysti, olettaen että pelaaja näkee painajaisia kaiken maailman Pokémoneista. Jos pelaaja tietää, minne hän on menossa, patikkaretkeä ei yleensä pysäytetä viidelläkään kohtaamisella. Ne ovat puzzlejen ratkonnan keskellä käynnistyvät taistelut, jotka uuvuttavat, jos maisemia tahtoisi rauhassa silmäillä. Olivatpa ongelmat helppoja tai aitoja, ne ovat tekemistä. Tavalliset taistelut ratkeavat rämpytyksellä, tai suunnilleen samassa ajassa superloitsuilla, jos peliin tahtoo keskittyä. Loitsuenergiaa on käytössä tavallista anteliaammin, sillä sitä tarvitaan mitätön ripsaus puzzleihin.



Djinnit ovat tekeleen kantavia pilareita. Djinnejä on kätketty ympäri maailmaa, monesti pienten pulmien taakse. Djinnit ovat henkiä, jotka asetetaan halutun hahmon avuksi. Sankarin perusominaisuudet (elinvoima, kuka hyökkää ensin, jne.) ja loitsukokoelma ovat hyvin pitkälti kiinni tukevista djinneistä. Jos pelaaja löytää sivupolun pikkutemppelistä hyökkäyksen, jossa megalumimies niistää jäämyrskyn tuhmelien turmioksi, tätä ei aktivoidakaan loitsuenergialla, vaan valmiustilaan jätetyillä djinneillä. Djinnien kanssa temppuilu on hahmonvirittelyä sieltä mielenkiintoisemmasta päästä, mitä tulee japanilaiseen hahmonkehitykseen. Miekkoja, yrttejä ja muuta tietenkin myös ostellaan ja etsitään.

Mitäs sitten, jos djinnit jäävät tilaan, johon peli ne arpoi? Ei paniikkia. Loitsuja on niin paljon, että niillä voi taistella tylsyyttä vastaan, mutta niitä ei tarvita kuin puzzleissa ja pomotaisteluissa. Kun joskus 12 tunnin jälkeen ennakoin, että tämä hirviö saattaa pipin tehdä, aloin ensimmäistä kertaa huvikseni käyttää kykyjä parantavia ja vastustajaa heikentäviä loitsuja. Käytännössä pomot kaatuvat isojen jysäysten sarjalla, kunhan sankarinsa muistaa parantaa jo kun elinvoimasta on mennyt kolmannes. Käyttökelpoisimmat tusaukset tapaavat olla sellaisia, että jos pahiksella vaikkapa lentelee rinnallaan loitsivia pääkalloja, ne tuhoutuvat pelkkien paineaaltojen myötä.

Puzzlet ovat mutkattomia. Ongelma tunnistetaan. Valikosta valitaan loitsu: tuli, vesi, jää, tuuli, työntö, tarraus, lannoite tai jokin muu, yleensä se viimeksi saavutettu. Ongelma katoaa. Erinäiset avustustoiminnot antavat ratkaisut suoraan, mutta niitä ei tarvitse käyttää. Tavaraa usein työnnellään ja joskus työntöjä pitää ihan pohtiakin. Muutamissa puuhissa vaaditaan ajoitusta ja nopeutta, mutta vain hädintuskin; vain näön vuoksi. Pari isointa pulmaa eivät ole puzzleja. "Etsi tästä kaupungista herra X". Mikä on ratkaisu? Luovuttaminen: käveleminen ulos kaupungista. Ja siinä meni taas tunti elämästäni.



Kivaa voi olla maailman pelastaminen säätäen ja funtsien ja king kongien kanssa painien. Ainekset riittävän persoonalliseen soppaan ovat kasassa, mutta kenties rytmitys on se isoin ongelma, joka pakottaa käyttämään kastronomista termiä pakkopulla. Jos pulmista eniten pidinkin, pitkän horoskooppipuzzlekokonaisuuden aikana ehdin jo toivoa tarinan etenevän. Harvaan ripotellut loppuvastukset olivat eniten kaipailemani elementti, onhan se kivaa edes pelätä kuolemaa. Onnistumisen tunteita tuskin koin muulloin kun "herra X:n" jäljille päästyäni.

Dark Dawn varmasti viehättää eniten aloittelijoita. Tietystä kuivuudesta huolimatta kokonaisuus pitää paremmin hereillä kuin Dragon Quest IX (arvostelu). Lajityypin suurkuluttajat varmasti viihtyvät myös, haravoidessaan maailmaa salaisuuksia ja elämän tarkoitusta himoiten. Golden Sun: Dark Dawn ajaa asiansa, mutta osaavammin se ajoi pelin The Legend of Zelda: Spirit Tracks asiaa, sillä sain inspiraation ostaa sen.