Assassin's Creed: Brotherhood
Arvioitu: | Playstation 3 |
Genre: | Seikkailupelit, Toimintapelit |
Pelaajia: | Yksinpeli, moninpeli |
Ikärajoitus: | 18 |
Kehittäjä: | Ubisoft |
Julkaisija: | Ubisoft |
Julkaisupäivä: | 19.11.2010 |
Pelin kotisivut |
Huppuveljekset hippasilla
Pikatahdilla julkaistu Assassin’s Creed: Brotherhood oli todennäköisesti tarkoitus julkaista AC2:een ladattavana lisäsisältönä, mutta jossain vaiheessa Ubisoftilta lähti hevonen hanskasta. Sisältöä, tarinaa ja uusia ominaisuuksia oli jonkun studiopomon mielestä sen verran riittävästi, että paketista riittäisi kokonaiseksi peliksi. Niin toden totta riittääkin, joten huolet hätäisesti kyhätystä DLC-paketista levylle prässättynä voi unohtaa.
Peli alkaa siitä, mihin kakkonen loppui, eli päähenkilö Eziolla menee lujaa, vaikka pieni epäilys tehdyistä ratkaisuista ja maailmanlopun uhkakin leijuu ilmassa. Pelaajalle tämä tarkoittaa juonen kannalta sitä, että odotellaan pikkujuttuja puuhastellen, millä verukkeella Ezio saadaan takaisin sekamelskan keskelle, mieluusti ilman varusteitaan. Kun romanttisen hetken jälkeen alkaa rytistä, päästään tositoimiin ja Ezion matka Roomaan voi alkaa.
Samaan aikaan juoni etenee tietenkin myös tosimaailmassa, jossa Desmond assassiinien kera päätyy nykypäivän Villa Auditoreen ja miehen Animus-oireilut menneisyyden vuotaessa näkyviin pahenevat entisestään. Desmondilla suoritetaan alkuvaiheessa myös varsin Tomb Raider -henkistä tasoloikkaa ja välillä menneisyyden maailmasta poistutaan tsekkaamaan tilannetta, mutta muuten seikkailu on yksinomaan Ezion heiniä.
Tarina on edeltäjänsä tapaan hyvin rytmitetty ja kudottu, sekä ryyditetty enimmäkseen hyvillä näyttelijäsuorituksilla. Nyt kun päähenkilö tunnetaan, on juonikuvioilla aikaa keskittyä muuhunkin. Tämä hieman etäännyttää pelaajaa Eziosta, mutta muuten Assassin’s Creedin maailma on käytännössä loppumaton tarinoiden lähde. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hyvin Ubilla pysyy langat käsissä, kun pelejä ilmeisesti aletaan julkaista jotakuinkin vuoden välein.
Hieman hiottu Assassin’s Creedin käyttämä pelimoottori ihastuttaa ja vaikka ihan kaikkia kontrolliongelmia ei olekaan saatu karsittua (yhä yleisin kuolinsyy on väärään suuntaan korkeuksista loikkaaminen), käy katoilla pomppiminen kuin supersankarin serkulta ikään. AC:ssa on edelleen yksi kaikkien aikojen elävimmistä peleissä nähdyistä kaupunkiympäristöistä ja Rooma on valtavan kokoinen, mikä nähdään hienosti allekirjoittaneenkin kohtaamassa bugissa (video täällä). Muita pelaamista haittaavia bugeja matkalla ei tullutkaan vastaan.
Suurin osa Rooman turistikierroksesta nähtävyyksineen vietetään parkour-tyyliin juosten ja kiipeillen, mutta taisteluihin on tuotu hyviä uudistuksia. Suoraviivaisuus on päivän sana monessa Brotherhoodin toiminnossa ja taisteluissa se näkyy mahdollisuutena nopeatempoisiin tappoketjuihin. Kunhan valitsee seuraavan uhrin ensimmäisen lyyhistyessä, voi suorittaa pitkiäkin lahtausorgioita, ellei kukaan ehdi väliin tökkimään. Vielä isompi uudistus on se, mihin pelin nimikin viittaa: Ezio saa Roomaa hetken tutkittuaan kasattua kokoon salamurhurijoukkion, jonka jälkeen veljeskuntalaiset voi kutsua apuun ja siirtyä itse sivummalle katsomaan veribalettia.
Suoraviivaistettu (ja tämä on hyvä asia) on myös rakentelu- ja rahanhankintaosiota, joka kakkosessa hoidettiin Villa Auditoressa. Roomassa voi vapauttaa alueita Borgian ikeen alta tappamalla vartiojoukkojen päälliköitä ja vapautetulla alueella voi sitten kunnostaa rakennuksia (mm. pankkeja, ilotaloja, räätäleitä, apteekkeja ja taidekauppoja) tuottamaan kolikoita omaan pussiin. Mainittua assassiinijoukkiota taas kasvatetaan pelastamalla kansalaisia pulasta ja värväämällä nämä palvelukseen.
Pääjuonen ympärille on ripoteltu taas niin paljon tehtäviä, tekemistä, tutkimista ja keräämistä, että Roomaan uppoutuu helposti tunneiksi pidempään, kuin on mitäkin pelisessiota varten suunnitellut. Toistoa ja turhilta tuntuvia tehtäviä on karsittu reilulla kädellä ja lisähaastetta tuovat vaatimukset, jotka täytyy suorittaa, jotta saa 100 %:n synkronoinnin.
Kun Brotherhood aikoinaan julkistettiin, hehkutettiin lähes yksinomaan sen verkkomoninpeliä, mikä sai monet uskomaan, että kyseessä olisi vain moninpelilaajennus. Näinhän ei käynyt, mutta moninpeli on silti oleellinen kokemus jokaiselle AC-fanille. Pienenä kehystarinana multimurhaukselle tarjoillaan temppeliritarien treenisessioita ja aluksi pelaaja valitsee, minkä näköinen salamurhaaja haluaa olla. Tilastoissa etenemisen myötä hahmolleen saa myös hieman lisää varusteita.
Neljästä eri verkkopelimoodista erinomaista kekseliäisyyttä osoittaa Wanted, jossa jokainen pelaaja saa kohteen, jota jahdataan, sekä jahtaajan itselleen. Omaperäinen verkkomittelö tarjoaa monia riemukkaita hetkiä, kun sopivat osalliset osuvat oikeaan (tai väärään) paikkaan oikeaan (tai väärään) aikaan. Väkijoukkoihin soluttautuminen on tietenkin myös tärkeä osa peliä ja tapetuksi tulemisen välttäminen onnistuneesti tuo sisälmyksiin ihastuttavan kihertelevän tunteen.
Viime vuonna valitsin Assassin’s Creed II:n yhdeksi vuoden parhaista peleistä ja samoin käy myös Brotherhoodille. Pisteitäkin ropisee jotakuinkin yhtä paljon kuin edeltäjälle, vaikka paljon kierrätystä löytyy, eivätkä leukani loksahdelleet niin usein kuin kakkosen kanssa. Brotherhood kuitenkin soljuu eteenpäin entistäkin lennokkaammin ja tarjoaa viihdettä koko rahalla.
Yksi tie vie Roomaan
Peli alkaa siitä, mihin kakkonen loppui, eli päähenkilö Eziolla menee lujaa, vaikka pieni epäilys tehdyistä ratkaisuista ja maailmanlopun uhkakin leijuu ilmassa. Pelaajalle tämä tarkoittaa juonen kannalta sitä, että odotellaan pikkujuttuja puuhastellen, millä verukkeella Ezio saadaan takaisin sekamelskan keskelle, mieluusti ilman varusteitaan. Kun romanttisen hetken jälkeen alkaa rytistä, päästään tositoimiin ja Ezion matka Roomaan voi alkaa.
Samaan aikaan juoni etenee tietenkin myös tosimaailmassa, jossa Desmond assassiinien kera päätyy nykypäivän Villa Auditoreen ja miehen Animus-oireilut menneisyyden vuotaessa näkyviin pahenevat entisestään. Desmondilla suoritetaan alkuvaiheessa myös varsin Tomb Raider -henkistä tasoloikkaa ja välillä menneisyyden maailmasta poistutaan tsekkaamaan tilannetta, mutta muuten seikkailu on yksinomaan Ezion heiniä.
Tarina on edeltäjänsä tapaan hyvin rytmitetty ja kudottu, sekä ryyditetty enimmäkseen hyvillä näyttelijäsuorituksilla. Nyt kun päähenkilö tunnetaan, on juonikuvioilla aikaa keskittyä muuhunkin. Tämä hieman etäännyttää pelaajaa Eziosta, mutta muuten Assassin’s Creedin maailma on käytännössä loppumaton tarinoiden lähde. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hyvin Ubilla pysyy langat käsissä, kun pelejä ilmeisesti aletaan julkaista jotakuinkin vuoden välein.
Hei kaverit, tulkaas jeesaan
Hieman hiottu Assassin’s Creedin käyttämä pelimoottori ihastuttaa ja vaikka ihan kaikkia kontrolliongelmia ei olekaan saatu karsittua (yhä yleisin kuolinsyy on väärään suuntaan korkeuksista loikkaaminen), käy katoilla pomppiminen kuin supersankarin serkulta ikään. AC:ssa on edelleen yksi kaikkien aikojen elävimmistä peleissä nähdyistä kaupunkiympäristöistä ja Rooma on valtavan kokoinen, mikä nähdään hienosti allekirjoittaneenkin kohtaamassa bugissa (video täällä). Muita pelaamista haittaavia bugeja matkalla ei tullutkaan vastaan.
Suurin osa Rooman turistikierroksesta nähtävyyksineen vietetään parkour-tyyliin juosten ja kiipeillen, mutta taisteluihin on tuotu hyviä uudistuksia. Suoraviivaisuus on päivän sana monessa Brotherhoodin toiminnossa ja taisteluissa se näkyy mahdollisuutena nopeatempoisiin tappoketjuihin. Kunhan valitsee seuraavan uhrin ensimmäisen lyyhistyessä, voi suorittaa pitkiäkin lahtausorgioita, ellei kukaan ehdi väliin tökkimään. Vielä isompi uudistus on se, mihin pelin nimikin viittaa: Ezio saa Roomaa hetken tutkittuaan kasattua kokoon salamurhurijoukkion, jonka jälkeen veljeskuntalaiset voi kutsua apuun ja siirtyä itse sivummalle katsomaan veribalettia.
Suoraviivaistettu (ja tämä on hyvä asia) on myös rakentelu- ja rahanhankintaosiota, joka kakkosessa hoidettiin Villa Auditoressa. Roomassa voi vapauttaa alueita Borgian ikeen alta tappamalla vartiojoukkojen päälliköitä ja vapautetulla alueella voi sitten kunnostaa rakennuksia (mm. pankkeja, ilotaloja, räätäleitä, apteekkeja ja taidekauppoja) tuottamaan kolikoita omaan pussiin. Mainittua assassiinijoukkiota taas kasvatetaan pelastamalla kansalaisia pulasta ja värväämällä nämä palvelukseen.
Pääjuonen ympärille on ripoteltu taas niin paljon tehtäviä, tekemistä, tutkimista ja keräämistä, että Roomaan uppoutuu helposti tunneiksi pidempään, kuin on mitäkin pelisessiota varten suunnitellut. Toistoa ja turhilta tuntuvia tehtäviä on karsittu reilulla kädellä ja lisähaastetta tuovat vaatimukset, jotka täytyy suorittaa, jotta saa 100 %:n synkronoinnin.
Hei kaverit, maistakaas tikaria
Kun Brotherhood aikoinaan julkistettiin, hehkutettiin lähes yksinomaan sen verkkomoninpeliä, mikä sai monet uskomaan, että kyseessä olisi vain moninpelilaajennus. Näinhän ei käynyt, mutta moninpeli on silti oleellinen kokemus jokaiselle AC-fanille. Pienenä kehystarinana multimurhaukselle tarjoillaan temppeliritarien treenisessioita ja aluksi pelaaja valitsee, minkä näköinen salamurhaaja haluaa olla. Tilastoissa etenemisen myötä hahmolleen saa myös hieman lisää varusteita.
Neljästä eri verkkopelimoodista erinomaista kekseliäisyyttä osoittaa Wanted, jossa jokainen pelaaja saa kohteen, jota jahdataan, sekä jahtaajan itselleen. Omaperäinen verkkomittelö tarjoaa monia riemukkaita hetkiä, kun sopivat osalliset osuvat oikeaan (tai väärään) paikkaan oikeaan (tai väärään) aikaan. Väkijoukkoihin soluttautuminen on tietenkin myös tärkeä osa peliä ja tapetuksi tulemisen välttäminen onnistuneesti tuo sisälmyksiin ihastuttavan kihertelevän tunteen.
Viime vuonna valitsin Assassin’s Creed II:n yhdeksi vuoden parhaista peleistä ja samoin käy myös Brotherhoodille. Pisteitäkin ropisee jotakuinkin yhtä paljon kuin edeltäjälle, vaikka paljon kierrätystä löytyy, eivätkä leukani loksahdelleet niin usein kuin kakkosen kanssa. Brotherhood kuitenkin soljuu eteenpäin entistäkin lennokkaammin ja tarjoaa viihdettä koko rahalla.
Assassin's Creed: Brotherhood (Playstation 3)
Brotherhood ei paranna AC-sarjaa yhtä reilusti kuin kakkososa, mutta on pienine uudistuksineen huippupeli.
- kaikin puolin laadukas
- suoraviivaisempi kuin edeltäjänsä
- tekemistä riittää, moninpeli mainiota hupia
- suoraviivaisempi kuin edeltäjänsä
- seuraamistehtävät haukotuttavat
Keskustelut (20 viestiä)
03.12.2010 klo 16.03
Rekisteröitynyt 17.03.2009
03.12.2010 klo 22.41
04.12.2010 klo 11.03
Sama homma edellisessä prince of persiassa ja splinter cellissä. nämä ovat sitä casualroskaa parhaimmillaan
04.12.2010 klo 11.32
04.12.2010 klo 12.55
Sama homma edellisessä prince of persiassa ja splinter cellissä. nämä ovat sitä casualroskaa parhaimmillaan
No mitäs jos menet sitten pelaamaan niitä indie-studioiden kahden pennin bugisia paskaläjiä?
Yks tämän hetken kiistatta parhaimmista pelisarjoista. Vähän pelotti tämä "väliosa," mutta järjestynumerolla varustettuihin veljiinsä verraten täysi paketti laatuahan sieltä tuli josta maksaa mielellään täyden hinnan. Toivottavasti suunta ei muutu mihinkään edes uuden julkaisupolitiikan takia.
Rekisteröitynyt 10.04.2007
04.12.2010 klo 16.06
Rekisteröitynyt 09.01.2008
04.12.2010 klo 18.15
Missä vika. :|
04.12.2010 klo 18.27
Näissä korkean tason peleissä on aina suuria virheitä joita ei korjata, ja kuitenkin ne saavat 90+ pistettä ja vähintään pari palkintoa.
No mitähän "suuria virheitä" tässä nyt on?
Rekisteröitynyt 07.12.2007
04.12.2010 klo 19.02
04.12.2010 klo 21.05
04.12.2010 klo 22.53 1
-.-
05.12.2010 klo 01.11
eikä kaikki kontrolliongelmat liity kuolemiin. joskus juoksen katolta suoraan alas ja joskus Ezio alkaa vain kurkkimaan alaspäin vaikka painan aggressionappia pohjassa. joskus taas Ezio ei suostu tarttumaan johonkin kiivettävään esineeseen vaikka se on ihan vieressä. ja joskus yritän hypätä sivuttaishypyn niin äijän osoittaakin väärään suuntaan eikä tartukaan enää kiinni siihen seinään. sujuvuudesta ei ole tietoakaan
kyseessä on juuri tuo automatisaatio kun peli tulkitsee eri näppäimiä useilla tavoilla ja eri paikat tulkitsevat niitä eri tavoilla. normaalisti peli on liian helppoa ja yksinkertaista mutta sitten tulee näitä
Rekisteröitynyt 09.01.2008
05.12.2010 klo 03.57
Näissä korkean tason peleissä on aina suuria virheitä joita ei korjata, ja kuitenkin ne saavat 90+ pistettä ja vähintään pari palkintoa.
No mitähän "suuria virheitä" tässä nyt on?
Eikös tässäkin mainittu kontrollien heikkoudet, juonen ongelmat ja ainakin epäsuorasti sain käsityksen että peli on helppo.
05.12.2010 klo 13.20
Rekisteröitynyt 11.04.2007
06.12.2010 klo 00.52
Rekisteröitynyt 10.04.2007
06.12.2010 klo 13.46
Voin vain kuvitella minkälainen messiaspeli olisi syntynyt jos ubi olisi lykännyt AC2:n julkaisua reilulla vuodella eteenpäin, ja julkaissut nämä pelit yhtenä pakettina...
Ehkä sitten Assassin's Creed III on sellainen? :)
06.12.2010 klo 15.53
Pelin helppous taasen on enemmän tai vähemmän pelintekijöiden tarkoittama asia eikä mikään virhe.
Pelin helppous on totta. Jos tehdään 3 peliä, joiden taistelu- ja liikkumissysteemeissä ei ole läheskään mitään eroja, niin kyllä pelaajat ovat aika pitkälti oppineet kikat. Muistan AC1:sen loppukärhämät, jossa oikeasti sai vääntää, kun en ollut sisäistänyt taistelua kunnolla. Nyt keinotekoisesti hankaloitetaan riisumalla aseista.. Ja suuri osa pelin kikoista jopa täysin turhia (ruumiiden kanssa "hämääminen", vartijoiden vuorojen vaihto jne..). Jopa uudet aseet jäi käyttämättä, kun mielelläni menin mielummin iholle kuin ihmettelin, kuinka kaukaa Ezio voi milläkin aseella ampua.
07.12.2010 klo 03.15
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
07.12.2010 klo 19.07
En ymmärrä että tällaisille ''samaa toistaville'' peleille annetaan hyviä arvosanoja, eikä toistavuudesta juurikaan rokoteta.
"Toistoa ja turhilta tuntuvia tehtäviä on karsittu reilulla kädellä"
Rekisteröitynyt 19.07.2007
05.01.2011 klo 02.37
Wanted-pelimuoto on simppeli mutta nerokas kuten arvostelusta tuli ilmi. Tällä kertaa nykysukupolven ympäripyöreästi juoksevat ADHD-pelaajat ovat listojen pohjalla, kun taas hieman suunnittelua, malttia ja taktiikkaa käyttävät kärjessä. Harvoin nettipeli osaa luoda tämän pelin kaltaista tunnelmaa, kun suuressa väkijoukossa yrittää käyttäytyä kuin muu massa, mutta samalla poimia joukosta henkilöitä jotka käyttäytyvät poikkeavasti mahdollisen kohteen toivossa. Tapot tai tappajan kynsistä pakeneminen on aina yhtä tyydyttävää.
Ja ai niin, PS3-version kannessa hehkutettu ladattava lisämateriaali on jopa ilmaiseksi erittäin huonoa. Tylsä kuin mikä eikä pelattavaakaa ole nimeksikään.
Kirjoita kommentti