Länsimainen näkemys macho-sankarista on hikinen, möreä-ääninen muskeliarska, jolla on parransänki, rööki huulessa ja käsissä iso pyssy. Japanilainen näkemys sankarimachosta on vastaavasti hikinen, viskibasso-äänellä muriseva muskelihemmo, jolla on parin päivän ikäinen parransänki, rööki huulessa, käsissään PALJON isompi pyssy, sekä yllään kosolti kybertekniikkaa. Siinä missä länsimaisessa aivottomassa toimintaviihteessä Venäjä uhkaa Jenkkilää ydinaseilla, japanilaisessa aivottomassa toimintaviihteessä Venäjä uhittelee Jenkkilää ydinaseilla sekä TAPPAJAROBOTEILLA!



Auringonnousun yleisestä suunnasta meidän länkkäreiden iloksi ponnistava robottiräiskintä Vanquish ei erityisemmin yllätä omaperäisyydellään. Pelin hahmot ovat hyvin tutun tuntuisia lukemattomista toimintapeleistä. Päähenkilö on se yli-itsevarma, murahteleva rebel-mallipoju. Sitten on se iso sotahullu äijä, joka tykkää ISOISTA aseista ja on yleensä tosi kärttyinen, mutta kuitenkin pohjimmiltaan hyväsydäminen. Eipäs haukotella siellä takarivissä! Pelistä löytyy nimittäin myös se minihameeseen pukeutunut tytsä, joka ohjailee urheita solttupoikia radion välityksellä ja hakkeroi etänä kaikki lukot, ja jonka keikistelyä pelaaja saa ihastella lataustauoilla.

Vanquish on hyvin japanilaisen tuntuinen, päähenkilön olan takaa kuvattu arcade-henkinen räiskintäpeli, joka suorastaan huokuu Segamaisuutta. Taustalla säksättävä energinen syntikkatekno nostaa pulssia kummasti, kun pahisrobottia valuu niskaan melkoisella ryminällä. Energinen lienee oikea, vaikkakin hieman vaisu sana kuvaamaan pelin perustunnelmaa. Vaikka suvantokohtiakin on, ei hengähdystauoilla kovin moneen hengenvetoon yleensä anneta aikaa. Myönnettäköön, että kulttuurishokki vauhdikkuuden suhteen oli melkoinen, kun viime viikot on tullut kulutettua verrattain rauhallisemmissa merkeissä Fallout: New Vegasin parissa.



Pelin perusrakenne on varsin tuttua räiskintäkamaa. Sopivan mittaisten episodien päätteeksi kohdataan aina perusviholisten pahansisuinen isoveikka. Pomovihun lahtaaminen vaatii useimmiten sen akilleen kantapään kutittelemista, joka jokaiselta pomoviholliselta oikeaoppisesti jokapojan pelintekijän oppaan mukaisesti löytyy. Koskahan japanilaiset robotti-insinöörit oppivat, että noin muuten vetypommin kestävän militantin peltipurkin reaktorisydän kannattaisi suojata ehkä inasen paremmin. Rivipahikset putoavat kanveesiin yleensä varsin pienellä ponnistuksella. Sanomattakin kai selvää, että vihollisista kannattaa hankkiutua eroon mahdollisimman nopeasti, sillä ryhmittyessään perusvihutkin onnistuvat tekemään nopeaa tuhoa sinänsä ketterän päähahmon panssareille. Kuolo ei sentään korjaa heti suojien pettäessä, vaan pelaajalle annetaan vielä mahdollisuus vetäytyä suojaan jäähdyttelemään. Virta palaa panssareihin muutaman sekunnin rauhoittumisen myötä.

Pelattavuus on varsin kohdalleen viilattu. Peliohjaimen useimmat nappulat ovat käytössä, mikä vaatii alussa hieman totuttelua, mutta intensiivisen toiminnan johdosta kontrollit liimautuvat selkärankaan varsin pian. Kiitos päähahmon robopuvun erityisominaisuuden, tämä kykenee liukumaan pitkin lattioita varsin vauhdikkaasti. Tästä on suuri apu esimerkiksi tiukan paikan tullen, tai vihollisjoukkojen selän taakse siirtymisessä. Liukumisen aiheuttama kitka aiheuttaa pidemmän päälle puvun ylikuumenemista, joten sitä kannattaa säännöstellä - jatkuvaan liukasteluun ei ole sinänsä tarvettakaan. Jotta tämä ei olisi vielä riittävän epäreilua vihollista kohtaan, voi liukuessa myös hidastaa aikaa bullet time -tyyppisesti, jolloin rivipahiksille ei juuri mahdollisuuksia anneta.

Asevalikoima on perus-CoDia hitusen mielikuvituksellisempi. Mukana on kyllä konetuliaseita, kiikarikiväärejä ja sinkoja, mutta myös antoisampia lahtaimia, kuten vaikkapa sirkkelinteriä syöksevä ase. Kenttäsuunnittelullisesti tarjolla on varsin ahdas putki, joka lienee tämän tyyppiseen peliin jokseenkin ainoa oikea ratkaisu. Vaihtoehtoisia reittejä ei ole tarjolla lainkaan - minkä tahansa asian päättäminen tällaisen adrenaliinivyöryn keskellä rikkoisikin tunnelmaa perin ikävästi. Pelikentät eivät kaikessa yksinkertaisuudessaan herätä ajatuksia juuri suuntaan tai toiseen. Ympäröivät maisemat ovat kuitenkin suorastaan upeita. Ajoittain peli äityy suoranaiseksi raideräiskinnäksi, jossa pelaajaa viedään varsin kirjaimellisesti pitkin vuoristorataa niin, että pelaajan leuka loksahtelee lattialle jotta kolina vain käy. Audiovisuaalinen kakku on yleensä ottaen varsin hyvin onnistunut. Ääninäyttelijät hoitavat hommansa liioitellulla machopieteetillä, mikä vissiin on ollut tarkoituskin. Lienee mielipideasia, onko ratkaisu paras mahdollinen.



Ensikohtaamiseni Vanquishin kanssa oli vähintäänkin ristiriitainen. Odotukseni eivät olleet erityisen korkealla, mutta yllätyin hyvinkin positiivisesti, kun meininki osoittautui varsin hiotuksi ja niin energiseksi, että heikompaa ihan oikeasti alkoi hengästyttää. Toinen pelikerta kuitenkin osoitti, ettei pelin viehätys ollut erityisen kestävää sorttia. Huiman vauhdikas meininki tuntui mehevän alun jälkeen laantuvan, tai sitten siihen vain turtui. Toiminta alkoi muutamassa tunnissa toistamaan itseään ikävystyttävässä määrin. Suurimmat vaihtelut lyödään pelaajan eteen lähinnä erilaisten aseiden myötä, mutta ne eivät itsessään vielä riitä tuomaan riittävästi vaihtelua. Pelin eri osa-alueet ovat todella hiottuja, mikä saattaa olla yhtenä syynä siihen, että peli alkaa ennen pitkää maistumaan puulta.

Vanquish on lopulta kliseidensä summa. Siihen pitäisi varmaan osata suhtautua tarpeeksi aivottomasti, jotta siitä osaisi nauttia estoitta. Ehkä oma lähestymistapani oli turhan kriittinen ja analyyttinen, koska oma vaakakuppini taipui lopulta "en ostaisi" -osaston puolelle. En toisaalta ole tällaisten geneeristen räiskintäpelien ylin ystävä. Omaperäisyyttä kuitenkin arvostan. Uskon ehdottomasti siihen, että isommalla ripauksella mielikuvituspulveria tämäkin peli olisi ansainnut muutaman pisteen enemmän. Todelliset arcade-räiskintäfanit voinevat lisätä muutaman pisteen makunsa mukaan, meille muille tämä peli edustaa melko lyhytikäistä kertakäyttöviihdettä.