Kolmannen osan perusteella professori Hershel Laytonin seikkailut ovat juuri sitä, mitä Nintendo DS:n lukuisat kuvakirjat ja puzzlekokoelmat pyrkivät olemaan. En tiennyt, kuinka paljon videota ja ääninäyttelyä pienelle kasetille mahtuu, ja vakuuttunut olen laadustakin, joka yltää anime-elokuvien tasolle. Layton on tähdittänyt paitsi jo neljää peliä (Japanissa), myös ehtaa piirrosleffaa, jonka tämän episodin jättämissä tunnelmissa kokisin toista peliä kernaammin. Ei sillä, etteikö peli pelinä toimisi. Traagista on se, ettei peruskouluikäisille suunnattua ja erinomaisesti sopivaa tapausta voi suositella englantia heikosti ymmärtäville lukuisten kompien ja muiden mutkikkuuksien vuoksi.

Otetaan esimerkki:

"If yesterday's day after tomorrow is Sunday, what day is tomorrow's day before yesterday?"

Jos tämä suomeksi helppo kysymys tuntuu helpolta englanniksikin, vaikeuksia tuskin ilmenee. Professor Layton and the Lost Future on sama peli Euroopassa kuin mystisemmältä kuulostava The Unwound Future on Yhdysvalloissa, joten on joku ajatellut asiakkaiden kielitaitoa kulissien takanakin.



The Lost Future on aikamatkustusteeman ympärille rakentuva salapoliisiseikkailu, joka ottaa höpsöt kuvionsa ihailtavan vakavasti. Peli koostuu pääasiassa staattisista kuvista, tekstistä ja aivopähkinöistä. Tärkeiden tapahtumien aikana kuullaan persoonallisia näyttelijöitä ja tärkeimmät 30 minuuttia esitetään animena. DS:llä harvoin koetaan silmäkarkkia: Laytonin piirrosjälkeä katsoo ilokseen liikkuivatpa kuvat tai eivät.

Professori Layton on kuuluisa mieli maailmassa, jossa sudoku ja sanaristikot lienevät lajeja olympialaisissa. Layton ja oppipoika Luke kutsutaan muiden silmäätekevien ohella seuraamaan aikamatkustuskoetta, joka menee poskelleen. Tiedemies ja Iso-Britannian pääministeri katoavat. Muutamaa viikkoa myöhemmin Layton saa viestin tulevaisuudesta: Luken vanhempi versio kaipaa apua. Mysteeri on mutkikas ja sisäinen logiikka vahvaa. Koettavaa on väsätty noin 20 tunniksi, mikä on hienoa puzzlejen määrää ajatellen, mutta sääli tarinan kannalta. Vaikka molemmat osa-alueet ovat onnistuneita, en tiedä, onko The Lost Future tarinapeli pulmilla vaiko pulmapeli tarinalla.

Ongelmia on yli 160. Käytännössä jokainen hahmo tahtoo testata Laytonia omalla pähkinällään, ja Layton itse nakkelee niitä oppipojan niskaan. Tämä on jutun juju. Tarina ratkeaa automaattisesti tämän sivussa. Jonninjoutavat keskustelut ennen useimpia, täysin irrallisia pähkinöitä alkavat ramaista ennen loppua, vaikkei teksti sinänsä heikompaa ole, kuin useissa pelkkään tekstiin tukeutuvissa peleissä. Muutamat tarinan luvuista koostuvat yksinkertaisesti siitä, että Layton ja kumppanit siirtyvät paikasta toiseen. Matkalla on niin monta pysähdystä, että reissuun saattaa kadota tunti. Monet pulmat ovat vapaaehtoisia, mutta kukapa niitä ohittaa raaskisi.



Pulmat ovat vaihtelevia. En erityisemmin kritisoi niitä. On kieroja kysymyksiä, matematiikkaa, järjesteltäviä palikoita, palapelejä, hampurilaisravintolan tarjotinlehtisestä repäistyjä labyrinttejä ja mitä vielä.

Henkilökohtaisesti nautin selkeistä ongelmista, jotka aukenevat hitaasti yksityiskohta kerrallaan... Sanaristikoita ja Tarkastaja Vaaran Rikospähkinöitä en fanita, koska näissä tapauksissa pulma perustuu vaikeuteen ymmärtää, miten tehtävän laatijan pää tilttailee.

Aikuiselle pelaajalle Laytonin valikoima on viihdyttävä, mutta haastavaa on lähinnä sen tajuaminen, milloin tehtävä on reilusti vaikea, milloin lähinnä vitsi ja milloin vitsi. Jos kysytään, missä paikassa on eniten sairaita, ja yksi vaihtoehdoista on sairaala, vastaus on joskus sama, minkä keksii Jussi 3-vee, mutta useammin kyse on pilkun rakastelusessiosta. Jos röntgenkuvassa näkyvät sakset, neula ja hiiri, niin miksi potilaan kannattaa olla huolissaan? Uhosin ensin, että ratkaisen koko pelin ilman avustustoimintoa, mutta voi hittolainen.

Vinkkejä ostetaan kolikoilla, joita ansaitaan maisemia klikkailemalla, jolloin löytyä voi kätkettyjä puzzlejakin. Pulmien päälle voi piirrellä muistiinpanoja eri väreillä, mikä on kätevää, jos ratkaistavana on labyrintti, oikeita reittejä on löydettävä kolme ja reitit eivät saa ristetä. Huomattava osa sellaisistakin tehtävistä on pelkkiä kysymyksiä, jotka voisivat päästää pelaajan tekemään jotakin. Toisaalta interaktiivisuus on pelin tuskallisin piirre silloin harvoin, kun pieniä palikoita on siirreltävä ja käänneltävä, ja peli käytännössä arvaa, yritätkö siirtää vai kääntää.

Pääpiirtein matka on lempeä ja sujuva. Useimmat tehtävät tarjoavat vain muutaman vastausvaihtoehdon. Jos jokaista tehtävää malttaa miettiä ennen arvailua, pisteitä heruu enemmän ja tarinan jälkeen luvassa on lisää vakavasti otettavaa. Lisätehtäviä luvataan netistä ladattavaksi, mitä en testannut, koska langatonta modeemiani ei asentaisi oikein Laytonkaan.



Layton on brittiläinen herrasmies ja piirroshahmo. Jos häntä ei ole tarpeen tarkemmin kuvailla, kovin on helppoa häneen ja kumppaneihin tykästyä. Tuntemattomien tahojen kepulijuoni nivoutuu yhteen sankareiden henkilökohtaisen historian kanssa: niin harvinaista kuin se peleissä onkin, tarinassa on tunnetta. Voidaan puhua lämminhenkisyydestä. Viittaukset edellisiin peleihin eivät märkäkorvaa häirinneet, vaan vain auttoivat kokonaisuutta. Munaakin on mukana pikantisti sen verran, että tärkein kohderyhmä kokee tämän jännänä. Toivottavasti olen väärässä, ja pelistä on mahdollista nauttia ala-asteen englannilla.

Esitetty kritiikki johtuu osittain kriitikoiden suorituspaineista. Peli on rakennettu toimimaan hyvinkin lyhyissä sessioissa, ja epäilemättä rytmi palvelee tyydyttävämmin raukeita pelaajia kuin hätähousuja. Todellista parantamisen varaa on niukalti konsolin ja lajityypin rajat huomioiden. Näissä peleissä on toisinaan käänneltäviä kolmiulotteisia esineitä ja muuta nykyaikaista, mutta hillitty järjenkäyttöä painottava tyyli pukee tätä kokonaisuutta, jossa MacGyver-meininkiä koetaan vain huippukohdissa. Jos tulevaan Nintendo 3DS:n versioon mahtuu enemmän ääninäyttelyä, siinä on yksi syy ostaa peli ja kone.