Kun kuolleet nousevat haudoistaan, käskeekö joku sinua pukeutumaan Boratin tunnetuksi tekemiin mankineihin ja naru persvaossa jyräämään maailmanlopun armeijan tyttöjen vaaleanpunaisella kolmipyörällä? No, ei. Mutta ei kukaan ole tätä enää kieltämässäkään.

Tämän Capcom ymmärtää, toisin kuin kilpailijat ja Hollywood. Kun zombiet hyökkäävät, sankarin täytyy piilotella, turvautua tökeröön väkivaltaan ja piipahtaa putiikeissa, kun kaikkea saapi nyt ottaa. Dead Rising paitsi teki standardielämyksestä interaktiivisen, myös todella ymmärsi, mistä siinä on kyse. Dead Rising 2 on lisäosamaista jatkoa. Tapahtumat sijoittuivat ostoskeskukseen, nyt ne sijoittuvat Las Vegasin korvikkeeseen. Käytännön erona uudella alueella on useampi hedelmäpeli. Pelaaja saa jälleen tehdä mitä hän ikinä tahtoo, jos kymmenet tuhannet tappajarusinat tilaa antavat.



Sankari kakkonen, Chuck Greene, on zombieiden sahaukseen ja muussaukseen keskittyvän tv-ohjelman Terror is Reality tähti. Surmanajajan mielenterveys on vakaalla pohjalla kunnes pelaaja velvoittaa hänet mätkimään monstereita mekossa dildolla. Greene alentaa itseään telkkarissa vain kyetäkseen ostamaan tyttärelleen zombrexia. Tämä lääke pitää pureman saaneet ihmiset ihmisinä vuorokauden kerrallaan. Kun kisaa varten varastoidut vainajat pakenevat, Greenen ja kumppaneiden on piileskeltävä kolme päivää, ennen kuin armeija ehtii hätiin. Pelaajan ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Halutessaan pelaaja voi etsiä zombrexia, ottaa selville miksi zombiet pakenivat, saattaa eloonjääneitä turvataloon, taistella psykopaatteja eli välipomoja vastaan ja sekoilla niin maan penteleesti.

Asiallisen epätoivoista tunnelmaa kumpuaa jälleen siitä tosiasiasta, ettei kaikkea ehdi tehdä annetussa ajassa. Jos pelaaja lähtee tunnollisesti suorittamaan tehtäviä, hän taidoistaan riippuen kenties klaaraa ne tärkeimmät ja osan muista. Mutta voi parkaa, joka yrittää kaataa psykotkin. On mahdollista kikkailla kirveiden ja kiikarikiväärien kanssa ja onnistua ajan kanssa, mutta aika on pois muusta. Fiksu keskittyy ensimmäisellä kierroksella leikkimiseen ja eloonjääneiden pelastamiseen, mistä heruu paljon kokemuspisteitä. Alusta saapi startata koska vain kehittyneellä hahmollaan. Laajentunut inventaario ja energiamittari, opitut lähitaisteluliikkeet ja omaksutut ohjeet koota tiettyjä esineitä helpottavat kummasti. Itse buuttasin pelin väännettyäni ensin peukalot puutuneina aamusta yöhön. Vasta tämän jälkeen koin omaavani alustavia mahdollisuuksia.

Selkein vapauden rajoittaja on turvatalo. Ohjattu sisältö tapaa vaatia kohteen ympärillä pyörimistä. Pelaajalle jätetään melkoisesti vastuuta omasta elämyksestään. Aloitin itse alusta siksi, etten kyennyt tekemään pipiäkään juoneen kuuluvalle psykopaatille. Kun pelasin toista kertaa samalla lailla, eli tarinan ehdoilla, tietyt maisemat alkoivat jo kovasti ramaista. Ennen pitkää elämys on vaarassa puuroutua. Rutiineja alkaa muodostua. Kauppa, josta löytyy tuliaseita ja jonka vieressä on energiapitoisia pihvejä, on tietenkin niin kaukana turvatalosta kuin mahdollista. Maailma on jaettu osiin ja lataustauot ovat melkeinpä helvetillisiä. Aloita peli leikkien! Niin minä tajusin tehdä ensimmäisen osan tapauksessa.



Sarjalla on omalaatuinen huumorintaju. Tavallaan se on pelaajan vika, jos Chuck näyttää Village Peoplen jäseneltä ryppyotsaisessa välinäytöksessä. Toisaalta tämä rimmaa yhteen psykopaattikohtausten kanssa. Kuka tietää, miksi taikuri, kokki, postimies ja kumppanit ovat ryhtyneet lajitovereitaan silpoviksi uffaffaa-miehiksi. Veri lentää. Mahdollisiin tisseihin ja pakaroihin muistetaan aina zoomata. Kohtaukset olisivat kaikessa perverssiydessään nautittavampiakin, jos niitä olisi myös hauska pelata.

Kuinka lopulta voitin psykon, jota en päihittänyt ensimmäisellä kierroksella? Kun se jäi jumiin, ammuin yli sata superkonekiväärin kutia sen naamaan ja jatkoin haulikolla. Samat aseet tappavat zombiet yhdellä osumalla. Psykopaatit ovat moninkertaisesti kestävämpiä ja nopeampia kuin Greene. Enpä tainnut päihittää ensimmäistäkään ilman apujoukkoja, tai aina ennen pitkää ilmeneviä bugeja.

Komboaseet ovat osan 2 tärkein ominaisuus kuolleiden kiusaamista ajatellen. Psykoihin ne eivät aina tepsi. Moisia voi tehdä työpajoissa. Jos pajan läheltä löytyy akku ja harava, tai kitara ja äänenvahvistin, tai rautaputki ja raketti, ehkä ne on tarkoitus yhdistää? Älyttömien yhdistelmien löytäminen on pelin palkitsevimpia puolia. Valmiita reseptejä tarjoillaan etenemisen ohessa. Osa aseista, kuten naulahansikkaat, on loogista ottaa osaksi vakituista arsenaalia. Eksoottista kamaa tyyliin poraämpäri on mukana lähinnä huumorin varjolla, mutta testailu palkitaan aina ylimääräisellä kokemuksella.



Moninpeli kuvaa tarkemmin Terror is Reality -show'ta. Neljä kilpailijaa osallistuu haasteisiin kuin Amerikan gladiaattoreissa ikään. Zombeihin kiinnitetään kilpaa esineitä useammassa koitoksessa. Kaksi peliä ovat valopyssyammuntaa pyssyittä. Kisaajat pääsevät vuorovaikuttamaan törmäilykisoissa, kuten rasittavassa hamsteripalloflipperi-viritelmässä. Kuten gladiaattoreissa, johtava pelaaja saa etulyöntiaseman finaalissa, jossa ajellaan örkkien ympärillä moottorisahamotskareilla. Viimeksi kun olympialaisten lisenssipeliä kokeilin, tällaista turhauttavaa säätöä tarjosi sekin. Näin yksinkertaiset puhteet kaipaavat liikkeentunnistusohjausta, vaikkei törkeän splatterin kohdeyleisö moisellekaan välttämättä lämpenisi.

Moninpeli on suunnitteluvirhe, joka jopa haittaa kokonaisuutta. Yhdestä show'sta saatava rahapalkkio on ruhtinaallinen häviäjällekin. Palkkio siirtyy yksinpeliin. Panttilainaamoista voi ostaa mm. zombrexia ja erikoisempia aseita. Hinnat ovat niin suolaisia, ettei moninpeliä vierastavalla ole varaa moneen esineeseen koko pelin aikana. Raavit takuulla päätäsi, ellet ole Liven Gold-jäsen.

Teoriassa toimivampaa kimppakivaa tarjoaa yhteistyömahdollisuus. Eiköhän tämä ole tosielämän kaverusten juttu. Yksinpeli keskeytyi toisinaan tiedusteluun, että tahdonko päästää sen ja sen mukaan. Koin Senjaset vähemmän viihdyttävinä kuin tekoälytorvelot, joilla on sentään kyky seurata pelaajaa, toisin kuin ensimmäisessä osassa. Oikeat satunnaiset kaverit lähinnä hidastavat etenemistä.



Väitetysti ruudulle mahtuu 7 000 zombieta. Ruudunpäivitys ei erityisen silkkistä ole. Suoranaisiin nytkähdyksiin sorrutaan. Sellainen hiekkalaatikkopeli kiinnostaisi jo, jossa pelaajan vaivalla tekemä vahinko - ruumiit mukaanlaskien - säilyisi maisemissa loppuun saakka. Se pukisi sarjan seuraavaa osaa, jos kaikki se minkä tuhoat, tapat, kulutat ja syöt, olisi lopullisesti pois siitä, mitä tulet myöhemmin kokemaan. Nykyistäkin kokonaisuutta on kunnioitettava. Tapoja tappaa ja kiusata on satoja. Ruuhkat ovat massiivisia. Jopa nopeilla ajoneuvoilla pärräämiset moisten keskellä toimivat aivan tyydyttävästi.

Saan reippaammin iloa irti Dead Risingeista kuin perinteisistä hiekkalaatikoista. Pelaajan ei ole tarkoitus ampua huoria Grand Theft Autossa, sanoo asiantuntija, kun kukkahattutäti nipottaa. Pelaajan on tarkoitus mennä pähkinöiksi Dead Risingeissa, nuo ovat vain zombeja, tietävät kaikki. Monet turhat ominaisuudet, kuten uhkapeliautomaatit ja napin painamiseen perustuvat minipelit, ovat hilpeitä juuri Risingeissa, koska zombie on heti fritsua tekemässä, jos yrität testata mikä kaikki on mahdollista. Tietyt hetket, kuten hirvenpäähän pukeutuminen ja zombieiden puskeminen parvelta alas ilman, että tässä oli mitään järkeä edes pelin sisäisessä maailmassa, huvittavat jälkikäteenkin.