Tom Clancy's -universumiin sijoittuvia pelejä on putkahdellut niin monta vuotta, etteivät tuotesarjan pelit ole monellekaan nykypelaajalle aivan vieraita. Teknisesti ottaen pelisarja alkoi sangen tuntemattomalla Politikalla, vaikka moni mieltää Rainbow Six -pelin sarjan ensimmäiseksi tuotokseksi. Tämä siis, mikäli vanhaa Punaisen lokakuun metsästyksestä tehtyä peliä ei lasketa.

Lisenssin haltija Ubisoft on julkaissut vuosien aikana valtavan määrän Tom Clancyn katon alle sijoittuvia pelisarjoja, joista H.A.W.X. - ensimmäinen lentokoneisiin keskittyvä TC-sarja - tarjoaa arcadetempoista hävittäjäräiskintää. Simulaattoriksi peliä ei voi hyvällä tai pahallakaan tarkoituksella nimittää.



H.A.W.X. 2:n juonesta voi kertoa sen verran, että sellainen on ilmeisesti olemassa. Ydinaseita on hävinnyt, eikä se ole hyvä asia! Sarjalle ominaisesti ei tämänkään oikeistolaisen päiväunen tarinankerrontaa ole vaivauduttu juurikaan kehittelemään, ja yksinpelikampanjan idea on yleisesti tasoa "suorita n tehtävää, tuhoa päivän kapinalliset, estä terrorismi".

Mainospuheiden mukaan kakkoshaukan juoni nitoutuu yhteen ensi vuonna julkaistavan Tom Clancy's Ghost Recon: Future Soldierin kanssa, mutta H.A.W.X. 2:n tarjonta juonipuolella on oikeasti kyllä sangen köykäinen. Räiskimäänhän tänne on toki tultukin, vaan itse muistan kaiholla, kuinka mukaansatempaavaa tarinaa vanhoissa ja nykyäänkin vielä kilpailevissa lentoräiskintäsarjoissa on sodinnan ja lentelyn lomassa kuljetettu.

Tarinamoodissa pelaajan minää ei ole sidottu ainoastaan yhteen henkilöön, vaan hän toimii vaihtelevasti brittinä, amerikkalaisena tai venäläisenä. Minkäänlaista valinnanvaraa pelaajalla ei pelin aikana ole. Putkessa kulkevaa (tyhjänpäiväistä) juonta kuljetetaan konfliktin monikansallisen sankarijoukon näkökulmasta, mutta kuten sanottua, Haukkojen juonella ei nykyaikana todellakaan vakuuteta yhtään ketään. Tarina on tekosyy, eikä suuri inhimillinen trilleri pahoista terroristikapinallisista ja urheista sotilaista paina vaakakupissa minkään vertaa.



Yksinpelikampanja on tehtävänantojen ja välianimaatioiden tahdittama rimpsu erilaisia tehtäviä. Valinnanvaraa ei ole edes aseistuksen suhteen, vaan pelaaja lentää tehtävänsä aina pelin vakiokalustolla. Tehtävien rytmitys on onnistunut, sillä suunnittelijat ovat kerrankin välttäneet asettamasta kampanjaan peräkkäin kahta samanhenkistä tehtävää. Tämä ei tarkoita, että tehtävistä jokainen olisi uniikkki ja uudella tavalla haastava, mutta olin varsin tyytyväinen siihen, etten joutunut puurtamaan mitään identtisten tehtävien helminauhaa.

Suurin osa kampanjan tehtävistä on tavallista taistelulentoa, jossa ilmataistelu sekoittuu maakohteiden tuhoamiseen. Välillä puolustetaan varsin tutun oloisesti omaa saattuetta, jonka kollektiivinen energiamittari laskee vihollisten hyökkäyksessä.

Kiinnostavan lisän tuovat näitä perusmättöjä huomattavasti rauhallisemmat 'tarkkailutehtävät', joissa maailma nähdään pommikoneen tai lentävän vakoilulaitteen tietokoneistetusta kameranäkymästä. Tällöin zoomaillaan kartalta esiin tiedustelukohteita ja seurataan liikkuvia kohteita. Niin helppoja kuin nämä hengähdystehtävät ovatkin, tekevät ne yksinpelikampanjasta monipuolisemman kokemuksen ja ovatpa mokomat aivan viihdyttäviäkin.



Kehujen jälkeen alkaa tulla takkiin, sillä pelin tekoälyllä ei tahdo olla lainkaan järkeä. Pelaajan lentotoverit saavat ajoittain jopa vihollisia hengiltä, mikä on oikeastaan naurettavan harvinaista joukkuekokemusta mukailevissa yksinpelattavissa toimintapläjäyksissä, mutta tuntui, etteivät viholliseni enää edes yrittäneet saada minulta henkeä pois. Ohjuksia toki sateli, mutta koska niitä on naurettavan helppo väistää, en kokenut koskaan olevani vaarassa näiden ilmojen sankareiden tähtäimissä. Paljon luultavampaa oli menettää henkensä lentovirheestä johtuvassa pikaisessa yhteentörmäyksessä vuorennokan tai vuononpohjan kanssa.

Pelatessani sain sellaisen kuvan, ettei tekoälyä ole vaivauduttu kehittämään pätkääkään. Ehkäpä tekijät ovat arvelleet, että täyttävää taistelukokemusta halajavat painuvat kuitenkin välittömästi pelaamaan peliä Liveen. Risuja saavat minulta moisesta päätöksestä.

Peli kaatui testikäytössä pari kertaa, ja Liveen on jo tullut päivityspakettikin. Kaatuipa mokoma kerran vielä päivityksen jälkeenkin. Enimmäkseen peli toimi ilman virheitä, joskin eräässä tehtävässä kaupungissa ajavat autot ajoivat hupaisasti toistensa lävitse. Voitte kuvitella, että tällaisessa haudanvakavassa tuotoksessa moinen töppäily tuottaa tahatonta huumoria.



Varoituksen sana: hävittäjän ohjauksen opetteleminen Xbox 360:n perusohjaimella oli itselleni tuskallista. En todellakaan oppinut hallitsemaan hävittäjää välittömästi: Lentokoneet liikkuvat ja kääntyvät kieltämättä ketterästi eivätkä toimintopainikkeet varsinaisesti tuota tuskaa, mutta perusohjaimella lentosuunnan tarkka kääntely tuottaa yhä minulle vaivaa.

Vaikka olin mielestäni umpihuono ja vaikeustasona oli 'expert' - korkein valittavissa oleva - eteneminen pelissä onnistui epäilyttävän helposti. Yksinpelikampanjan vaikeustaso on oikeasti sangen alhainen ja haastetta saisi olla enemmänkin. Jotain on pielessä, kun tietää olevansa huono, valitsee ‘expert’ -vaikeustason ja havaitsee pelin siltikin helpohkoksi.

Ohjauksesta kannattaa huomata, että peli tukee perusohjainten lisäksi Flight Stick EX- sekä Aviator-lentotikkuja, joihin tottuneet saavat ilmataistelusta todennäköisesti välittömästi paljon irti. Näin ei olisi mikään ihme, että moninpelissä taisteluvoitot saattaisivatkin kertyä niille, jotka lentävät tikulla. Tämä kannattaa pitää mielessä.

Pelinäkymän saa valita joko ensimmäisen tai kolmannen persoonan näkökulmasta. Näkymää ei voi vaihtaa kovin vaivattomasti kesken taistelun, vaan se täytyy käydä vaihtamassa pelin asetusvalikosta. Käytännössä siitä, että pelaa peliä pilotin näkökulmasta, ei ole mitään hyötyä, ja niinpä päädyin yksinomaan kolmannen persoonan näkymään.

Haukasta löytyy eräs arcaderäiskinnöissä harvinainen tilanne: kohtasin siinä vanhan viholliseni, nimittäin pelaajan ohjastaman laskeutumisen kiitoradalle. Kiinnostavasti laskeutumiseen saa jonkin verran visuaalista apua, mutta tapahtumaa ei voi jättää kokonaan pelin hoidettavaksi. Tämä voi olla jollekin kynnyskysymys, mutta muutaman silkasta henkilökohtaisesta typeryydestä johtuneen tulipallon jälkeen kammoamani laskeutumistoimenpide alkoi onnistua vaivattomasti. Normaalipelaajan into tuskin katkeaa moiseen. Peli antaa laskeutua asennoissa, joista seuraisi tosielämässä maata raapiva hävittäjänranko ja/tai tulipallo.



Ulkoasulta odottaisi viilattua sotakalustopornoa, vaan pettymyksekseni pelin grafiikat ovat lähinnä hyvää nykyaikaista keskitasoa. Ne eivät aiheuta mitään suurta henkistä vilunväristystä, vaan ajavat lähinnä asiansa. Auringonlasku ja aaltoileva meri ovat aina kauniita, ja maallikon silmään sotakalusto näyttää olevan kelvosti mallinnettua, mutta visuaalinen lisätilke savuvanoineen ja räjäyksineen ei juurikaan vakuuta.

Graafisia efektejä pelissä on muutenkin todella kitsaasti. Yötehtävissä päälle naksautetaan vanha tuttu vihertävä hämäränäkö ja lentävää vakoilulaitetta esittelevissä tehtävissä kuvan päällä on eräänlainen lämpökamerasuodatus, mutta siihen ne erityiskikat jäävätkin. Ulkonäön lievää karuutta ei kuitenkaan pidä tuomita liian kovasti, sillä peli pyörii erittäin sulavasti. En muista törmänneeni missään vaiheessa pahasti notkahtelevaan ruudunpäivitysnopeuteen, josta sarjan ensimmäistä peliä mollattiin.

Erityishuomion grafiikassa ansaitsee se, että ykkösosan tapaan pelin maisemat on kehitetty satelliittikartoituksen hedelmillä. Tästä johtuen maasto näyttää sangen realistiselta taivaan sinestä katsellen. Valitettavasti planeetallemme sijoittuvien lentelypelien suurin helmasynti on, että vaikka maasto näyttääkin ilmasta käsin jumalaiselta ja realistiselta, ei kannata kokeilla lentää matalalla, mikäli mielii illuusionsa säilyvän. Maastoa ei tietenkään voi pelikonsolin rajalliseen muistiin tuupata mahdottomia määriä, mutta näyttäähän se läheltä aika äklöltä.

Haukan äänimaailma on keskitasoa. Terminator-elokuvan teemalta kuulostava ääniraita on aiheeseensa sopivaa trillerimusiikkia, ja musiikin tyyli vaihtelee ainakin näennäisesti taistelujen mukana. Musiikista tai tehosteista on vaikea sanoa mitään hyvää tai huonoa. Ne ovat juuri odotetun kaltaisia, eikä musiikkia jää hyräilemään.



H.A.W.X 2 tukee sekä lähiverkossa pelattavaa moninpeliä että Live-palvelua. Moninpelissä voi pelata tyypillisiä joukkuepohjaisia matseja ja yksittäisiä kenttiä, ja ilmataistelu oikeata ihmistä vastaan on aivan jotain muuta kuin robottihävittäjien ruttaaminen. Paras uutinen lienee kuitenkin, että pelin kampanjan pystyy pelaamaan läpi yhteistyönä muiden ihmisten kanssa. Älytön tekoälykään ei oikeilla siipimiehillä toteutettua Top Gun -kokemusta haalista. Pelimoodi on piilotettu mukaan moninpelinvalikkoon muiden pikkukärhämien joukkoon, vaikka se on mielestäni merkittävä osa peliä.

Kirjoittaessani tätä arvostelua Live-seuraa löytyi heikosti. Ehkäpä tilanne korjautuu, mutta kumppaneiden puutteesta johtuen kokemukseni moninpelistä jäivät vaillinaisiksi. Ne taistelut, jotka sain aikaiseksi olivat varsin hauskoja. Kuten tuli mainittua, epäilen että lentotikulla pelaavien ilmojen sankareiden tähtäimissä on normaaliohjaimella pelaava ihminen alakynnessä.

H.A.W.X 2 -kokemukseni on, että peli on ihan hyvä, mutta keskinkertainen ja viimeistelemättömän oloinen, vaikka kaikki toimiikin. Ulkonäkö on vain OK, äänimaailma menettelee, tekoäly on vitsi ja yksinpeli nuiva, mutta moninpelattaessa monet näistä puutteista antaa anteeksi - kunhan löytää peliseuraa. Kokonaisuudessaan kevyen luokan lentelypelinä Haukka kakkonen ei mene minkään listan kärkeen, vaikka kilpailevia pelisarjoja onkin nykyään hyvin pieni määrä. Ubisoft voisi nyt yrittää enemmänkin.