Putkiräiskintä ei ole pelityyppinä välttämättä sieltä helpoimmasta päästä tuoda markkinoille. Kyseistä genreä edustavia tuotteita syydetään pelikauppojen hyllylle semmoista tahtia, että vähänkin puolivillaisemmat julkaisut vaipuvat surutta unholaan ja siirtyvät alelaarien perukoille pois kiinnostavampien pelien alta. Siksipä hiukan ihmetyttää, miksi Activision toi Singularityn markkinoille näinkin pienellä hypellä. Itse noteerasin pelin ensimmäistä kertaa siinä vaiheessa, kun Manu löi sen käteeni ja pyysi arvostelemaan. Mietitäänpä vaikkapa tämän pelin selvimpiä esikuvia Gears of War, Half-Life 2 ja Bioshock. Kaikki nämä on tuotu markkinoille sen sortin rummutuksella, ettei kenellekään varmasti jäänyt epäselväksi, mistä on kysymys. Kunnon hype vaikuttaa pelaajien ennakkokäsityksiin pääasiassa positiivisesti. Koska en ollut Singularitystä aiemmin mitään kuullut, pidin sitä oletusluontoisesti kohtuullisen turhanpäiväisenä putkiräiskintänä. Vaan osuiko ennakkoluulo sittenkin oikeaan?



Raven Softwaren edellisessä putkiräiskinnässä, Wolfensteinissa, keskityttiin tappamaan natseja ja mutantteja. Vaikka idea paperilla kuulostaakin, noh, suoraan sanottuna aika lapselliselta, peli ajoi silti mielestäni asiansa yllättävän hyvin. Ravenin pojat eivät vieläkään löytäneet sitä omaperäisyysvaihdetta... Singularityssä keskitytään räiskimään natsien sijaan hengiltä NEUVOSTOSOLTTUJA ja tietysti MUTANTTEJA.

Pelin niin sanottu juoni on jälleen lähtökohtaisesti typeryyden rajoja rikkovaa Ö-luokan soopaa, josta vain todella omalaatuinen scifi-fani voi saada jonkinlaisia kiksejä. Tapahtumapaikkana toimii muuan Katorga-12 -niminen suljettu saari rakkaan itänaapurimme maaperällä. Neuvostoliiton ylimystön mahtava juoni valloittaa maailma geenimanipuloimalla supersotilaita myyttisen E99-alkuaineen avulla meni hieman yllättäen aivan poskelleen. Kuten maan tapoihin kuuluu, tällaiset pienet epäonnistumiset lakaistaan maton alle - suottahan se nyt on naapureiden päätä vaivata tällaisilla pikkuasioilla. Kymmeniä vuosia myöhemmin maton alla alkaa kuitenkin kuhista siihen malliin, että jotakin on tehtävä.

Pelaajaa nakataan aikaporttien välityksellä 50-luvulle korjaamaan tehtyjä virheitä ja taas takaisin nykyaikaan toteamaan, ettei se niin helposti käynytkään. Ajan kanssa kikkailu on tehty pykälän verran fiksummin, kuin esimerkiksi parin vuoden takaisessa Timeshiftissä, jossa puolestaan juuri mitään ei oltu tehty fiksusti. Time Manipulation Device (TMD) toimii kuin ase, jolla voi vanhentaa vastaantulevia vihulaisia tomukasoiksi sekä pysäyttää ajan hetkellisesti. Vehkeellä voi myös entisöidä rupsahtanutta ympäristöä, kuten romahtaneita portaita. Half-Lifestä on puolestaan nyysitty painovoimakikkailut. Esineitä pystyy nakkelemaan ja pinoamaan, mikä mahdollistaa pienimuotoiset puzzlet, joiden ratkaisemisessa ei yleensä kauaa mene. Eipä sillä, että haluaisin tämäntyyppisessä pelissä harmaita aivosolujani liikaa kiusatakaan.



Pelin tunnelmasta vastaava osasto on selvästi saanut kotitehtäväkseen pelata Bioshockia ja Gears of Waria. Visuaalisesti peleissä on havaittavissa selviä yhtäläisyyksiä, kuten myös siinä, että pitkin matkaa löytyy BS:stäkin tuttuja kelanauhureita, joista voi kuunnella menneiden aikojen tapahtumia saaren asukkaiden ääniviesteistä. Välillä tunnelma hieman säröytyi, kun aloin miettiä, että millainen hoopo näkee tarpeelliseksi lähteä raahaamaan kymmenen kilon nauhuria perässään piiloutuessaan ilmastointikanavaan, kun verenhimoinen supermutantti tahtoo tehdä lähempää tuttavuutta. Noh, peli on vahvasti aivot narikkaan -henkinen, kuten moni Ravenin aiempikin tuotos, joten ajattelemalla se ei ainakaan parane. Erilaisten viestien ja propagandavideopätkien määrän olisi voinut helposti puolittaakin, kaikkia niitä ei tosiaankaan jaksa alkaa kuunnella läpi.

Laadullisesti pelin grafiikka keikkuu pääasiassa siellä tasaisen keskiviivan tuntumassa. Useammin huomasin kuitenkin nyrpistäväni nenääni kuin kokevani hillittömiä vau-fiiliksiä. Ruudunpäivitysnopeus pysyy sentään aisoissa. Äänipuoli noudattaa samaa tasapaksua kaavaa. Typerät, venäjäaksentilla englantia juttelevat viholliset syövät yleistä fiilistä aina yhtä paljon. Kontrollit edustavat varsin perinteistä ja tuikitoimivaa FPS-linjaa. Mitään erityistä suojausnappia ei käytetä, vaan liikkuminen hoituu jo Quake-ajoilta totuttuun perustyyliin.

Pelaaja kykenee kantamaan kerrallaan kahta asetta, mikä toisaalta riittää. Panosten vähäinen määrä hiukankin haastavammilla vaikeustasoilla lisää intensiivistä tunnelmaa kummasti. Aikamanipulaattorin lisäksi tarjolla on perussettiä haulikosta kranaatinheittimen kautta kiikarikivääriin. Aseiden ominaisuuksia voi myös päivittää matkan varrella parempaan suuntaan. Tämä asettaa pelaajan jälleen tiukkojen valintojen äärelle, sillä jokaiseen eri pyssyyn päivityspisteitä ei tahdo millään riittää.



Mukaan on tuupattu myös se pakollinen moninpeli, joka edustaa samaa perusplaatua kuin muukin peli. En voi väittää olevani kovin kaksinen ennustaja, mutta veikkaanpa, ettei pelikavereita välttämättä löydy langan toisesta päästä erityisen monipäistä laumaa muutaman kuukauden kuluttua, kun se vähäinenkin julkaisun nostattama pöly on päässyt laskeutumaan.

Singularity on kovin monella osa-alueella melkein mainio, mutta jää vain sille kirotulle melkein-asteelle. Periaatteessa pelillä olisi samat emmeet olla kerrassaan loistavaa hupia kuin taannoin julkaistulla Wolfensteinilla, jota intouduin aikoinaan kehumaan joidenkin mielestä liikaakin. Wolfensteinissa touhu vedettiin kuitenkin riittävän härskisti toisesta päästä ympäri. Loistavan, vaikkakin kertakäyttöisen natsintappoviihteen peruselementteihin vaadittiin vain tarpeeksi aivoton peli-idea, sikspäkki sihijuomaa ja aivot off-asentoon. Singularity yrittää olla ja tehdä liian montaa eri asiaa, tekemättä kuitenkaan mitään kunnolla loppuun asti. Tavallaan se yrittää olla aivoton putkiräiskintä, mutta samalla pelaajan aivoja yritetään kutkutella aikaporteilla sekä erilaisilla muka-konstikkailla juonikoukeroilla. Tunnelmassa ei ole sellaista rehdin miehekästä munaa, mitä suoraviivainen putkiräiskintä tänä päivänä kaipaa, jotta pelaajan mielenkiinto säilyisi juonen loppuun asti.