Kun pelisarjan nimessä on numero 7, eikä siihen ole yritettykään upottaa mitään Most Wanted Undergroundcover 2010 -lisäkettä, on syytä olettaa kyseessä olevan melko perinteisen lähestymistavan. Eikä arvio menekään pieleen, sillä Blue Byte on askarrellut Die Siedler eli The Settlers -saagaansa jo vuodesta 1993 alkaen. Ykkösosa oli viimeisiä Amigalle täyteen hintaan kivijalkakaupasta ostamiani pelejä - ja joka pennin arvoinen, sen puoleen. Hupaisien pikkumiesten ohjastelu oli sympaattista puuhaa ja erikoinen kahdella hiirellä toimiva kaksinpeli tuhosi aikaa sitten jo päiväkausia, vaikka päättyikin usein ratkaisemattomaan kun AI:t oli ensin yhteistuumin kellistetty.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että The Settlers olisi ollut kerralla valmis - päinvastoin. Sinällään hyvä ajatus siitä, että jokaisen tuotteen valmistaminen vaatii oman logistisen ketjunsa, johti likimain hallitsemattomaan tavarakaaokseen valtakunnan laajentuessa. Puolijauhoiset kantajat saattoivat kiikuttaa tavaroita käsittämättömiin paikkoihin, eikä mikään ollut niin turhauttavaa kuin seurata, kuinka vihollisen sotakoneisto jyräsi omat puolivalmiit tilukset, joiden rakennusmateriaalit jumittuivat kuljetuslimboon. Puhumattakaan siitä, että koko taisteluosuus oli lähinnä huonoa huumoria, jossa yksittäiset pälliäiset mätkivät toisiaan ennalta määritettyjen animaatioiden mukaisesti.



Settlers-painokset 3-6 jäivät sitten itseltäni enimmäkseen väliin, kakkoseenkin palasin vasta muinaisen 10th Anniversary -painoksen myötä. Tässä välissä yritin joskus pelata nelosversiota, jonka totesin aivan liian raskassoutuiseksi, kun Settlersin ajatus on aina ollut juuri se helposti lähestyttävyys. Samasta syystä tämä seiskaversio pyöri toimituksen pöydällä viikosta toiseen, kun mietin että viitsiikö tuota edes asentaa, kun siinä on se pahuksen DRM:kin. Noh, kesälomalla kun tuli muutenkin PC-pelattua, niin samallapa tuo livahti kiintolevyn kulmalle - ja yllätys oli monessa suhteessa positiivinen. Settlers 7 sisältää paljon sitä hyvää, mitä sarjassa on ihan alusta asti ollut, ja monta ärsyttävää asiaa vaikuttaa korjaantuneen matkan varrella.

Pelin jonkinlainen juonikuvio kertoo Zoé-prinsessasta, joka haluaa kuningattareksi, ja lähtee siinä toivossa valloittamaan Tandrian valtiota sen nykyisiltä omistajilta. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja arvatakseen, että tässä matkassa on luvassa mutkia ja käänteitä, mutta käytännön pelaamiseen juoni ei onneksi vaikuta kuin hyvällä tavalla. Kampanjaa pelaamalla saa nimittäin käyttöönsä pelin ominaisuudet hallitusti ja yksi kerrallaan, ja koskapa digitaalivaltion hallinnoimisessa on hiukan enemmän liikkuvia osia kuin 17 vuotta sitten, tämä on erinomaisen hyvä asia.



Yhä edelleen koko pelin idea ovat logistiset ketjut. Jos haluaa saada aikaiseksi toimivan valtakunnan, täytyy ensin saada kuntoon perustuotanto, eli rakennusmateriaalit, metallit ja ruoka. Sen jälkeen lähdetään sitten nostamaan jalostusastetta, kunnes lopputuloksena on sotilaita, tiedemiehiä (eli papistoa) ja kauppiaita. Vaadittavien materiaalien ja työntekijöiden määrä lisääntyy joka vaiheessa. Koska peli on reaaliaikainen ja suuri osa ajasta kuluu materiaalien siirtelyyn paikasta toiseen, on rakennusten oikea sijoittelu avain voittoon.

Pelin ykkösosassa logistiikka perustui kantajiin, jotka hissasivat tavaraa omalla tieosuudellaan. Paitsi, että tämä tuotti pelikentälle tuhottoman määrän yksittäisiä töhöjä kävelemään edestakaisin, se myös ruuhkautti tavaravirrat täysin vilkkaissa risteyksissä. Uusin versio korvaa tämän järjestelyllä, jossa kukin työläinen hakee tarvitsemansa tavarat varastosta ja palauttaa sitten mahdolliset lopputuotteet sinne. Kantajat siirtävät tavaroita vain varastojen välillä. Ratkaisu toimii paremmin kuin ennen, mutta johtaa siihen, että pidemmän päälle varastoja on pakko pystyttää vieri viereen, jotta työntekijöiden aikaa ei kulu liikaa tavaroiden siirtelyyn - ja taas kantajia vilisee nurkissa. Alun kiireettömissä kartoissa asialla ei ole juuri merkitystä, mutta kun peli alkaa tilanteesta, jossa vastapuolella on 25 sotilaan valloitusarmeija ja itsellä kaksi miestä, alkavat sekunnit ratkaista varustelukierteessä.



Pelin tekoälyn armollinen puoli on, että se toteuttaa kampanjassa aina tiettyä strategiaa, ja jos sattumalta saa sen yllätettyä, sillä kestää hetki kerätä legonsa. Jos taas ajattelee ehtivänsä rauhassa rakennella ja käydä sitten AI:n kimppuun, voi luvassa olla kylmä kyytiä. Tietokone rakentaa nopeasti, hyökkää pirullisella voimalla ja saa omat ketjunsa kuntoon nopeasti. Settlersin ansio on kuitenkin, että se ei ole lainkaan epäreilu. Kun karttaa jaksaa kokeilla monta kertaa ja pitää mielessä tärkeimmät kehitystavoitteet, saa lopulta aikaiseksi hyvin öljytyn sotakoneen, jolla sopii lyödä kiilaa aluksi ylivoimaiselta tuntuneen tekoälyn rattaisiin. Settlers 7 onnistuu jotenkin jännittävästi osoittamaan, että syy häviöösi ei ollut pelissä vaan sinussa itsessäsi, joten kannattaa kokeilla uudestaan. Voitonriemu ratkaisun löytyessä on aitoa.

Muutenkin pidän siitä, että pelissä on kiinnostava yksinpelikampanja. Moninpeli on toki se, joka pitää mielenkiinnon yllä vuodesta toiseen, mutta itse viihdyn näiden rakentelupelien parissa parhaiten tietokonetta vastaan. Jo pelkkä kampanjamoodi tarjoaa askartelua pitkäksi aikaa, ja sen päätteeksi voi sitten pelata haluamiaan Skirmish-otteluita.



Ubisoftin nykypelien tapaan myös Settlers 7:n pelaaminen vaatii jatkuvan internetyhteyden. Nettikansa oli tästä luonnollisesti vähemmän kuin riemuissaan, ja kieltämättä systeemin rajoitukset tällaiseen mukavaan läppäripeliin on helppo keksiä. Kokeilinkin pahuuttani, miten homma toimii mobiilinetin ylitse. 3G-mokkulayhteydellä peliä pystyi hyvin pelaamaan, mutta pelisession lopuksi tehtävä tallennusten synkronointi tuntui kestävän minuuttikaupalla varsin rajallisella lähetysnopeudella. Hyvä puoli asiassa kuitenkin on, että pelilevyä ei tarvita pelaamiseen, joten pelin voi asentaa koneeseen vaikkapa ulkoiselta optiselta asemalta. Lisäosatkin voi ostaa ja ladata suoraan Ubin kaupasta.

Toinen rajoitus mobiiliin pelaamiseen tulee sitten siitä, että peli ei pyörähdä ilman varsinaista 3D-kiihdytystä. Testikoneella, joka edustaa vuoden takaista huippukannettavaa, se sen sijaan pyöri oikein kauniisti täysillä herkuilla, joten detaljeista karsimalla vanhempikin pelikelpoinen läpsytin avannee portit Uudisasukkaiden pariin - minimi kun on hyvin kohtuullinen Pentium 4 3 GHz.

The Settlers 7 oli kiva yllätys, ja olen todella kiitollinen, etten jättänyt sitä arvostelematta kuten alunperin suunnittelin. Se ei ole mitään uutta eikä mullistavaa, vaan pientä iteratiivista kehitystä pelisarjaan, joka alkaa olla jo oma genrensä itsessään. Jos voit elää Ubisoftin DRM:n kanssa ja pidät sympaattisesta, mutta hieman anaalipedanttisesta reaaliaikarakentelusta, katsasta tämä.

Pelin levyllä myytävä versio on myös Mac OS X -yhteensopiva, digitaalinen versio on saatavana vain Windowsille.

Testikokoonpano: Core2Extreme 3,06 GHz, 4 Gt RAM, nVIDIA Quadro FX3700M 1 Gt, Windows Vista Business 64-bit