Elettiin vuotta 1946, kun varakas liikemies Andrew Ryan kyllästyi lopullisesti siihen, etteivät nykymaailman valtiojärjestelmät yksinkertaisesti toimi. Mitäpä sitä rikas mies muutakaan voisi tällaisen ongelman edessä tehdä, kuin perustaa oman valtakunnan meren syvyyksiin. Rapture on suurkaupunki, jonne jumalat tai kuninkaat eivät ole tervetulleita, jossa kaikki ihmiset ovat tasavertaisia, jokaisen työpanos on samanarvoinen ja elämä on yhtä juhlaa. Vapaassa kaupungissa ei kuitenkaan eletä kuin ellun kanat, vaan Ryanin sanaa on syytä noudattaa – salakuljetuksesta esimerkiksi rangaistaan kuolemalla. Kuten niin monesti hienojen ajatusten kanssa käy, ei herra Ryaninkaan luoma poliittinen järjestelmä kestänyt aikaa, vaikka alussa kaikki sujuikin hyvin. Vuosikausia kestänyt geenimuunteluvillitys teki ihmisistä niin henkisesti kuin fyysisestikin epävakaita, ja lopulta elämä Rapturessa oli yhtä henkiinjäämistaistelua. Jäljelle jäivät vain muistot paremmista ajoista.

Metropoli on metropoli - merenpohjassakin.

Vuonna 1960 matkustajakone putosi tuntemattomasta syystä mereen juuri Rapturen yläpuolella. Kuin ihmeen kaupalla vain yksi mies jäi onnettomuudesta henkiin. Sankarimme Jack pelastautui suojaan onnettomuuspaikan läheisyydessä sijainneeseen majakkaan. Valotornin sisältä Fontaine löysi hissin, joka kuljetti miehen vedenalaiseen maailmaan, josta takaisin kotiin pääseminen ei olisikaan aivan yksinkertaista.

Aloitettakoon tämä arvostelu toteamalla vaatimattomasti, että Bioshock on yksi tyylikkäimmistä räiskintäpelikokemuksista, mitä milloinkaan on tehty. Visuaalisesti peli on uskomattoman kaunista valon ja varjon leikkiä, vesiefekteihin on todella panostettu ja kentät ovat pullollaan tyylikästä art decoa. Myös äänimaailma on erinomaisen tunnelmallinen ja ääninäyttely on toteutettu harvinaisen laadukkaasti.

Heitä, sisko, voltti!

On iso virhe pelata peliä helpoimmalla vaikeustasolla, sillä siten on vaarassa missata Bioshockin parhaat puolet. Selityksen makua tai ei, mutta itse halusin räiskiä tätä arvostelua silmälläpitäen juonen läpi ensin pikajuoksutaktiikalla nuhaisella pc:lläni, ja nautiskella myöhemmin pelin Xbox 360 -versiosta vaikeammalla asetuksella, jahka punarengastartunnan saanut konsolini saapuisi huollosta. Helpoimmillaan Bioshock eroaa entistä vähemmän perinteisemmistä räiskintäpeleistä, koska älliä ei juurikaan tarvitse käyttää. Vähänkin haastavammilla asetuksilla Bioshockin tunnelma nousee kerrasta kattoon ja sen läpi. Panokset ovat jatkuvasti lopussa, energiaa on juuri sen verran, että varomaton juoksentelu vastaa venäläistä rulettia täydellä lippaalla, ja toinen toistaan pahempia pahiksia hiippailee vastaan jatkuvalla syötöllä. Ja mikä hauskinta, viholliset osaavat vieläpä hyödyntää ensiapu-automaatteja. Tässä vaiheessa apuun rientää pelaajan nokkeluus, jolle pelintekijät ovat antaneet sopivasti tilaa.

Perinteisiä aseitakin tärkeämmäksi nousevat plasmidikyvyt, joiden avulla pelaaja voi antaa vastustajilleen sähköshokkeja, roiskia tulta munille, tai vaikkapa muuttaa itsensä näkymättömäksi. Myös pahisten jäädyttäminen onnistuu, ja mikäpä olisikaan parempi tapa säästää luoteja kuin lyömällä hyydytetty vihu jakoavaimella pirstaleiksi. Myös helposti syttyviä öljylammikoita kannattaa pitää silmällä, ja vedessä kahlaavat pahiksethan ovat tietysti enemmän kuin alttiita sähköhyökkäyksille. Plasmidihyökkäysten polttoaineena toimivat EVE-ruiskeet, joita piikitellään suoneen tämän tästä. Toinen tapa tuunata hahmoaan ovat automaateista ostettavat geenipaukut, joiden vaikutukset tuntuvat lähinnä hahmon parantuneena suorituskykynä.

Isoveikka suojelee systeriä loppuun asti.

Vaille käyttöä eivät kuitenkaan jää tavanomaisemmatkaan pyssyt. Pelin myötä myös tussareitaan voi tuunata entistä tappavemmiksi erilaisin lisäpalikoin. Periaatteessa pelissä pääsee pitkälle pelkällä pyssylläkin, mutta plasmidivoimat tekevät etenemisestä huomattavasti hauskempaa, ja toisaalta luoteja ei todellakaan ole loputtomasti tarjolla, mikä suorastaan pakottaa pelaajan käyttämään tulivoimaa ja geenitekniikkaa sulassa sovussa. Vahvemmat panokset kannattaa säästää pelin promokuvistakin tuttujen Big Daddyjen varalle, joiden tehtävänä on suojella Pikkusiskoja. Nämä taas ovat geenimuunneltuja pikkutyttöjä, joiden missiona on pumpata löytämistään ruumiista talteen ADAM, joka mahdollistaa geneettisten erityistaitojen hankkimisen. Pelin yksi suurista moraalisista päätöksistä onkin tehtävä juuri Pikkusiskojen kohdalla; jos haluat enemmän supervoimia, ime surutta ADAMit itsellesi, jolloin tyttö on tosin mennyttä kalua. Jos sydämesi sanoo, että haluat mielummin vapauttaa Siskon, saat vain vähäsen ADAMia, mikä tekee selviytymisestä asteen hankalampaa, mutta jalomielisyytesi kyllä palkitaan hieman myöhemmin pelissä. Osa Rapturen asukkaista sanoo, ettei pikkusiskoja kannata yrittää pelastaa, koska heidän sielunsa on joka tapauksessa jo mennyttä. Tyttöjen äitipuoli, tiedemies tohtori Tenenbaum taas rohkenee olla eri mieltä. Lopullinen ratkaisu lepää kuitenkin pelaajan takaraivossa.

Pelin visuaalinen tyyli on lyömätön.

Bioshockissa kuolemisestakin on tehty yllättävän kivutonta. Pitkin reittiä on levitelty vita-kammioita, joihin pelaaja kuoltuaan regeneroituu aseineen, kaikkineen. Tämä on sinänsä toimiva vaihtoehto, vaikka hieman pelin muuten eheää tunnelmaa ravisteleekin. Pelattavuuden nimissä on kuitenkin joskus mentävä aidan matalemmasta kohdasta. Vaikka pelaajaa ei juuri kuolemisesta rangaistakaan, ei se kuitenkaan mahdollista koijaamistakaan; Big Daddyt poistuvat yleensä paikalta Pikkusiskoineen muutaman kuoleman jälkeen, ja pelaaja jää nuolemaan näppejään ilman ADAMia.

Panoksien, energiapakkausten ynnä muiden tuikitarpeellisten tankkaaminen tapahtuu pitkin matkaa ripoteltujen raha-automaattien kautta. Jokseenkin kaikki laitteet, mukaan lukien tykkitornit ovat pelaajan hakkeroitavissa puolelleen. Varsinainen haksorointi tapahtuu wanhaa kunnon Pipemaniaa muistuttavan minipelin läpäisemällä. Tässä kohtaa pelintekijät olisivat mielestäni voineet kehittää Xbox 360:lle ja PC:lle omat hakkeri-ratkaisunsa, koska hiirellä klikkailtuna hakkerointi onnistuu erittäin paljon helpommin kuin pad-ohjaimella. Matkan varrelta löytyy onneksi myös automaattityökaluja, joilla minipelin voi skipata. PC- ja konsoliversiot ovat muuten pääpiirteittäin identtisiä, joten jos tietokoneestasi löytyy riittävän uutta ja tehokasta rautaa, kannattaa harkita PC-version ostoa (huolimatta sen raivostuttavasta kopiosuojauksesta). Hiiri-näppis-kombinaatio puoltaa kuitenkin edelleen paikkaansa FPS-pelien ykkösohjaimena. Xbox 360-versio ei visuaalisesti lainkaan häpeä, ja se lukeutuu ehdottomasti kyseisen konsolin peliparhaimmistoon.

Yksi puute Bioshockissa on, ja se saa minut melkeinpä hymyilemään. Moninpeliä ei näet ole, ja hyvä niin. Näihin päiviin asti on nähty aivan riittävästi hyviä yksinpelejä, joihin on väkisin väännetty lipunryöstöä ja jos jonkinlaista kuolomatsia, joka pikemminkin alentaa kokonaisuuden arvokkuutta.

Valoa ja varjoa käytetään kautta linjan todella näyttävästi.

Olen pyrkinyt tietoisesti välttelemään Bioshockin ympärillä villisti hyörineeseen hypejunaan loikkaamista, sillä tutkittu tosiasiahan on, että pessimisti ei pety. Peli tuskin tuottaa pettymystä niillekään, jotka ovat sitä odottaneet kuin kuuta nousevaa, ellet sitten odottanut peliltä astetta roolipelimäisempää otetta. Toki pienimuotoista hahmonkehitystäkin on mukana, mutta pääasiassa BS on kuitenkin melko puhdasverinen räiskintäpeli. Tekemistä piisaa kaikesta huolimatta enemmän kuin ehtii yhden läpipeluun aikana edes kokeilla. Ja vaikka Bioshock sortuukin moniin samoihin perisynteihin kuin lajitoverinsa, eivät nekään sahaa oksaa pelin alta. Pelissä edetään kautta linjan hyvinkin ahdasta putkea, mutta ympäristö on kuitenkin uskottava. Juoni on myös varsin tiukkaan kirjoitettu, eikä juurikaan matkan varrella haaraudu, mutta silti se kaappaa vahvasti mukaansa.

Pahisten pitämät naamiaismaskit lisäävät kummasti mystistä tunnelmaa.

Käsikirjoitus on sen verran nokkela, että pelin pelaa mielellään toisenkin kerran läpi, jolloin moni aspekti matkan varrelta avautuu aivan uudella tavalla. Pelaajan toimien mukaan muokkautuva tarinan lopetuskin ajaa väkisinkin kokeilemaan eri pelityylejä. Osa pelaajista on jo ehtinyt moittimaan Bioshockia turhan lyhyeksi. Heille tahtoisin sanoa, että hankkikaa ystäviä, ja vaikkapa muitakin harrastuksia pelaamisen lisäksi, sillä olette väärässä. Toki pelin voi rynnätä läpi suunnilleen reiluun kymmeneen tuntiin, mutta ottamalla pelistä kaiken ilon irti kuluu läpäisyyn kuitenkin helposti paljon enemmän aikaa.



Läpäistyäni Bioshockin ensimmäisen kerran läpi oli oloni ihmeen tyhjä. Tässäkö tämä nyt sitten oli; se paljon puhuttu vuoden peli, ehkä jopa kaikkien aikojen paras räiskintä, johon kaikkia tulevia pelejä tullaan vertaamaan? Hiljalleen palailin takaisin maanpinnalle pohtimaan, mistä pelin kohumaine on peräisin. Bioshock on siis kohtuullisen puhdasverinen räiskintäpeli, eikä mielestäni edes mullista genren ajattelumaailmaa erityisen radikaalisti, vaikka esitteleekin muutamia uusia ideoita. Bioshockin nostaa räiskintäpelien kuninkuusluokkaan se timantinkova tosiasia, että peli on tehty niin käsittämättömän hyvin, että se suorastaan sumentaa mielen. Kerrankin pelin voi pelata alusta loppuun miettimättä jatkuvasti asioita, joita pelintekijä olisi voinut tehdä jotenkin paremmin. Pelaaja voi huoletta keskittyä täysipainoisesti tärkeimpään, eli pelaamiseen. Näin ne pelit pitäisikin tehdä! Jos tämä ei korvaa System Shock 2:n floppausta tekijöilleen, niin ei sitten mikään.

Lataa Bioshockin pc-demo täältä.
Lataa Bioshockin soundtrack täältä.