Kaksi vuotta sitten Xbox 360:lle ilmestynyt Supreme Commander on yksi harvoja konsolillekin julkaistuja suuren mittakaavan reaaliaikastrategiapelejä. Jatko-osaa on suoraviivaistettu jonkin verran vähentämällä erilaisten yksiköiden ja rakennusten määrää, mutta on virhe kuvitella, etteikö Supreme Commander 2 tarjoaisi sekin melkoista arsenaalia armeijaa komentavan pelaajan käyttöön. Galaksissa vallinnut rauha ja yhteisymmärrys on tullut jälleen tiensä päähän kiitos sotahullun ylipäällikön, joka ei eläkepäivillään keksinyt muuta harrastustoimintaa kuin kosmisen sodan suunnittelua. On aika komentaa asiat järjestykseen.



Vuonna siis 2525 jos henkiin jäänyt ois nainen taikka mies niin he ties, lauloi Robin aikoinaan ihmiskunnan synkeistä tulevaisuudennäkymistä. Supreme Commanderissa loikataan tuntemattomaan tulevaisuuden aikakauteen, jossa henkiinjäännistä taistelevat maan sotureista koostuva UEF, kyborgihenkiset Cybranit ja uskonnollinen Illuminate. Yksinpelikampanjassa tarjotaan seitsemän tehtävää kunkin osapuolen leivissä, joten jokainen kolmesta sotaisasta porukasta tulee tutuksi perus- ja erikoisyksiköineen. Kampanjapeli on jälleen kerran lähinnä harjoitusta hyvää verkkomoninpeliä varten, eivätkä kliseiset tarinat käy hyvällä tahdollakaan taidenautinnosta. Tarinan ponnettomuuden vastakohdaksi hahmojen ääninäyttely onkin sitten todella ylivedettyä. UEF-kampanjan Conan O'Brienia muistuttavan nössön päähenkilön lisäksi taistelutantereella kohdataan toinen toistaan räkäisemmin uhoavia pahiskomentajia, jotka tahtoo niitata äkkiä maahan ihan vain, jotta sydäntä riipivä dialogi loppuisi mahdollisimman pian.

Tulevaisuuden sotatantereet ovat varsin erikoisia ja kolkon tuntuisia leijuvia saaria ja massiivisia metallikomplekseja, joista suurin osa muistuttaa symmetrisiä moninpelikarttoja. Näille maille pelaaja tipautetaan ACU-robottipukuineen. Komentajan ohjaama ACU on armeijan sykkivä sydän, jolla rakennetaan niin tehtaat kuin puolustusasematkin, osallistutaan taisteluun ja kerätään vielä tuhotuista raadoista kallisarvoiset raaka-aineet talteen. Rahaa komentaja ei armeijan rakentamisessa käytä vaan kaikki rakentaminen vaatii energiaa ja massaa. Energiaa saa voimalaitoksista ja massaa kentistä löytyvistä selkeästi merkityistä raaka-ainepisteistä, joiden päälle perustetaan louhintalaitos. Louhintalaitoksia pitää myös puolustaa, sillä massankeruupisteitä on kentissä vähän ja näiden hallinnasta käydään jatkuvaa taistelua.

Pelaaja voi lisäksi ostaa teknologiapisteillä uusia ominaisuuksia maa-, meri- ja ilmayksiköihinsä, rakennuksiinsa ja ACU-haarniskaansa. Parannuksia ovat erilaiset tehokkaammat aseet, suojakilvet, hinnanalennukset ja täysin uudet teknologiapuusta avattavat superyksiköt. Superyksiköistä löytyykin paljon raaka-aineita nieleviä kerrostalon kokoisia järkäleitä, joille suuretkin vihollislaumat ovat paperia. Pienemmälläkin armeijalla voi voittaa, mikäli tämä koostuu vastustajaansa paremmasta teknologiasta. Kehitystyö on sopivan yksinkertaista ja ostetut edistysaskeleet päivittävät automaattisesti kaikki jo valmistuneet yksiköt. Pelimekaniikka on varsin selkeä, eikä pelaaja eksy missään vaiheessa valikoihin tai sekoa toimintojen liikatarjontaan. Käyttöliittymä toimii padillakin yllättävän hyvin, sillä erilaisten yksiköiden valintaan on useampi tie. Valintapainikkeen pohjassa pitämällä pelaaja voi maalata kentältä haluamansa yksiköt, valita napsauttamalla vain yhden yksikön, tuplaklikkaamalla kaikki valitun kaltaiset yksiköt tai oikealla puskuripainikkeella valita kaikki ruudulla näkyvät yksiköt. Hommaa helpottaa myös taistelunäkymän loitonnus karttatasolle, jolla yksikköjoukot hahmottuvat selvästi ryhmien päälle ilmestyvän lukumääräarvon ansiosta. Numeroa klikkaamalla koko ryhmä tulee valituksi riippumatta siitä, mitä yksiköitä samaan paikkaan on tullut marssittaneeksi.

Käyttöliittymä ansaitseekin kiitokset ainakin konsoliversion osalta, vaikka joitakin ongelmiakin on. Välillä taistelunäkymä on melko sekava ja hyökkäysaaltoon tulee välillä lähettäneeksi vääriäkin yksiköitä. Myös komentajan ACU-haarniskan löytäminen keskeltä kaksisataapäistä kirjavaa armeijaa tuottaa välillä ongelmia. ACU:n lähettäminen vahingossa eturintamaan saattaa koitua taistelun viimeiseksi vahingoksi etenkin ellei ACU:lleen ole ostanut kunnollista suoja- ja aseteknologiaa turvakseen.



Supreme Commander 2 tuntuu todella tutulta pitkään strategiapeleistä sivussa pysyneelle; Hetkinen, tämähän on lähes identtinen Command & Conquer: Red Alertin kanssa! Joitakin sääntöjä on toki muutettu, pelloilla kasvavan malmin ja mineraalien sijaan kerätään yksittäisistä pisteistä löytyvää massaa ja kokonaisilme on futuristisempi, mutta peruspeli on muuttunut vain vähän 14 vuotta vanhasta esi-isästään. Hyvää on perinteisesti turha lähteä muuttamaan, mutta jotenkin tuntuu hullulta, että lähes vastaava, joskin 14 vuotta vanhempi peli on PC:lle jaossa ilmaiseksi. Kehityksen puute takaa kuitenkin sen, etteivät pelit mene ainakaan huonompaan suuntaan - paitsi tarinan ja näyttelijöiden osalta.

Eihän SC2 mikään heksastrategia ole, mutta kyllä erilaisia rakennuspalikoita on tarpeeksi, jotta mahtava sohvakomentaja saa toteutettua useampiakin erilaisia lähestymistapoja vihollisen pään menoksi niin verkkopeleissä kuin tekoälyäkin vastaan. Tekoäly toki antaa aika paljon etumatkaa pelaajalle, josta osoituksena välillä iloiseen keskinäiseen piirileikkiin jumittavat vihollisyksiköt sekä tasaisina pieninä ryppäinä pelaajan ilmatorjunnan armottomiin torahampaisiin surraavat voimattomat kopterijoukot. Skirmish-pelitila on sekin tuttu jo Red Alertista aikoinaan ja tässä tilassa voidaan nyt otella korkeintaan neljän joukkion kesken lukuisilla symmetrisillä kartoilla. Joukoista voidaan tehdä myös liittolaisia, joka sallii erilaisten kaksi kahta vastaan tai yksi kaikkia ja kaikki yhtä vastaan -tyyliset sotahipat. Valitettavasti liittolaissuhteita ei voi muuttaa kesken ottelun. Voittokriteeriksi voidaan määrätä viholliskomentajan ACU:n tuhoaminen tai koko vihollisarmeijan lomauttaminen ajasta iäisyyteen.

Etenkin ACU:n tuhoamiseen tähtäävät pelit ovat mielenkiintoisia, sillä oman komentajan vartioiminen saattaa välillä jäädä massapisteen hallinnasta sotivalla pelaajalla täysin unholaan, jolloin vihollinen voi yhdellä nopealla iskulla voittaa koko ottelun. Toisaalta useamman pelaajan otteluissa atomipommin tavoin räjähtävä vihollis-ACU saattaa pyyhkäistä lähtiessään puolet pelaajan armeijakunnasta mukaansa, mikä taas jättää voitonriemun varsin lyhyeksi puolustuksen rampautuessa joksikin aikaa.



Audiovisuaalisesti Supreme Commander 2 on melkoisen valju. Hahmografiikat eli dialogin aikana puhuvat päät muistuttavat halpojen kotikutoisten pelien antia, taistelukentät ovat tylsiä ja autioita, eikä piu piu -äänimaailmalle tekisi pahaa kunnon Hell March taustalle pauhaamaan. Asennetta puuttuu ja munaa, sillä monisataayksikköisen armeijan marssittaminen vihollisen kimppuun on vain kaksi klikkausta ilman tarvittavaa tunnelmaa. Hyökkäyksen alun aikainen jännitys, joka saa kylmät hikikarpalot voimiaan koettelevan pelaajan otsalle, puuttuu. Tällainen tunnelma saavutettiin kuitenkin jo esi-isän Red Alertin aikaan, joten oletettavaa on, että se onnistuisi nykyäänkin. Kampanjatehtävien yksitoikkoisuus yhdistettynä yleiseen kliinisyyteen laskee pisteitä entisestään.

Sotapelinä ja etenkin verkkopelinä Supreme Commander 2 on nykytrendin mukaan voimissaan, mutta kaikki osaset yhteenlaskettunakaan tämä reaaliaikanaksuttelu ilman naksuttelua ei osoita tarpeeksi kehityksen merkkejä genressä, joka on pysynyt pian 20 vuotta perusosiltaan samana. Tähän päivään mennessä yksinpelikampanjan pitäisi olla henkeäsalpaavan dramaattinen, näyttelyn edes Salattujen elämien tasolla ja tekoälyn jotain muuta kuin nippu skriptattuja tapahtumia, joiden laukaisimet pelaaja tunnistaa yleensä jo pelikentän alkumetreillä. Supreme Commander 2 on paras tapaamani perinteinen strategiapeli Xbox 360:lle, mutta toisaalta tämä saavutus ei vielä kauheasti ponnisteluja vaadi kilpailun ollessa lähinnä XBLA:sta ladattavien pikkupelien tasolla. Vuosi 1996 voittaa tämän ottelun.