Puhuttaessa Tähtien sodasta innostun aina. Näillä kilometreillä on kuitenkin tottunut jo tietynlaiseen pessimistisyyteen uuden äärellä, sillä viimeisimmän elokuvatrilogian päätös ei tarjonnut sitä euforiaa, jota saattoi odottaa. Tällä kertaa kuitenkin loikataan kiitureiden ja podracerien vauhdikkaaseen maailmaan. Kisailun takana on tuore brittiläinen Fuse Games -studio, jonka perustajiin lukeutuu joukko Criterion Gamesin entisiä työntekijöitä. Vaikka en aluksi tuntenut näitä taustatietoja, huomasin melko pian, että peli on lainannut paljon asioita Criterionin Burnout-sarjasta. Tämä ei haitannut lainkaan, lukeutuvathan sarjan pelit omiin ajopelisuosikkeihini.


Peli jakautuu kampanjaan, skenaariotilaan, arcade-muotoon sekä verkkopeliin. Näistä vaikutuksen tekivät ensimmäinen ja viimeinen, joihin oli saatu ladattua yllättävän paljon tuoretta näkökulmaa ajopeligenreen. Kampanjassa pelaaja ohjastaa vielä tuntematonta Shadea, joka suhtautuu aluksi vastahakoisesti kilpauransa aloittamiseen, mutta kunnian- ja kostonhimo vievät voiton. Imperiumin vallan murruttua kokenut mekaanikko ja kilpa-ajojen ystävä on perustanut alamaailmoihin kuudella planeetalla kisattavan laittoman liigan, Galactitia Leaguen, johon tarvitaan lisää kilpailijoita haastamaan hallitseva mestari Kestar Booli.



Kampanjan hahmot ovat sarjan historiassa ennen näkemättömiä, mikä saattaa olla faneille pieni pettymys. Tai no, en nyt kovin konkari aiheessa ole, mutta itse en veijareita tuntenut, eikä Google-hakukaan tuottanut hakujeni osalta osumia sarjan muista teoksista. Ne sopivat kuitenkin teemaan kuin nenä päähän, ja ääninäyttely on toteutettu erinomaisesti. Seassa pyörivät droidit ovat sentään tutun näköisiä. Myös äänimaailma on toteutettu erinomaisesti, eikä orkestraalisten taustamusiikkien soidessa voi epäillä, etteikö kyseessä olisi Tähtien sota.


Itse kisailu suoritellaan kolmeen kategoriaan jaetuilla leijualuksilla ja muista kilpailuista erotetuilla podracereilla. Leijualukset eroavat toisistaan merkittävimmin ajettavuudessa, kiihtyvyydessä ja ennen kaikkea mutka-ajossa. Sopivalla ajotuntumalla on merkitystä, koska seinään törmääminen tarkoittaa aluksen tuhoutumista ja pientä katkoa ajosuoritukseen ennen ajokin palautumista kisaan. Aluksen tuhoutuminen esitetään näyttävästi hidastettuna esityksenä Burnout-henkisesti. Kaverin kiilaaminen tuhoisasti aiheuttaa myös vastaavan hidastuksen, joka tarjoaa sopivasti sekunnin parin hengähdystauon vauhdikkaasta viilettämisestä.


Perusnopeudella vauhdin tuntu ei pääse oikeuksiinsa, mutta onneksi hetkellinen boostaus painaa silmiä kohti takaraivoa. Boostin latautuessa uudelleen ei tarvitse kärsiä vauhdin puutteesta, sillä peliin on rakennettu toinenkin vauhditusjärjestelmä, Ramjet. Jälkimmäinen on sinänsä vaarallisempi, sillä se heikentää ohjattavuutta tavallista vauhtiboostia enemmän. Sitä voi myös käyttää liian ahnaasti ja ylikuumentaa koko järjestelmän. Miljööt vaikuttavat kisoihin yllättävän paljon, ja esimerkiksi jäätundrien peittämällä kylmällä Ando Prime -planeetalla ylikuumeneminen ei tapahdu yhtä nopeasti. Siellä aluksen jäätyminen voi koitua isommaksi ongelmaksi vauhdikkaassa avointen alueiden ajossa.



Podracerit ovat oma lukunsa ja ne vievät onnistuneesti Episode 1:n tunnelmiin. Niiden ohjastamisesta vastaavat muusta pelistä poikkeuksellisesti itsellenikin tutut ajajat juuri kyseisestä elokuvasta. Vauhdiltaan ne ovat omaa luokkaansa, mutta nopeus tuo omat vaaransa. Tunsin heikkouteni ihan eri tavalla hitaampiin ajoneuvoihin verrattuna, sillä törmäyksiä tuli enemmän. Olen kuitenkin nähnyt vuonna 1999 julkaistun elokuvan saagan tuotoksista useimmin, joten podracereihin liittyy aivan erityinen fiilis. Siksi koin niiden ohjastamisen mielekkäimmäksi.


Kampanjan roguelike-tyyli, tai runs-based, niin kuin kehitystiimi tervehdyksessään halusi muotoilla, tuli itselleni täytenä yllätyksenä. Alussa saadessani kisalupaan oikeuttavan league tokenin en oikein uskonut sen arvoa, mutta kun epäonnistuin liigan finaalissa ja menetin merkin, suunta oli takaisin lähtöruutuun. Hetken se tuntui epäreilulta, kun yli kymmenen kisan matka vedettiin kuin matto jalkojen alta, mutta enemmän pelattuani ymmärsin sen olevan pelin suola – yksikään kisa ei ole merkityksetön. Koko korttitalo voi kaatua paljon nopeammin kuin se kasautuikaan. Eliminaattorikilpailut ovat finaalien ohella kaikkein todennäköisimpiä kauden katkaisijoita, sillä ehjänä maaliin päästäkseen pelaajan on vältettävä viimeistä sijaa, kunnes jäljellä on kolme parasta. Kilpailun heikoin pudotetaan aika ajoin, ja samalla pelaajan kausi voi päättyä.

Välikisojen merkitystä lisää myös ajokkien kehittäminen. Kehitysjärjestelmä koostuu useista osa-alueista, joista perinteisimpiä ovat päivitykset. Niillä parannetaan muun muassa ajoneuvon ohjattavuutta ja Ramjet-kykyä kehitysmittarissa pala kerrallaan. Ajoneuvoon voi myös ansaita lukemattomia erilaisia osia, kuten boostin palautumista nopeuttavan osan. Epäonnistumisten seurauksena osat voivat vioittua ja niiden teho heikentyä. Ajoneuvoon voi asentaa viisi erilaista kykyä, minkä lisäksi ajotyylin valinta vaikuttaa sen ominaisuuksiin. Erilaisia yhdistelmiä on siis lukemattomia, joten pienestä näpertelystä pitävälle riittää valinnanvaraa.



Moninpelissä on tarjolla tavanomaisia yksittäisiä pikakilpailuja sekä leijualuksilla että podracereilla. Verkkopelin suola on kuitenkin Multiplayer Tourissa, joka tuo yksinpelistä tuttua pelityyliä moninpelin puolelle. Pelimuodossa kisataan kuusi kilpailua, joista viisi ensimmäistä muodostavat ajoneuvon kehitysvaiheen ja kuudes kilpailu ratkaisee vasta varsinaisen voittajan. Kehitysvaiheessa ansaitaan valuuttaa ja ajoneuvon kehitykseen vaadittavia osasia. Kisoissa menestymisen ohella pelaaja veikkaa sijoittumistaan ja suorittaa haasteita, joilla ajoneuvon kehitys mahdollistuu. Henki on siis hyvin yksinpelin kaltainen, ja turnausmuoto tuo peliin rutkasti syvyyttä verrattuna tavallisiin yksin ajettaviin kisoihin. Podracereilla finaali kisataan tietenkin Tatooinella.


Lisäksi pelissä on yksittäisiä aikahaasteita tarjoava arcade-pelitila sekä skenaariotila, jossa keskitytään vuorollaan yhden hahmon erikoiskykyihin ja osallistutaan niitä painottaviin kilpailuihin. Graafisesti peli on aivan timanttia. Maisemat ovat ehtaa Tähtien sotaa, ja ajoa häiritsevät muiden kisailijoiden lisäksi luonnon elementit, esimerkiksi radalla pöllyävä maa-aines ja laskussa oleva aurinko.


Galactic Racer tarjoaa rutkasti vauhtia ja Star Wars -tunnelmaa – jos pitää edes toisesta, en näe syytä, miksei peli kolahtaisi ja koukuttaisi useammaksikin toviksi. Se on hyvässä tasapainossa yksin- ja moninpelin osalta – kumpaa tahansa kaipaavalle löytyy hieno ja omanlaisensa vaihtoehto. Itse nautin erityisesti yksinpelin roguelike-tyyppisestä lähestymisestä, jolla toissijaisemmillekin kisoille luodaan omanlaisensa merkitys. Harmittavasti pieni yksitoikkoisuus kampanjaa varjostaa, koska erikoisemmat kisat loistavat poissaolollaan, vaikka niitä olisi voinut odottaa Burnout-kehittäjiltä. Onneksi moninpeli täydentää kaavaa erinomaisesti, ja näiden yhdistelmä voi tarjota kymmeniksi tunneiksi viihdettä.