Insomniac Gamesista on tulossa supersankaripelien todellinen luottohenkilö (jos nyt firmaa voi henkilöksi kutsua), sillä parin mainion Spider-Man-pelin jälkeen he ovat nyt kääntäneet huomionsa toisen pitkäaikaisen Marvel-suosikin, Wolverinen, suuntaan.


Insomniacin Hämis-taustat huomioiden useimmat osasivat varmasti jo ennakkoon aavistaa, mitä tuloillaan on, mutta toki hahmoina Hämähäkkimies ja Wolverine ovat hyvin erilaiset. Väistämättä tämä tarkoittaa myös muutoksia pelien rakenteeseen ja pelattavuuteen.

Niinpä ei välttämättä myöskään kannata ehkä odottaa, että vaikka Marvel’s Spider-Man -pelit olivat erinomaisia, myös Wolverine on todellinen pelien kunnari. Oliko tämä merkityksellistä ennakointia vai harhautus? Otetaan selvää!



Okei, tässä kohtaa täytyy tunnustaa, että en ole maailman suurin sarjisfriikki. Luin kyllä lapsena Marvelin sarjakuvia jatkuvalla syötöllä, mutta siitä on 40 vuotta aikaa. Niinpä toivottavasti olette armollisia kun esitän, että Wolverine-peli sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, jossa ei ole sen enempää Ryhmä-X:ää kuin professori Xavieria lentävän rullatuolinsa kanssa.


Näiden tilalla on ilmeisesti myös sarjakuvissa esiintynyt professori Essex Team X -ryhmänsä kanssa. Mutta niiden tunnetumpien sarjisten tavoin myös Team X operoi maailmassa, jossa mutantit ovat pelättyjä ja vihattuja. Pelin tarina heittää Wolverinen kumppaneineen konfliktiin suuren luokan mutanttivihaaja Bolivar Traskin kanssa. Trask kidnappailee mutantteja ja suunnittelee näille karmeaa loppua, kun taas Team X:n tyypit yrittävät pelastaa ja suojella näitä.

Vaikka peli liikkuukin vaihtoehtoisessa versiossa yleisesti hyväksytystä Marvel-historiasta, monet sarjiksista tutut tyypit ovat kuvioissa mukana, vaikkakin sitten hieman erilaisessa kontekstissa kuin yleensä. Myös ne tarinan suuret teemat ovat yhä samoja, kuin Ryhmä-X:n alkuajoista saakka. Mutantit ovat kätevä tarinallinen verrokki esimerkiksi rotu- tai sukupuolivähemmistöille ja heidän kokemalleen ennakkoluulolle, vihalle ja vainolle. Valitettavasti aihe, joka on vuonna 2026 aivan yhtä ajankohtainen kuin miltei 60 vuotta sittenkin.


Niinpä tarina on yhä ehdottomasti kertomisen arvoinen ja jopa tärkeä. Se tarkastelee mutanttivihan viattomia uhreja, sekä ennakkoluulon ja väkivallan ylläpitämää kierrettä, jossa marginalisoitu ja sorrettu vähemmistö väistämättä joutuu iskemään takaisin, sangen hyvin. Se suurin ongelma on, että tarina on täysin lineaarinen. En toki odota, että peli antaisi Wolverinen ryhtyä takinkääntäjäksi ja pettää mutanttitoverinsa, mutta ei ole suunnatonkaan spoileri, että miltei kaikkien muidenkin Ryhmä-X-tarinoiden tapaan myös Wolverine pohtii kysymystä siitä, miten sen sorretun ja brutalisoidun vähemmistön pitäisi ottaa kohtelunsa vastaan.

Onko oikein lyödä takaisin? Ja jos on, onko oikein lyödä takaisin täysillä, mitä ikinä se sitten yliluonnollisilla kyvyillä varustettujen mutanttien tapauksessa tarkoittaakaan? Nämä ovat niitä kysymyksiä, joihin ei ole mitään yksiselitteisiä vastauksia, vaan on jokaisen omasta moraalikoodistosta kiinni, missä ne rajat menevät. Niinpä olisi ollut hyvin kiva, jos pelaaja olisi saanut ilmaista tätä näkemystään millään tavalla, eikä vain joutuisi istumaan passiivisesti katsomassa, mitä mielipiteitä kirjoittajat ovat Wolverinen suuhun pistäneet.


Tämän suuremman tarinan kylkiäisenä käsitellään paljon myös Wolverinen omaa menneisyyttä. Vaikka mies onkin pyörinyt Essexin mukana jo reilut 30 vuotta, todellisuudessa hän on paljon vanhempi, sillä hänen mutanttigeeninsä tekevät hänestä hämmentävän pitkäikäisen tyypin. Wolverine ei vain muista oikein mitään ajasta ennen, kuin Essex nouti hänet mukaansa kirjaimellisesti pusikosta. Muisti palailee pätkittäin, mutta esiin nousevat asiat eivät ole tietenkään kovin mukavia. Veikkaan, että erityisesti tarinan tämä osa on lyöty täyteen pienempiä ja suurempia viittauksia Wolverinen klassisiin seikkailuihin ja vaihtoehtoisiin historiallisiin versioihin, mutta en toki mene vannomaan.



Wolverine on Ryhmä-X-maailman vivahteikkaasta luonteesta huolimatta aika yksinkertainen kaveri. Kuin eräänlainen Reacher-prototyyppi. Hän näkee vahvoja sortamassa heikompiaan ja käy näiden puolesta lyömässä kiusaajille luun (ja hampaat, sekä adamantium-kynnet) kurkkuun.


Niinpä myös pelin sisältö on vielä taisteluvoittoisempaa kuin Hämis-peleissä, vaikka pelattavuus muuten onkin hyvin tutun oloista. Sivutehtävien virkaa hoitavat kenttiin jemmatut resurssikätköt, viskipullot ja ovet Wolverinen muistipalatseihin, joiden kautta pääsee osallistumaan pieniin haastetehtäviin ja niitä läpäisemällä avaamaan Wolverinen muistoja, sekä keräämään resurssipisteitä tämän taitojen parantelua varten.

Kentissä on toki myös jonkin verran vapaata liikkumista, hiiviskelyä ja jopa kiipeilyä, mutta valtaosa peliajasta menee taistellessa. Niinpä olisin toivonut, että taistelusysteemi olisi hieman parempi. Hämiksensä – tai Batmaninsa – pelanneet tietävät suunnilleen, mitä tarjolla on: heikkoja ja voimakkaita hyökkäyksiä, vihollisten iskujen torjuntaa ja tarvittaessa väistelyä, kourallinen erikoiskykyjä ja hyvin pelaamalla kasvava kombomittari. Kombomittari tosin tällä kertaa kuvaa Wolverinen raivoa, joka kasvaessaan antaa tälle koko ajan pieniä ja suurempia bonuksia, lopulta antaen tämän tappaa vihollisia yhdellä iskulla veristen lopetusanimaatioiden kera.


Kehitystiimi on onnistunut rastittamaan ne vaatimusmäärittelylomakkeen kentät ja tarjoilee taistelusysteemin, joka on ihan hyvä. Ainakin enimmäkseen. Aluksi pelaaminen tuntuu sangen turhauttavalta, koska torjuntojen ja väistöjen vaatimat ajoitukset ovat näin nopeatempoiseen ja kaoottiseen peliin liian tiukkoja, mutta ongelman ratkaisu löytyy niiden muistipalatsien kautta avattavilla bonuksilla, jotka pitkittävät reaktioajat siedettäviksi ja muutenkin siloittelevat ryppyjä Wolverinen puvun kuosissa.

Mutta kun kyseessä tosiaan on peli, jossa valtaosa ajasta menee taistellessa, ”ihan hyvä” ei ehkä riitä. Vaikka peli heittelee vastaan kovempia vihollistyyppejä tarinan edetessä, lisäten näin pelaajan henkiselle muistilistalle koko ajan uusia poikkeuksia ja erikoisratkaisuja sen normaalin turpasaunan ohella, homma alkaa tuntua vahvasti itseään toistavalta aika nopeasti.


Wolverinella on se yksi hyökkäysnappia rämpyttämällä tehtävä kombo, jonka perään saa nopeasti tehokkaamman päätösliikkeen, mutta siinä se suunnilleen sitten olikin. Peruskaava ei tästä kauheasti muutu, sillä vaikka systeemissä teoriassa olisi syvyyttä ja vihollisia voisi vaikka pompottaa seinää vasten ja näin tainnutella niitä jatkuvasti, taistelut ovat niin kaoottisia ja nopeatempoisia, että sen suuremmalle fiilistelylle ei juuri ole aikaa. Tuolla loistaa sinistä, joku on lyömässä, painan torjuntanappia. Nyt loistaa punaista, täytyy väistää. Nyt ei loista mitään, lyödään itse takaisin tai hypätään kaukana olevan ammuskelijan iholle päättämään tämän päivät, ja sitten toistetaan.

Alun turhautumisten jälkeen peli asettuu nopeasti mukavaan uomaan, jossa Wolverinen kyvyt ja muutamat elämää helpottavat ominaisuudet tekevät häviämisestä ei nyt suorastaan vaikeaa, mutta harvinaisempaa. Kuolin pelin aikana enemmän epäselvissä tasohyppelykohtauksissa kuin taisteluissa, mikä on aika yllättävää, koska jälkimmäisiä on pelissä kymmeniä kertoja enemmän kuin ensimmäisiä.


Toisaalta, on jälleen alleviivattava, että Wolverine on hyvin nopeatempoinen peli. Jos kehitystiimi halusi pitää kiinni tästä nopeudesta – ja he selvästi halusivat, koska hyperaggressiivinen ja kaoottinen taistelu ovat Wolverinen Juttu – ei sitä vaikeustasoa olisi voinut hirveästi nostaakaan, ainakaan ilman, että pelistä olisi tullut sille varmasti toivotulle, Wolverine-lisenssin houkuttelemalle, suuryleisölle liian vaikea.

Ja on myös korostettava, ettei peli nytkään huono ole. Taistelu on sujuvaa, äärimmäisen näyttävää ja myös viihdyttävää. On hauskaa pistää kynnet viuhuen kymmeniä vihollisia pakettiin ja tuntea olevansa se luomakunnan äärimmäinen huippupeto, varsinkin kun vastustajat myös kohtelevat Wolverinea sellaisena. Viholliset saapuvat taistelutilanteisiin täynnä itseään ja heittelevät ”näytetään pellelle, mistä kana pissii”-tason kommentteja, mutta kun pari ensimmäistä pahista on muuttanut muotoaan jauhelihaksi, käsillä on jo täysi paniikki.


Täytyy myös nostaa kehitystiimille hattua siitä, että peliin on ladattu älyttömästi pienempiä ja suurempia yksityiskohtia, kuten vaikka Wolverinen puvut. Ei siis vain se, että valittavana on suuri määrä pukuja sarjisten ja leffojen historiasta, vaan se, miten ne hajoavat tämän ottaessa vahinkoa. Wolverine itse kyllä parantaa haavansa hetkessä, mutta puvun paranemisominaisuudet eivät ole aivan yhtä kattavat, joten jo parin minuutin pelaamisen jälkeen miehellä on enää päällään vain rääsyjä, ainakin kunnes seuraava välianimaatio palauttaa pukua vähän parempaan suuntaan.



Wolverine saa muutenkin teknisesti puhtaat paperit. Ei ole hirveän yllättävää, että Insomniac Games on taas tehnyt pelin, joka näyttää aivan älyttömän kauniilta, pyörii silkkisen pehmeästi ja sisältää myös ensiluokkaisen kattavat ja laadukkaat saavutettavuusominaisuudet. Pelasin itse PlayStation 5 Pro -versiota, jossa säteenseuranta päälläkin peli pyöri ilman mitään ongelmia. Tarjolla on myös tuki esimerkiksi vaihtelevan virkistystaajuuden ja 120 hertsin virkistystaajuuden näytöille, tai molemmille yhtä aikaa.


Tuloksena onkin lopulta hyvä peli, mutta silti ehkä pari askelta jäljessä sitä, mitä olisin toivonut. Tarina on viihdyttävä ja valitettavan ajankohtainen, mutta olisin toivonut vähemmän lineaarista versiota, jossa olisin saanut itse sanoa, että ehkä sorrettujen mutanttien ei suoranaisesti tarvitse ihan koko ihmiskunnan loppua toteuttaa, mutta ainoa lääke fasismille on nyrkki naamaan.

Samaten myös pelattavuus, niin sujuvaa kuin se onkin, olisi kaivannut vielä jotain. Mutta en toisaalta osaa sanoa, mitä se jokin voisi olla. Mutta jotain, mikä olisi ehkä nostanut sitä Batman-henkisten tappelupelien rimaa vähän ylöspäin sen sijaan, että peli vain toteutti sen hyväksi havaitun kaavan puhtailla papereilla.


Wolverine ei siis ole huono peli. Se on sujuva, näyttävä ja viihdyttävä supersankaritarina, josta riittää pelattavaa useammaksikin illaksi. Mutta sillä olisi ollut potentiaalia olla vielä jotain enemmänkin. En siis ole harmissani siitä, mitä Wolverine on, vaan siitä, että pöydälle tuntuu jääneen vielä käyttämätöntä potentiaalia. Mutta ehkä se on sitten sen väistämättömän jatko-osan hommaa?