Pieni saksalainen Paintbucket Games nousi tietoisuuteeni muutaman vuoden takaisen Through the Darkest of Times -pelinsä myötä. Siinä pelaaja asetettiin pienen vastarintaliikkeen johtoon 1930-luvun Saksassa. Peli haastoi pelaajan kysymään itseltään, mitä olisi ollut valmis tekemään estääkseen hirmuvaltojen nousua, vaikka sitten tietäen, että taistelu on lopulta turhaa. Paljonko arvoa on sillä, että yritti? Jos pystyy edes pelastamaan jonkun, tai auttamaan vähän? Kovaa kamaa, suosittelen edelleen.


Nyt firma palaa tavallaan saman aiheen pariin, joskin parikymmentä vuotta myöhemmin. The Darkest Files nimittäin asettaa pelaajan syyttäjän rooliin, tutkimaan natsien sodan aikana tekemiä rikoksia, jotka jätettiin poliittisista syistä tutkimatta. Kun jutut perustuvat vielä vahvasti oikeisiin oikeustapauksiin, ollaan jälleen aika synkeän ja raskaan materiaalin äärellä.



Kun toinen maailmansota päättyi, alkoivat oikeudenkäynnit. Sotarikoksia tehneitä, sekä rikoksiin ihmiskuntaa vastaan syyllistyineitä natseja tuomittiin Haagin oikeussaleissa vuosien ajan, mutta tietenkään nämä oikeusjutut eivät kuin raapaisseet pintaa. Kymmenet tuhannet muutkin natsit syyllistyivät rikoksiin joko Saksan vähemmistöryhmiä, muiden valtioiden sotilaita, tai jopa omia kansalaisiaan vastaan. Ja näitä juttuja ei sitten paljon oikeuden edessä nähtykään.


Koska niin monella oli sodan jälkeen hieman syyllinen omatunto omista mahdollisista rikoksistaan, yleinen meininki oli, että annetaan vanhojen olla. Yhdistetään kansaa. Siirrytään eteenpäin. Asiaa ei tietenkään auttanut se, että Saksan valtion johdossa istui yhä paljon sellaista väkeä, joilla oli painavat motivaatiot jättää natsien rikokset tutkimatta. Ja näin näytti pahasti siltä, että uhrit jäisivät ilman oikeutta.

Muutamat urheat syyttäjät kuitenkin pyrkivät tutkimaan juttuja, heidän joukossaan Fritz Bauer, jonka pieni erikoisvirasto sai mandaatin tutkia aikanaan vaimennettuja tai muuten vain päin persettä vedettyjä juttuja, jotta niiden uhrit saisivat edes myöhemmin oikeutta. Tämä tapahtui siis ihan oikeasti, ja vaikka monet pelin hahmoista ovatkin fiktiivisiä, Bauer todellakin tutki 1950-luvulla tiiminsä kanssa niitä samaisia rikoksia, joita pelissäkin pyöritellään.


Pelaaja ohjastaa nuorta syyttäjää, joka on tuottoisan yksityisuran sijaan ottanut pestin Bauerin tiimissä syistä, jotka valkenevat sen muun tarinan ohessa. Hänen roolissaan pelaaja pääsee haastattelemaan juttujen osallisia, tonkimaan arkistoja ja yhdistelemään tietoja moninaisista lähteistä yrittäessään selvittää, kuka oli vaikka vastuussa, kun natsit murhasivat 70-vuotiaan saksalaismiehen vuosikymmeniä nuoremman todellisen epäillyn sijaan.

Idea on hieno, ja peli tekee muutenkin paljon oikein, mutta mukaan mahtuu myös pari ongelmaa.



Pidän suuresti siitä, miten The Darkest Filesia mekaanisesti pelataan. Molemmat tutkinnan alla olevat jutut on jaettu erillisiin päiviin, joiden aikana pelaaja saa yleensä haastatella jotain juttuun liittyvää henkilöä – oli tämä sitten todistaja, asianomainen tai epäilty – sekä siinä ympärillä pyytää lakitoimiston sihteeriä tilailemaan haluamiaan asiakirjoja arkistoista ja jutella viraston muiden työntekijöiden kanssa.


Se varsinainen pihvi on kuitenkin kuulusteluissa, jotka on toteutettu suorastaan nerokkaasti. Lakimies ja jututettava istahtavat pöydän ääreen ja pienen alkukeskustelun jälkeen kulissit putoavat ympäriltä, siirtäen pelaajan värittömään ja yleensä todella minimalistiseen versioon menneestä. Haastateltava alkaa puhumaan, jolloin maailmaan ilmestyy kertomusta kuvaavia hahmoja ja esineitä. Pelaaja voi myös sopivissa paikoissa itse kävellä maailmassa ja klikkailla sieltä löytyviä esineitä, jolloin syyttäjä kysyy niihin liittyviä uusia kysymyksiä, jolloin maailma alkaa täydentyä ja saada lisää yksityiskohtia. Joskus haasteltavan tarinan voi myös pysäyttää kesken kaiken, kun huomaa tämän vaikka valehtelevan tai muuten vain ajautuvan sivuraiteille. Tällöin voi kaivaa hallussaan olevasta todistusaineistosta joko valheen kumoavan tai muistia auttavan kohdan, ja ohjata keskustelua eteenpäin.

Pidin myös suuresti siitä, että The Darkest Files ei ole mikään Phoenix Wright -kopio, jossa pelaaja nerokkaasti harhauttaa syylliset kävelemään ansaansa ja tunnustamaan kaiken kyyneleet silmissään. Kun haastattelut on käyty läpi, hallussa on pino lausuntoja, sekä toivottavasti myös haastattelujen pohjalta tilattuja dokumentteja – kuten vaikka alkuperäisiä rikosilmoituksia, kuulustelupöytäkirjoja, natsipuolueen univormuja selittäviä taustadokumentteja ja muuta hyödyllistä. Näiden pohjalta pitäisi sitten muodostaa käsitys siitä, mitä oikeasti tapahtui.


Peli haastaa pelaajan vastamaan pinoon erillisiä kysymyksiä: kuka antoi teloitusmääräyksen? Kuka toteutti teloituksen? Kuka yritti vastustaa määräystä? Kuka pakotti kuitenkin sen tapahtumaan? Dokumenteista löytyy harvoin mitään selkeitä vastauksia, vaan ne täytyy parsia itse kasaan yhdistelemällä tietoa eri lähteistä. Kaikki kolme epäiltyä syyttävät toisiaan vangin tappamisesta, mutta muinaisen ruumiinavauksen pohjalta tiedämme, millaisella aseella uhri ammuttiin. Sitten voimme yhdistää tämän tiedon arkistoista löytyneeseen listaan yksikölle jaetuista aseista, ja ristiviitata tätä listaa puoleen jäsenluetteloon. Ja näin meillä on vastaus yhteen kysymykseen, joka oikeusistunnossa tullaan esittämään.

Idea on jälleen huikea, ja ainakin itse rakastan suunnattomasti tällaista tiedon yhdistelyä ja luovaa päättelyä. Ei Return of the Obra Dinn ole syyttä kaikkien aikojen suosikkipelejäni! Olisin kuitenkin toivonut, että The Darkest Files olisi vienyt homman vielä askelta eteenpäin, koska nyt pelaaminen tuntuu hieman turhan putkimaiselta puuhalta. Olisi ollut kiva, jos haastatteluissa olisi saanut enemmän itse käydä dialogia vastapuolen kanssa. Nyt menestys tai sen puute ratkaistaan sen mukaan, onnistuiko pelaaja tonkimaan muistoista esiin kaikki tarvittavien asiakirjojen hankkimiseen vaaditut johtolangat. Sen jälkeen pitääkin sitten vain raakata aineiston joukosta kolme todistetta jokaiseen juttuun liittyvään kysymykseen.


Tässä tosin taitaa olla taustalla sama syy kuin siinäkin, miksi pelissä on vain kaksi tutkittavaa juttua: kehitystiimi on pieni ja resurssit ovat rajalliset. Kehitystiimin jäsenet ovat avoimesti tunnustaneet, että rahat loppuivat kesken. Tästä syystä kaikki puhuttu dialogi on tarjolla vain englanniksi, sillä resurssit eivät antaneet periksi palkata enempää näyttelijöitä tai edes nauhoittaa sessioita englannin ohella kaikkien näyttelijöiden äidinkielellä, saksaksi. Peliin kyllä haluttaisiin tehdä lisää sisältöä, mutta vain, jos se on taloudellisesti mahdollista.

Toistaiseksi tältä kantilta näyttää ihan hyvältä, sillä peli on löytänyt jo nyt yleisönsä ja saanut lämpimän vastaanoton, eikä aiheetta. Pelattavaa riittää vain pariksi illaksi, mikä on 20 euron ostokselta toki vähän heikko suoritus, mutta ainakin ne pari iltaa menivät viihdyttävissä tunnelmissa. Tarina on hyvin kerrottua, peli käsittelee tärkeitä asioita, ja lisäksi tällainen kunnon salapoliisileikki on ainakin minun kirjoissani todella veikeää puuhaa.

Harmillisesti The Darkest Files jää siis lopulta hieman pettymykseksi, mutta ei suinkaan sen takia, että se olisi huono peli. Ei, se on hyvä peli, jota olisi halunnut vielä lisää, ja pienillä tuunauksilla se olisi voinut olla suorastaan erinomainen. Mutta ehkä tämä ovi on nyt avattu sen verran hyvin, että tiimi pääsee palaamaan astian ääreen uudelleenkin.