Yksi ihmiskunnan historian ensimmäisistä ydinvoimalaonnettomuuksista tapahtui 10. lokakuuta 1957, kun Pohjois-Englannissa sijaitsevassa Windscalen ydinvoimalassa syttynyt tulipalo johti reaktorin ytimen sulamiseen. Cumbriassa sijaitseva voimala, joka tunnetaan nykyisin Sellafieldinä, toimii Atomfallin tarinan inspiraationa ja peliin muovattuna karanteenialueena.


Pelistudio Rebellion tunnetaan erityisesti Sniper Elite -pelisarjastaan, mutta sen ansioluettelosta löytyy myös lukuisia muita tuttuja pelejä aina 90-luvun alusta lähtien. Varsinaisia megamenestyksiä studiolta ei ole nähty, mutta Atomfallin kohdalla kunnianhimon ruuvia on selvästi kiristetty. Myönnettäköön, että saadessani arvostelukoodin en tarkalleen tiennyt, millaisesta pelistä on kyse, mutta omalaatuisen selviytymismekaniikan ansiosta alkuihmetyksen jälkeen yllätyin positiivisesti.



On kulunut viisi vuotta ydinonnettomuudesta, kun pelaaja herää hylätystä bunkkerista muistamatta, kuka on ja miten on joutunut sinne missä onkaan. Pian paikalle säntää haavoittunut suojapukuun pukeutunut tiedemies, joka antaa ensimmäiset vihjeet tapahtuneesta, suosituksen minne suunnata seuraavaksi sekä avainkortin alueella liikkumisen helpottamiseksi – kunhan ensin autan häntä verisessä hädässään. Pelin juonikuviot etenevät roolipelimäisten keskustelujen kautta, joissa valinnat vaikuttavat pienissä määrin tarinan kulkuun. Lupasin auttaa tiedemiestä tyrehdyttämään verenvuodon, mutta haahuiluni seurauksena tein puolivahingossa valinnan, jonka myötä hän jäi oman onnensa nojaan.


Bunkkerista ulos astuttuaan pelaaja kohtaa karanteenialueen kauniin ja vehreän vuoristomaiseman. Sen keskellä seisoo oudosti yksittäinen punainen puhelinkoppi, jonka ovi on pudonnut saranoiltaan. Vastatessa puhelimeen ääni kertoo: "Oberonin on kuoltava." Kuka on Oberon ja missä tiedemiehen mainitsema Interchange sijaitsee? Näillä vihjeillä pelaaja tuntee olonsa edelleen varsin tiedottomaksi, joten ei muuta kuin tutkimaan vapaasti koluttavaa pelimaailmaa.

Pelaajan tehtävänä on kerätä vihjeitä ja selvittää, mitä todella on tapahtunut. Tutkimalla ympäristöä löytyy lisätietoja sekä kevyttä aseistusta, jotta ensimmäisten vihamielisten jengiläisten kohdatessa ei tarvitse turvautua pelkkiin nyrkkeihin. Pelimaailmaan tutustuminen on pelaajan valitsemasta vaikeusasteesta riippuen joko perusteellista tutkimista ilman kulkua johdattelevia waypointeja, tai suoraviivaisempaa ja ohjatumpaa helpommalla vaikeustasolla. Haastekerrointa säätämällä voi myös vaikuttaa muun muassa löydettävän lootin määrään, kuten ammuksiin, sekä vihollisten haastavuuteen. Vaikeimmalla asteella pelistä saa irti luvatun laisen selviytymiskamppailun, mutta pelaajan lopullisen turhautumisen varalta on hyvä olla vaihtoehtoja, joita voi säätää myös seikkailun aikana.



Kaikki pelimaailmassa kohdattavat hahmot eivät lähtökohtaisesti ole vihamielisiä, mutta varomaton käytös alueella partioivien sotilaiden edessä tai huonot valinnat keskusteluissa muuten yhteistyökykyisten hahmojen kanssa voivat muuttaa tilanteen. Vapaasti tutkittava maailma ja valinnat takaavat sen, ettei pelikokemus ole kaikilla pelaajilla samanlainen – asiat voivat tapahtua eri järjestyksessä ja erilaisin lopputuloksin, eivätkä kaikki tapahtumat mahdu jokaisen pelaajan seikkailuun.


Kun pelimaailmaa on aikansa kolunnut ja toisistaan erotetut karanteenialueet edes jossain määrin ovat muuttuneet tutuiksi, pelaaminen alkaa sujua jouhevasti. Jokaisen löytämänsä kirjelmän luettuaan ei enää tarvitse ihmetellä, mihin suuntaan seuraavaksi kannattaa lähteä. Pelimaailmasta löytyvät kirjeet ja muiden hahmojen kanssa käytävät keskustelut ovat mukavan napakoita, eikä peliaikaa kulu lueskeluun tolkuttomia määriä. Peliaikaa sen sijaan voi mennä turhaan haahuiluun, kun ei huomannut tarkkaan lukea mihin vihje tosiasiassa johdattaa.

Seikkailu tapahtuu paljolti maan päällä brittiläisen auringon alla, minkä lisäksi pelimaailmassa on lukuisia luolia ja suurempiakin bunkkereita, joissa tunnelma voi valahtaa paikoitellen ahdistavankin puolelle. Pimeällä ja ahtaalla käytävällä edetessä, kaatuneiden kaappien ja hoitosänkyjen lomitse pujotellessa, luotien ollessa kortilla ja taustalla kaikuvien kauhistuttavien huutojen säestäessä tunnelmaa, stressitaso nousee väistämättä. Kun tilanteessa vastaan ryntää radioaktiivisen säteilyn vahvistamia zombeja, niin allekirjoittaneen syketaso ainakin päätyi välillä nousemaan tuntuvasti. En nyt kauhupeliksi lähtisi tätä luokittelemaan, mutta viitteitä siitäkin suunnasta on ammennettu sopivasti.



Selviäminen vaatii varustelua, jota kertyy pikkuhiljaa vihulaisia nitistäessä ja alueita kolutessa. Erilaiset yksistään kelvottomat materiaalit muuttuvat pelin kätevissä valikoissa käyttökelpoisiksi tavaroiksi, esimerkiksi heittopuukoiksi ja elintilaa eri lailla parantaviksi aineiksi. Kylillä vastaantulevien puheväleihin päästävien henkilöiden kanssa pääsee monesti tekemään tarvikkeista vaihtokauppaa – pelin sisäisiä valuuttoja pelissä ei tunneta, vaan kauppa käydään aina hyödyke hyödykkeestä -systeemillä. Näin ollen jotain arvokkaampaa halutessaan saa melkein tyhjentää reppunsa, jotta vaihtokauppa syntyy.


Graafisesti pelin miljööt ovat varsin monipuolisia ja maalaismaisemaa kivirakennuksineen on ilo tutkia ja katsella. Hienoutta hieman rajoittaa pelissä käytetty Asura-grafiikkamoottori, jolla grafiikan laadussa ei ole onnistuttu yltämään tämän päivän kärkitasolle. Hahmojen kasvot näyttävät jossain määrin epäluonnollisilta vahanukeilta, mikä hieman lannistaa keskustelukohtauksia. Graafiset bugit siellä täällä syövät myös pelin luomaa immersiota, kun vartijat painuvat portaiden lävitse ja sotilaan pisuaariin laskema tuotos laskeutuu altaan lävitse lattialle. Äänimaailmallisesti peli onnistuu pitämään sopivasti yllä pelin rankkaa tilannetta. Hiljaisuus painostaa ja taustalla kuuluvat vain ympäristön kolinat ja mahdollisesti kimppuun hyökkäävä rottalauma. Syvennyttäessä pimeisiin bunkkerikäytäviin, äänet tuntuvat jopa piinaavilta, kun ei tiedä mitä seuraavan nurkan takana odottaa.


Kokonaisuus on oikein hyvä ja omanlaisensa, vaikka toki yhtäläisyyksiä löytyy esimerkiksi Fallout-pelisarjaan verrattaessa. Maailma on avoin, mutta ripoteltu tarpeeksi täyteen erilaisia rakennuskokonaisuuksia, kohdattavia henkilöitä ja kerättävää, minkä ansiosta pelkässä metsässä samoilut eivät yleensä venähdä kohtuuttoman pitkiksi. Toisaalta kun katselin pelin edetessä omaa tehtäväluetteloa, niin sehän paisui kuin pullataikina erinäisten vihjeiden karttuessa, joten välillä pääsi vähän harmittamaan etäisyydet paikasta toiseen. Siihen kuului ehkä eniten joutoaikaa, että metsän perältä lähtee kyläkeskittymään ja sieltä taas seuraavan metsän uumeniin. Ehkä nykyajan peleissä on tottunut liiaksi mahdollisuuteen pikasiirtyä paikasta toiseen.