Japaniin sijoittunutta Assassin’s Creediä on odotettu, ja kauan. Vuonna 2007 alkanut pelisarja on kertonut lähes kahden vuosikymmenen ajan tarinoita eri kulttuurien huppupäisistä salamurhaajista, mutta jostakin syystä pelinkehittäjä Ubisoft on pantannut ninjaseikkailuja konsolisukupolvesta toiseen. Odotukset ovat syystäkin korkealla, kun assassiinien veljeskunta pistää katanat tanaan ja sinkauttaa shurikenit lentoon. Onneksi odotukset myös pääosin täyttyvät!


Assassin’s Creed: Shadowsin laajuuden takia kirjoitan arvostelua, vaikka lopputekstejä ei ole vielä nähty. Olen kuitenkin seikkaillut Japanissa jo kymmeniä tunteja, ja palaan asiaan jos mielipiteeni muuttuvat myöhempien pelituntien aikana.



Noin kahteen vuosikymmeneen mahtuu kymmeniä erikokoisia seikkailuja, mutta vuoden 2017 Assassin’s Creed: Originsista alkaneet modernit Assassin’s Creedit ovat parhaimmillaan (tai pahimmillaan) jopa yli satatuntisiksi venyviä, massiivisia eepoksia, joihin mahtuu kymmeniä pää- ja sivutehtäviä, keräilykamoja, tutkittavia luolastoja, kiivettäviä torneja, satunnaisia kohtaamisia, haasteita ja kaikkea muuta maan ja taivaan välillä. Uusi Shadows ei ole poikkeus, vaan 1500-luvun Japaniin syvennytään kymmenien ja taas kymmenien tuntien ajan.


Heti alkuun on hyvä todeta, että Shadows on ehtaa Assassin’s Creediä. Heti alkuun on myös huono todeta, että Shadows on ehtaa Assassin’s Creediä. Japanin salamurhaseikkailu on ehdottomasti yksi pelisarjan paremmista jatko-osista, sillä Shadows panostaa sarjan vahvuuksiin ja välttää merkittävät harha-askeleet. En kuitenkaan näe, että Shadows kääntäisi kenenkään Assassin’s Creedejä vihaavan päätä. Kyseessä on ennemminkin pelisarjan viimeisin vuosipäivitys, jonka ostosuositus pohjautuu pitkälti siihen miten paljon tapahtumapaikka ja -aika sattuu kiinnostamaan.

Kauan odotetun Shadowsin julkaistua varjostaa myös kaksi tosielämän seikkaa. Ensinnäkin Shadows ilmestyy vuosia myöhässä: Sucker Punch Studios julkaisi jo lähes viisi vuotta sitten erinomaisen Ghost of Tsushiman, joka oli tyyliltään niin lähellä Assassin’s Creediä kuin vain olla ja voi. Tsushiman julkaisusta on jo niin kauan aikaa, että jatko-osa Ghost of Yoteinkin on tarkoitus ilmestyä vielä tämän vuoden puolella.


Toisekseen internet on kauhistunut siitä, että kirjaimellisia jumalia, alieneita, mytologisia hirviöitä, maya-kalenterien ennustuksia, tuhatvuotisia superihmisiä sekä DNA:ssa säilöttyjen muistojen pohjalta luotuja virtuaalimaailmoja sisältävä pelisarja on ottanut sen verran historiallisia vapauksia, että Japaniin sijoittuvan pelin kahdesta pelattavasta hahmosta vain toinen on etnisesti japanilainen. Vastaava ei toki häirinnyt internet-kansaa esimerkiksi silloin kun italialaisella seikkailtiin Lähi-idässä, eikä se häirinnyt silloinkaan kun englantilaisena seilattiin Karibialla – eikä muissakaan vastaavissa keisseissä. Johtuneeko älämölö siitä että samurain panssarissa remuava gaijin on afrikkalainen eikä Tom Cruise, on jokaisen itsensä pohdittavissa. Afrikkalainen samurai Yasuke vieläpä pohjautuu tosielämän hahmoon, joskin hänen merkitystään ja titteliään on pöhötetty reippaasti peliä varten. Tämäkään ei ole mitenkään uutta pelisarjalle, jossa mm. Leonardo da Vinci oli salamurhaajien varuste-ekspertti ja Kleopatra oli auttamassa assassiineja juonittelussa.

Yasuke on vain yksi kahdesta pelattavasta hahmosta. Toinen sankari Naoe edustaa perinteisempää Assassin’s Creed -hahmoa: ninjaksi koulutetun Naoen isä murhataan tämän naaman edessä, joten kunoichi vannoo verikostoa maskien taakse piiloutuneille salaseuralaisille. Naoen henkilökohtainen vendetta sekoittuu tietysti osaksi temppeliritarien ja assassiinien vuosituhansia kestänyttä kärhämöintiä. Naoen sekä Oda Nobunagan kouluttaman Yasuken päämäärät nivoutuvat yhteen, joten hahmot löytävät toisistaan epätavalliset liittolaiset.



500 vuoden takainen Japani osoittautuu upeaksi näyttämöksi salamurhaamiselle. Aikakausi on suunnilleen sama kuin viime vuonna paljon näkyvyyttä saaneessa Shogun-sarjassa: Japani on pirstaloitunut pienempiin kuppikuntiin, portugalilaiset ovat aloittaneet omat politikointinsa ja muskettien kaltaiset teknologiset ihmeet raivaavat tietä uudelle maailmalle. Samuraiden aikakauteen kuuluu katanoiden lisäksi kaikki bushidon, eli samuraiden elämäntavan, piirteet: Shadowsin soturit tutustuvat miekan kalisuttelun lisäksi esimerkiksi kalligrafiaan ja meditaatioon. Kuten aina, pelintekijät ammentavat paljon tosielämän historiasta ja kulttuurista, joka syventää kokemusta. Ajoittain jatkuva kintsugi-liitossaumoista ja teeseremonioiden yksityiskohdista sivistäminen tuntuu orientalismilta, mutta asenne on hyväntahtoinen ja opettava.


Shadowsin Japani on myös kirjaimellisesti upea. Assassin’s Creedit ovat aina pyrkineet visuaalisesti vahvaan realismiin, mutta Shadowsin kohdalla vipua on väännetty piirun verran pittoreskimpaan suuntaan: tuulessa tanssivien lehtien määrä häkellyttää, keväisten kirsikankukkien vesivärimäisyys ihastuttaa ja näkyvyyden peittävät talvimyrskyt saavat kurottelemaan villasukkia. Pelatessa vaihtuvat vuodenajat herättävät maailman hienosti eloon, ja vanhoistakin alueista löytää uutta ihasteltavaa esimerkiksi talvisen lumipeitteen sulaessa.

Jos modernit Assassin’s Creedit – eli Originsista eteenpäin – ovat tuttuja, Shadowsin parissa on kuin kotonaan. Uudistuksia tietysti löytyy, mutta ne ovat varsin vähäisiä. Tällä kertaa Ninja-Naoelle on säästetty kaikki kissamaiset liikkeet (kuten ryömiminen) ja varjoista iskeminen, massiivinen Yasuke taas näyttää kaapin paikan raa’alla lihasvoimalla. Erilaisilla hahmoilla pelaamisesta on tehty mahdollisimman mutkatonta. Tehtävät voi monesti suorittaa joko hiiviskellen tai taistellen, jonka lisäksi hahmoa pystyy vaihtamaan lennosta (lähes) milloin tahansa: jos varjoissa hipsiminen alkaa tylsistyttää, sen kuin vaihtaa samurain sotisovan ylle ja karauttaa hevosella suoraan pääportista.


Monella tapaa tuntuu, että Ubisoft tunnistaa itsekin pelisarjan heikkoudet. Esimerkiksi haukkatorneihin kiipeilyn voi käytännössä ohittaa Naoen heittokoukulla, ja ylivoimaisella Yasukella pelaaminen tuntuu monesti huijauskoodien käyttämiseltä. En valita sekuntiakaan, sillä Assassin’s Creed on kaivannut suoraviivaistamista koko olemassaolonsa ajan.

Suoraviivaistaa voisi lisääkin, sillä Shadowsin avoin maailma edustaa peri-ubilaista maailmankuvaa. Tämä tarkoittaa, että kokoajan saa olla keräämässä jotakin: teesettejä, origameja, oman tutkikohdan materiaaleja sekä sisustustavaroita, pari prosenttia parempia varusteita, piilotettuja kääröjä… jopa eläimien paijaaminen on muutettu keräilytehtäväksi. Naoe rakentaa itselleen kokonaista ninjakylää, joten seikkailujen lomassa pitää jatkuvasti kärkkyä vartioimattomia lauta- ja tiilikasoja.



Aiempien Assassin’s Creedien lisäksi on mahdotonta välttää vertailua Ghost of Tsushimaan, erityisesti kun Shadows on omaksunut saman visuaalisen tyylin. Vaikka molemmat pelit selviävät puhtain paperein, vertaukset eivät ole Shadowsille suotuisia. Esimerkiksi Tsushima uskaltaa mennä visuaalisesti vielä Shadowsiakin pidemmälle ja tarjota uskomattoman vavahduttavia näkyjä, joita muistelen yhä viiden vuoden jälkeen. Tarinankerronnallisesti pelit ovat kuin yö ja päivä: Tsushimalla tuntui olevan aidosti moniulotteinen tarina, joka tarkasteli teemojaan monesta näkökulmasta. En voi kommentoida Shadowsin lopullisia juonenkäänteitä, mutta kaikki kliseisestä dialogista stereotyyppisiin hahmoihin on jättänyt tuntikymmenien jälkeen kylmäksi.

Shadowsissa on myös yleisesti ottaen liukuhihnamaisempi ote, joka on tietysti ymmärrettävää pelisarjan ties monennellekko osalle. Vastaavasti Ghost of Tsushima vakuutti laadullaan: vaikka Sucker Punchin samuraiseikkailussa oli hieman tyhjäkäyntiä, sisältö oli hyvin suunniteltua ja tasapainoitettua. Shadowsin ähkyyn asti täytetty maailma väsytti paljon nopeammin, ja pelin hiomattomuus paistaa pahasti silmään: vaikka Ubisoft siirsi Shadowsin julkaisua kuukausilla viimeistelyä varten, peli on yhä varsin buginen. Hahmojen tekoäly sekoilee tuon tuosta, reitinhaku ontuu, hahmot jumittuvat ympäristöihin ja hevosella kulkeminen on yhtä helvettiä. Shadows ei ole missään nimessä pelikelvottomassa kunnossa, mutta loppuun asti hiottua kokemusta ei kannata odottaa.


Epäsuotuisasta vertailusta huolimatta Shadowsin ei tarvitse hävetä olemassaoloaan. Esimerkiksi pelattavuudelta Shadows on todella miellyttävä ja pehmeästi ohjautuva toimintaroolipeli, jonka yli-inhimillisillä kyvyillä varustetut sankarit dominoivat taistelukenttiä suvereenisti. Kun Naoen ja Yasuken kykypuita saa hieman täytettyä, ympäristöistä tulee hiekkalaatikkomaisia leikkikenttiä, joissa saa vapaasti suunnitella oman lähestymistavan.

Kuten alussa tuli todettua, Shadowsin suositteleminen riippuu puhtaasti siitä, kutkuttaako tämän vuosipäivityksen miljöö. Vaikka Shadows on yksi paremmista Assassin’s Creedeistä, pelisarjan osat ovat todella identtisiä keskenään. Tällä kertaa on tarjolla entistä tyylikkäämpiä ympäristöjä sekä kaksi hyvin erilaista pelaamistapaa, joista Shadows ansaitsee muutaman lisäpisteen. Assassin’s Creed on kuitenkin aina Assassin’s Creed, niin hyvässä kuin huonossa.