2K25 on heittämällä paras WWE-peli tähän mennessä. Se ei ole syy vaihtaa edellistä versiota tähän, mutta jos nero on lomaillut sitten edellisen harppauksen eli 2K22:n, päivitystä kehtaa harkita nyt tai lähivuosina.

(Jos väitän jotakin vanhaa uudeksi, syytän siitä peliä, sillä on absurdia yrittää pysyä kärryillä ominaisuuksista, vaikka olen pelannut vuosien -23 ja -24 versioita viimeaikoinakin.)

Aiheena on show. Ja paini. Perinteisesti paini on kökköä, mutta siitä tehdään show niin monella tavalla, "ettei painia huomaa". Paini parantuu kukonaskelin. Simulaattorikontrollit sallivat lähes minkä tahansa, joten ei ole ilmeistä patenttiratkaisua, joka korjaa kurssin. Siispä koin kylmät väreet, kun koin kurssin korjautuneen.

Kameraa voi nyt liikuttaa oikealla tatilla kuten noin kaikissa 3D-peleissä. Tappelupeleissä kameraa ei liikuteta, koska ei ole aikaa, mutta painipeleissä jukolauta on. Nyt kun käynnissä on ylipitkä liikeanimaatio, käppäilyreissu tai pyllistys, kameralla voi leikkiä. Se on show'n pelaamista.

Eritoten joukkotappeluihin uudistus tuo täysin uutta fiilistä. Keskityt intensiivisesti osuuteesi, mutta säännöistä riippuen yrität vilkuilla muuta, jos joku vaikka kiipeää kohti Money in the Bank -salkkua. Vaihtoehtoisten kenttien kuten varastojen ja parkkipaikan koko vihjaavat, että pyörä keksitään uudestaan: kohta tämä on Grand Theft Auto 3:n tasolla.

Kahdessa tutussa pelitilassa matsit voi arpoa tai katsoa, jos tahdot vain tuntea vetäväsi show'ta. Nyt nautin pelaamisesta niin, että joka viidettä en arponut. Hämmästyttävää.


Ympyrällä tartutaan...

Paina sitten toistakin nappia, liipaisinta ja/tai tattia, niin eri tilanteissa tapahtuu mitä sattuu. Eihän tätä voi tähän jättää, joten nykyään kun ympyrää pitää pohjassa, painijat saattavat pysyä telakoituina, kunnes voittaja on ratkaisu minipeleillä. Se on "ketjupainia", mikä on "kauan toivottu" "palaava ominaisuus". En kritisoi ketjupainia, mutta mainitsen vinkaisevani "mitä helvettiä" parin tunnin välein, vaikka olen pelannut näitä yli 20 vuotta.

Mitäköhän miettii tulokas. Kiinnostaako, jos väitän yhden pelimuodon tarjoavan kevyttä roolipelaamista? Kahdelle hahmolle saa suunnitella ulkonäön ja liikkeet. Kokemuspisteitä ansaitaan. Monivalintakeskustelut vaikuttavat tarinaan, joka liittyy painijoiden kapinaan & ajaa asiansa aitoon nykypainin nähden. Mutta:

Tulokas ostaa pelin. Hän myöntää, että roolipelit tulevat mieleen, vaikka hän odotti enemmän. Keskustelut käydään rumien kuvien kanssa, eivätkä ne tunnu vaikuttavan mihinkään? Voi ystävä! Enhän minä uudesta The Island -pelimuodosta puhunut! The Island on World of Warcraftin ja puolen puupennin animepelin täsmällinen välimuoto. Pistä käyntiin MyRISE-tila, niin on puhuttua dialogia ja se kapina.

Paini on aina samaa. Muu on maustetta. Islandissa ja MyRISEssä on tarina ja hahmonkehitystä, mutta niiden valikoiden logiikkakin on erilainen. Islandissa ja keräilykorttitilassa on mikromaksuja, jos haluat päteä linjoilla nopeammin nimenomaan niiden kautta, vaikka paini on samaa.

Teemallisesti Island edustaa hypoteettisen jännärileffan fantasiapainia. Se ei ole muusta pois. Jos se olisi, Island saattaisi olla esim. hyvä, mutten tinkisi ainakaan armaasta taulukkolaskentatilastani, jota on paranneltu mm. kilpailevien painiohjelmien välisillä matseilla.


Chun Li on mätkinyt Zangiefia vuodesta 1991. Nyt tasa-arvo tuli painiin. Veri ja mustelmat ovat pois päältä sekamatseissa, mutta kulmat saattavat nousta, jos suhteellisen realistinen korsto potkii pientä tätiä päähän kuin viimeistä päivää.

Suosittelen seuraavaa. Kaksi 165-senttistä miestä aloittaa Elimination Chamberissa. Liikuteltava kamera on päällä, joten huomio on äijissä, joita silmä pitää normaalikokoisina. Häkeistä vapautuu yksitellen 210-senttisiä naispainijoita. Ei muuta. Pelasin skenaarion jo neljä kertaa. Death by Snu Snu!

Olen aiemminkin tehnyt ison akan tarinaan, mutta hakemani vitsi on reilusti parempi, kun tarinakin käsittelee sekamatseja. Supersankareiden ja Disneyn prinsessoiden matsit on otettu erikseen, kun olen viime vuosina opettanut sukulaisille ja itsellenikin alkeita siitä, kuinka nämä toimivat hölmöinä bilepeleinä, vaikkei kukaan osaisi pelata kunnolla. Nyt bileet parantuvat reilusti, kunhan käyttäjät ehtivät askarrella sekä Paavo Pesusienen että Santa-Sannan.

Painijat ovat vaihtelevia urheilupelaajalle, mutta lähes identtisiä tappelupelaajalle, ellei jälkimmäinen lähde insinöörimäisesti virittelemään kahta hahmoa siten, että erot ovat maksimissa koetusta tasapainosta tinkimättä. On yhä tilanteita, joissa pieni sintti heittää korston metrin kaaressa, mutta uuteen Giant-luokitukseen liittyvät säännöt tekevät isoista hahmoista autenttisempia, mistä kiitän.


Seuraan aitoa painia tänä keväänä. Funtsin, että jos samasta pelistä pitää kirjoittaa erilainen arvostelu taas, harrastan tuoreita viittauksia, mutta niitä ei näy. Homma toimii.

Kaikki uudistukset tekevät tästä paremman show'n. Vuosia sitten pelissä oli hyvää lähinnä tarkoituksellisen sekava Royal Rumble ja se pelimuoto, jossa sai muokata kohtauksia ja maustaa niitä tekstilaatikoilla. Lakkasin viimein kaipaamasta jälkimmäistä, kun koin luovani paremman show'n liikuttamalla kameraa, yrittäessäni täyttää eksoottisten matsien vaatimuksia tyhmillä hahmoilla.

Hitaasti kehittyvä pelattavuus kehittää hitaasti kantaakin, kun peliä jaksaa enemmän ja siitä oppii enemmän. En menisi sanomaan, että dokumenttitila on parantunut, mutta nyt kykenen fyysisesti etenemään siinä. Heti ensimmäinen haaste edustaa klassista nysväystä. Historiallisessa matsissa painija on lyönyt superliikkeellä vastustajan läpi selostajien pöydästä, johon vastustaja nojaili, joten pelaajan täytyy tehdä sama. Matsi alkaa alusta, jos erehdyt luulemaan, että nojaavan vastustajan lyöminen pöydän läpi riittää, sillä nojailu ei ole nojaamista vaan pyörtyneenä nojaamista. Kunnon show tämäkin tila on idealtaan & videopätkineen.

Kaikkea uutta ei voi käyttää kaikissa yhteyksissä, ja joku tekstuuri on pysynyt samana sitten Nintendo 64:n. Kyseessä on yhä päivitys.