Monella pelistudiolla on oma erikoisosaamisensa, kuten syvälliset roolipelit tai monimutkaiset strategiapelit. Ruotsalainen Hazelight Studios on ansioitunut erinomaisten ja monipuolisten co-op -pelikokemusten suunnittelussa. Upouusi Split Fiction on aivan yhtä vauhdikas, hauska ja nokkela kuin pelifirman aiemmatkin pelit, enkä ihmettelisi vaikka kyseessä olisi ennakkosuosikki vuoden peliksi!



Yhdessä pelattavat co-op -pelit ovat harmillisen usein lähinnä yksinpelejä, joihin on lisätty jälkikäteen myös mahdollisuus pelata peliä kaverin kanssa. Hazelight Studiosin co-opit ovat kuitenkin ennen kaikkea co-op -pelejä: pelit on suunniteltu nimenomaan kaksinpelaamisen näkökulmasta, hyödyntäen kahden pelaajan yhteistyötä kaikissa mekaniikoissa. Yksinpelimahdollisuutta ei ole edes tarjolla, ja hyvä niin: kun koko kokemus rakentuu yhteistyön ympärille, yksinään pelaamisessa olisi yhtä paljon järkeä kuin akustisissa teknobileissä. Aiempien pelien tapaan ostokseen kuuluu myös “Friend’s Pass”, eli pelin ostanut voi kutsua kenet tahansa kaverilistalta pelikaveriksi – siis ilmaiseksi, ja myös netin kautta!


Ennen Hazelight Studiosin perustamista pääsuunnittelija Josef Fares suunnitteli yhden kaikkien aikojen lempipeleistäni, Brothers: A Tale of Two Sonsin. Brothers lähestyi co-opin käsitettä yksinpelaamisen näkökulmasta: vasen puoli peliohjaimesta ohjasi yhtä veljestä, oikea puoli toista. Eriskummallisen erinomaisen Brothersin jälkeen Fares on suunnitellut Hazelightin kaikki kolme peliä, joista jokainen seuraa tavallaan samaa kaavaa, mutta omalla painotuksellaan. Studion ensimmäinen peli A Way Out oli hyvin tarinavetoinen, elokuvista ammentava jännäri kahdesta vankikarkurista; It Takes Two taas kertoi nukeiksi muuttuneesta pariskunnasta, joka ratkoi parisuhderiitojaan värikkäissä tasohyppelymaailmoissa. Molemmat pelit olivat erinomaisia, ja tänäkin päivänä pelaamisen arvoisia. Uusin Split Fiction on aivan yhtä toimiva kokonaisuus, edustaen jälleen uutta tyylisuuntaa: tällä kertaa kaksi virtuaalikojeeseen kytkettyä kirjailijaa elävät läpi fantasia- ja scifitarinoitaan!



Tarinan juoni on varsin nokkela: lähitulevaisuudessa Rader-yhtiö on kehittänyt eräänlaisen mielikuvituskojeen, jolla rahanahneet korporaatiorotat voivat varastaa taiteilijoiden ideat suoraan heidän aivoistaan. Uuden tarinan kehittänyt kirjailija liitetään kojeeseen, joka sitten rakentaa virtuaalimaailman henkilön ajatusten pohjalta: jos luot päässäsi merirosvotaistelun, löydät itsesi Karibialta laivan kannelta; jos taas emuloit Tolkienia, pääset hölkkäämään haltioiden halleissa. Lopulta Rader-yhtiön ideana on kaupitella virtuaalimaailmoja uuden ajan elokuvina ja elämysmatkoina.


Fantasiakirjailija Zoe Foster ja scifiin hurahtanut Mio Hudson ovat osa kirjailijoiden kööriä, joka on kutsuttu Raderin tiloihin julkaisudiilin verukkeella. Ikuinen optimisti Zoe ja muut kirjailijat suostuvat myymään tarinansa kojeen muistiin, mutta pessimistinen Mio haistaa hommassa palaneen käryä. Viime hetkellä diilistä perääntyvä Mio kompuroi ja uppoaa – kirjaimellisesti – vahingossa Zoen luomaan virtuaalimaailmaan. Virheellisesti toimiva koje pakottaa kaksikon hyppimään mielikuvitusmaailmasta toiseen ulospääsyn toivossa, samalla kun Raderin toimitusjohtaja yrittää varastaa jokaisen kojeeseen kytketyn taiteilijan idean.

Vaikka tarinassa uppoudutaan myös Zoen ja Mion henkilökohtaisiin tarinoihin, kehyskertomus on lähinnä oikeuttamassa hyvin erilaiset ja muotoaan muuttavat maisemat: käytännössä Split Fiction onkin massiivinen peligenrejen ja -mekaniikkojen kimara, joka vaihtelee vaihteitaan vartin välein. Yhtenä hetkenä 2D-tasohypellään supernovan räjähdysaaltojen keskellä, toisena lennetään 3D:nä lohikäärmeillä – tai lasketaan koskea lautalla, liidetään piereskelevänä possuna, ratkotaan puzzleja isometrisestä vinkkelistä, tehdään trikkejä lumilaudoilla, heitellään bajamajoja laserruoskilla…


Kaiken keskiössä on aina co-op, eli yhteistyö. Käytännössä mitään kohtaa ei voi ratkaista yksinään, vaan kaikissa täytyy löytää yhteinen sävel pelikaverin kanssa: ehkäpä yksi pelaaja kohottaa toiselle tasoja joita pitkin hypellä, tai yksi pelaaja ohjaa alusta samalla kun toinen istuu ampujan paikalla. On aina upeaa, kun jokin peli syleilee konseptia – kuten yhteistyötä ja yhdessä pelaamista – näin kokonaisvaltaisesti.

Kuten on nähtävissä, vaihtelua riittää ja paljon. Mitään mekaniikkaa ei myöskään ylikäytetä, vaan uuden idean parissa vietetään yleensä noin varttitunti ennen seuraavaan siirtymistä. Tässä mielessä Split Fiction muistuttaa paljon pelistudion aiempaa It Takes Two’ta, joka tarjoili vastaavan mekaniikkakimaran. Ehkäpä suurin valitus mitä Split Fictionista voikin sanoa on se, että erinomaisen It Takes Two’n jäljiltä erinomainen Split Fiction tuntuu ainoastaan erinomaiselta, eikä sekä erinomaiselta että käänteentekevältä!



Split Fictionin vaihtelevat maailmat eivät ole ainoastaan erinomaisesti suunniteltuja, vaan ne tarjoavat myös viime vuotisen Astro Botin kaltaisen, nostalgian täyteisen aikamatkan videopelien historiaan. Split Fictionin virtuaalimaailmat ovat täynnä viittauksia muihin peleihin, välillä peleistä lainataan jopa mekaniikkoja: tornista hypätään heinäkasaan huppupäisen assassiinin lailla; seikkailun aikana levähdetään sytytetyn nuotion äärelle; sikariaan järsivä, karski kersantti pitää avaruusmariineille palopuheita – ja niin edelleen. Lukemattomia viittauksia riittää aina Halosta Megamaniin, ja niiden hoksaaminen on puolet huvista.


Vaikka monet viittauksista ovat lähinnä yksittäisvitsien tasolla, Split Fiction osoittaa aidosti kunniaa entisaikojen mestariteoksille. Koko pelin kantavana teemana on luovuuden, inspiraation ja tarinankerronnan juhlinta, jolloin vuosikymmenten mittaan videopelien virstanpylväiksi kohonneet teokset saavat arvoisensa hetken valokeilassa. Kunniaa myös jaetaan alustasta ja yhtiöstä riippumatta joka suuntaan, vaikka Split Fictionin julkaisijana häärääkin Electronic Arts.



Aiemmin arvostelussa totesin, että jos Split Fictionia haluaa mistään haukkua niin siitä että pelin kaava seuraa kovasti It Takes Two’ta: ensin hahmot höpöttelevät välivideossa, sitten ollaan avoimella alueella josta löytyy yhtä sun toista tutkittavaa ja lopuksi seikkaillaan vartin verran yhdenlaisen mekaniikan parissa. Sitten kierros alkaa joko alusta, väliin lyödään lyhyt sivuseikkailu, tai aiempaa mekaniikkaa monimutkaistetaan. Kaava toimii, ja se on syystäkin kantanut nyt kaksi viiden tähden arvoista peliä, mutta… Split Fictionin lopputekstien kohdalla minusta alkoi jo hieman tuntua, että nyt tämä kokonaisuus alkaa olla nähty. Olen laskenut tyrskyäviä koskia useammalla lautalla, olen paennut räjähtävistä vihollistukikohdista kaikilla mahdollisilla ajoneuvoilla ja olen tasohypellyt ties millaisissa 2D- ja 3D-ympäristöissä. En malta odottaa mitä Josef Fares tarjoilee meille seuraavaksi, mutta toivon että ensi kerralla kattauksesta löytyy jotakin aivan uutta ja erilaista.


Split Fiction on kuitenkin ehdottomasti pelaamisen arvoinen co-op -kokemus, jos kaksinpelit ovat yhtään lähellä sydäntä. Monipuoliset mekaniikat, kekseliäät ideat sekä loppuun asti hiottu kokonaisuus osoittavat, että Hazelight Studios on co-op -pelien ehdoton kuningas.