Capcomin Monster Hunter -pelisarja on viihdyttänyt pientä mutta sitkeää faniporukkaansa jo vuodesta 2004 saakka, mutta pelisarja nosti profiiliaan suunnattomasti vuoden 2018 Monster Hunter Worldin myötä. Se oli ensimmäinen suunnaton hitti, jolla riittää faneja pitkin maailmaa ja moninaisissa pelaajaryhmissä. Näin siitäkin huolimatta, että vaikka World uudistikin pelien peruskaavaa monella tavalla, ne vuoden 2004 juuret paistoivat yhä läpi.


Mutta nyt kaikki varmasti muuttuu, sillä Worldin todellinen seuraaja, Monster Hunter Wilds, on saapunut. Nyt Capcom on varmasti korjaillut ongelmia ja tuottanut pelin, joka yhdistää modernit mukavuudet Monster Hunterin toimivaan peruskaavaan, vai mitä?

Tässä kohtaa kaikki tietenkin aavistavat, että kyse on vitsin alustuksesta, ja todellisuudessa peliä ei ole uudistettu pätkääkään. Vaan ei: yritystä selvästi on ollut ja modernisointia on ainakin koitettu harrastaa, mutta vaihtelevin tuloksin.



Vaikka Monster Hunter -pelit ovatkin varmasti useimmille meistä tuttuja viimeistään Worldin ja sitä seuranneen Monster Hunter Risen myötä, kerrataan silti perusteet. Kuten nimestäkin voi päätellä, pelisarja pyörii hirviöiden metsästämisen ympärillä. Joko yksinäinen pelaaja tai oikeiden ihmisten muodostama pieni ryhmä suuntaavat kerran toisensa jälkeen tukikohdastaan keskelle villiä luontoa, tavoitteenaan kellistää joku alueella pyörivistä jättimäisistä hirviöistä.


Aivan alkua lukuunottamatta kaikilla hirviöillä on omat erikoisuutensa ja niiden mukanaan tuomat voimakkaat erikoishyökkäykset, jotka tekevät varomattomasta metsästäjästä nopeasti entisen metsästäjän. Jos joku hirviö vaikka myrkyttää uhrejaan hyökkäyksillään, kannattaa mukaan varata panssareita, jotka suojaavat erityisesti myrkkyvahinkoa vastaan. Ja jos aikoo metsästää vaikka tulihirviötä, vesivahinkoa tekevät aseet ovat varmasti hyvä idea. Mutta mistä niitä panssareita ja aseita saa? Tietenkin ensin metsästämällä toisia hirviöitä, joiden ruumiista revityillä osilla voi sitten värkätä itselleen uusia varusteita. Samaa kaavaa toistetaan, kunnes pelaajat joko kyllästyvät tai pelisarjan seuraava osa ilmestyy muutaman vuoden päästä.

Wilds ei tietenkään muuta tätä kaavaa, vaan ainoastaan lähinnä tuunailee sitä. Suuri uusi juttu on pelaajan kaverilistalle lisättävä liskoratsu, joka on tavallaan kehitetty versio Monster Hunter Risen koirakavereista. Liskon kanssa liikkuminen on nopeaa, ja se osaa myös automaattisesti seurata esimerkiksi hirviöiden jättämiä jälkiä ja navigoida pelaajan automaattisesti niiden luokse. Paljon muutakin funktionaalisuutta on sidottu kiinni liskoon. Mukaansa reissulle saa nyt kaksi asetta, joiden välillä voi vaihdella vain liskon satulasta käsin.


Toinen merkittävä uudistuksen kohde on ollut pelin käyttöliittymä, jota on yritetty parannella. Paino on sanalla “yritetty”, sillä lopputulos toimii vielä kankeammin kuin aiempien pelien jo hyvin kankeat käyttöliittymät. Osa tästä on tietenkin tarkoituksellista: on ihan suunniteltu juttu, että vaikka parannusjuomien litkiminen on hidasta puuhaa, koska se pakottaa pelaajan suunnittelemaan toimiaan ja opettelemaan hirviöiden hyökkäyskuvioita turvallisten lepohetkien toivossa. Mutta se ei sitten lisääkään peliin mitään, että inventaarion käsittely, aseiden ja varusteiden craftailu tai edes niiden ominaisuuksien näkeminen vaatii jatkuvasti useissa valikoissa hyppimistä ja on laidasta laitaan turhaan hidasta.

Pienempiä tuunauksia on toki tehty laidasta laitaan ja esimerkiksi kaikki pelin erilaiset asetyypit ovat joko hieman, tai jopa merkittävästi erilaisia kuin aiemmissa peleissä. Mutta niihin muutoksiin me emme nyt pureudu, eikä muuten pureudu pelikään.



Monster Hunter Wilds ei anna itsestään hirmuisen positiivista ensivaikutelmaa, sillä ensimmäiset 20 pelituntia kuluvat aika tympeissä tunnelmissa. Pelin tarinatila kun on käytännössä parinkymmenen tunnin mittainen tutoriaali, jossa väännetään hitaasti rautalankaa ties mistä itsestäänselvistä asioista. Mutta ei niistä tärkeistä jutuista, kuten siitä, miten peliä oikeasti pitäisi pelata.


Monster Hunter -pelien selkärankana on aina ollut laaja asevalikoima, joista kaikilla on täysin erilaiset pelityylinsä ja mekanisminsa, jotka pelaajan täytyisi ymmärtää aika syvällisellä tasolla, jotta pelissä yleensäkään pärjää. Ja tähän puoleen peli ei sitten pureudu tippaakaan, kirjaimellisesti. Menuja penkomalla voi kyllä löytää kuivat listat eri aseiden komboista, mutta ei lainkaan infoa siitä, millainen kunkin aseen pelisilmukan tulisi olla. Miten vaikka miekan ja kirveen välillä muotoaan muuttavalla aseella pitäisi pelata, milloin muotoa kannattaisi vaihtaa, miten eri mittareita ladataan ja mitä ne latautuessaan merkitsevät. Jos haluaa oikeasti oppia edes jonkin aseen perusteet, täytyy suunnata YouTubeen katsomaan pelaajien tekemiä oppaita, mikä ei nyt vuonna 2025 ole enää ihan parasta pelisuunnittelua.


Ideana oletettavasti olisi, että sen noin 20 tunnin mittaisen tarinan aikana pelaajat saavat kohtalaisen vapaasti opetella eri aseiden toimintaa, sillä tarinatilan vaikeustaso on enimmäkseen todella matala. Idea ei kuitenkaan toimi, koska ilman ulkopuolista apua on äärimmäisen vaikea tajuta edes sen verran joidenkin aseiden pelisilmukkaa, että voisi alkaa opettelemaan ja kokeilemaan. Tämä tuntuu jäänteeltä niistä ajoista, jolloin Monster Hunteria pelattiin saman pöydän ääressä japanilaisessa kahvilassa kavereiden kanssa, jolloin pystyi saamaan infoa ja ohjausta vierestään.


Näiden ensimmäisten 20 tuntinsa aikana Wilds tuntuikin karvaalta pettymykseltä. Tarina on pliisu ja tympeä, tempo on uuvuttavan hidas ja sitä varsinaista pääasiaa – eli hirviöitä vastaan taistelemista – pääsee harrastamaan vähän turhan harvoin. Kehitystiimi on todennäköisesti halunnut tehdä päätarinasta helposti lähestyttävän kokemuksen, jossa nyypätkin pysyvät hyvin kärryillä ja joka runsaan tarinasisältönsä avulla vetoaa uuteen yleisöön, mutta metsään meni. Uskon, että nyt käy päinvastaisesti ja moni pelaaja kyllästyy peliin jo kauan ennen lopputekstejä, mikä on valtava harmi, sillä niiden jälkeen peli muuttuu suorastaan erinomaiseksi.



Kankea käyttöliittymä, monella tavoin antiikkisen vanhanaikainen pelisuunnittelu, sekä uuvuttavan tympeä tarina ovat todellisia ongelmia. Koko homman pelastaa kuitenkin yksi juttu: hirviöitä vastaan taisteleminen on aivan älyttömän hauskaa puuhaa. Wilds on uudistanut myös hirviöitä vastaan käytäviä taisteluita moninaisilla tavoilla. Elukat ovat entistä liikkuvaisempia ja hyödyntävät nyt ympäristöään paljon enemmän. Maailma tuntuu myös elävämmältä, koska hirviöt liikkuvat siinä pelaajasta riippumatta, joten taistelu piereskelevää jättiapinaa vastaan voi saada lisämaustetta, kun pusikosta juoksee paikalle tulta syöksevä dinosaurus, joka haluaa myös saada omat maistiaisensa joko pelaajan tai apinan persauksista. Toki tätä oli tarjolla myös sarjan parissa aiemmassa pelissä, mutta ei paljon tai näin monipuolisesti.


Hirviövalikoima on myös muikea, sillä se sisältää jos jonkinlaisia elukoita, joista kaikilla on omat taistelutyylinsä ja persoonallisuutensa. Niiden opettelu on taas hyvin tärkeää, sillä vaikka pelin tempo on nopea, se on samalla myös painokas ja hidas. Pelaaja ei voi tuosta vain peruuttaa vaikka aloitettua hyökkäysanimaatiotaan, joten jos heilauttaa kahden käden lekaansa väärässä paikassa, tulee turpaan ja kunnolla. Aluksi miltei kaikki hirviöt tuntuvat melkein turhauttavilta vastustajilta viimeistään siinä vaiheessa, kun ne ovat miltei kuolleita ja innostuvat käyttämään viimeisetkin voimansa pysyäkseen hengissä. Tuntuu, ettei missään ole tilaa tai aikaa omille hyökkäyksille. Mutta peli on lopulta reilu, sillä kaikkiin hirviöiden puuhiin on vastalääkkeensä. Taistelukentän laidalta toiselle jatkuvasti hyppivä ja kaikkialle tulta syöksevä lohikäärme voi vaikka taintua, jos sitä paukauttaa silmien väliin kirkkaasti välähtävällä ötökällä. Näiden heikkouksien ja vastalääkkeiden opettelu on palkitsevaa puuhaa, ja kun muutaman jahdin jälkeen huomaa, että pystyy kepittämään sen aluksi miltei mahdottomalta tuntuneen hirviötyypin kanveesiin sujuvasti, tuntee olevansa todellinen voittaja.

Tämä ei toki ole myöskään uutta sarjan veteraaneille, mutta pienet ja suuremmat uudistukset tekevät metsästyksestä entistä hauskempaa. Hirviöitä voi nyt haavoittaa keskittämällä hyökkäyksensä samoihin ruumiinosiin. Kun haava on sitten avattu, siihen voi kohdistaa erityisen voimakkaan hyökkäyksen, joka todennäköisesti kellistää hirviön hetkeksi ja tuottaa mukavasti loottia. Samoin aseille on lisätty uusia puolustusominaisuuksia. Kilvin varustetut aseet voivat juuri oikeaan aikaan tehdyllä torjunnalla lyödä olkapäänsä hirviötä vastaan ja painia tämän kanveesiin, kun taas raskaammat aseet voivat riskialttiilla viime hetken hyökkäyksillään ohjata hirviön liike-energian sivuun, oletettavasti samoin tuloksin.


Minun kirjoissani Wildsin hirviötaistelut ovat selvästi pelisarjan parhaita, ja niin hauskoja kuin ne ovat jo sen varsinaisen päätarinan aikana, ne muuttuvat vielä hauskemmiksi sen jälkeen. Tarinan jälkeen hirviöistä alkaa ilmestyä entistä kovempia ja aggressiivisempia versioita, jotka myös pudottavat entistä kovempaa loottia ja avaavat asepuihin kokonaan uusia haaroja. Uudet ominaisuudet ja tarina eivät myöskään lopu lopputeksteihin, vaan jatkuvat myös loppupelin aikana, mutta nyt prosentit ovat miltei päälaellaan aiempaan verrattuna: siinä missä aiemmin suuri osa peliajasta menee hitaita keskusteluja katsellessa tai paikasta toiseen vaeltaessa, nyt pääpaino on hirviöiden kellistämisellä.



Muun pelin tavoin myös tekninen toteutus on ristiriitaista tasoa. Peli on rakennettu Capcomin legendaarisen RE:Enginen varaan, ymmärrettävistä syistä. Kun kerran oma moottori on kovalla hinnalla kehitetty, niin sitähän sitten myös käytetään, meni syteen tai saveen. Dragon’s Dogma II osoitti, että RE:Engine ei sovellu hirveän hyvin suurten avoimen maailman pelien pyörittämiseen, mutta tässä sitä silti ollaan.


Lopputulos on aika selkä ja kohtalaisen karu: Monster Hunter Wilds ei näytä niin hyvältä kuin se voisi näyttää, eikä pyöri niin hyvin kuin sen pitäisi. Konsolipelaajille on tarjolla kolme asetusvaihtoehtoa: yksi painottaa ulkoasua ja pyörii 30 FPS:n nopeudella, toinen painottaa ruudunpäivitystä ja pyörii 60 FPS:n nopeudella, kolmas taas on välimaastossa 40 FPS:n nopeudella. PlayStation 5 Pro -versiossa nämä väitteet pitävät jopa paikkansa, mutta muilla konsoleilla FPS-kohteet ovat vain kohteita, eikä niitä aina saavuteta. 60 FPS:n tilassa Wilds näyttää suorastaan myös brutaalilta, sillä tekstuurit ovat matalatasoisia ja jokin tökkii myös valaistuksessa, sillä maailma näyttää litteältä ja elottomalta.

Ne kaksi komeampaa tilaa näyttävätkin sitten kyllä sangen muikeilta, mutta Monster Hunterin pelaaminen 30 FPS:n vauhdilla on tuskaista puuhaa, eikä 40 FPS:ää tarjoa paljon parempaa kokemusta. Pelin pitäisi tukea uusien näyttöjen variable refresh rate -ominaisuuksia, mutta joko ominaisuus bugaa tai sitä ei ole oikeasti kytketty päälle, koska ero tuntuu olemattomalta.


PC-versio vaatii myös laatuun nähden järkyttävästi vääntöä koneelta, joten ehkä Capcomin kannattaisi vihdoin joko panostaa RE:Enginen uusittuun versioon, tai siirtyä käyttämään jotain muuta moottoria avoimen maailman peleissään.

Tämä kaikki jättääkin meidät hieman hankalaan välikäteen. Monilla tavoilla vanhanaikainen suunnitelu, karu käyttöliittymä, usein unettavan tympeä ja 20 tunnin mittainen tutoriaali… nämä ovat todellisia ongelmia. Capcomin yritys tehdä Monster Hunterista aiempaa lähestyttävämpi ja modernimpi pelikokemus on mennyt metsään. Mutta kaikkien onneksi yritys ei ole pilannut peliä, sillä sen tärkeimmän jutun, eli hirviöiden metsästämisen, uudistukset ovat osuneet maaliinsa. Hirviöiden kanssa taisteleminen on hauskempaa ja näyttävämpää kuin koskaan ennen, joten koko pelikin jää lopulta voiton puolelle.