Paikallisen parantajan ainoa tytär oli kadonnut jälkiä jättämättä. Huolestunut muori värväsi minut etsimään tytärtään maksuna siitä, että oli aiemmin hoitanut minut ja aateliskaverini kuntoon rosvojen hyökkäyksen jälkeen. Tästä alkoi pitkä ja rönsyilevä seikkailu, jossa pääsin kuulustelemaan läheisen kylän farmareita, kovistelemaan tapahtumaan liittyviä apulaisia ja jäljittämään suureen metsään kätkettyjä salahautoja epäselvien ohjeiden ja maamerkkien perusteella.


Lopulta kävi ilmi, että tytär todellakin oli siepattu, ja jäljitin tämän ja viimeisen elossa olevan sieppaajan konnien piilopaikkaan. Onnistuin suostuttelemaan kaappaajan laskemaan aseensa ja vapauttamaan vankinsa armollisen kohtelun toivossa, mutta tämä ei vihaiselle vangille riittänyt. Raivostunut nuori nainen sieppasi miekan konnan kädestä ja silpoi tämän kuoliaaksi. Kun teurastus oli ohi ja nyt päästä varpaisiin verinen nainen itki kyyneleitään, poimin konnan miekan maasta mukaani. Nainen huusi, että ryöstäminen on syntiä ja juoksi helmat heiluen usean kilolemtrin päässä sijaitsevaan kylään kantelemaan minusta seriffille, joka taas heitti minut vankilaan kun vihdoin onnistui juoksemaan minut kiinni. Tehtävä jäi kesken, koska nainen oli ikuisesti liian vihainen todistamansa varkauden johdosta, eikä enää suostunut puhumaan minulle.


Tämä parin tunnin mittainen episodi summaa aika hyvin yhteen ne reilut 40 tuntia, jotka vietin Kingdom Come: Deliverance 2:n parissa. Edeltäjänsä tavoin se tarjoilee avoimen ja kiehtovan maailman, rönsyilevän tarinan ja älyttömästi vapautta, mutta myös runsaasti rosoisia kulmia. Onkin jokaisen itsensä päätettävissä, tarjoavatko nämä rosoiset reunat vain lisää persoonallisuutta vai pilaavatko ne pelikokemuksen.



Deliverance 2:n tarina on miltei suoraa jatkoa alkuperäiselle pelille. Itseään täynnä oleva nuori aatelisherra Hans Capon, sekä tämän kumppani, pelaajan ohjastama Henry, lähetetään sanansaattajina jonnekin perämaille ottamaan neuvotteluyhteyttä paikalliseen hallitsijaan. Suunnitelma menee saman tien mönkään, kun raskaasti aseistautunut ryövärijoukko yllättää sanansaattajat kesken iltapuuhien ja murhaa miltei koko porukan. Hans ja Henry pakenevat kalsareissaan, mutta koska Internetiä ei vielä oltu keksitty, kukaan ei tietenkään usko näiden tarinaa tai suostu päästämään heitä lähellekään aatelisherran linnaa.


Tästä alkaa pitkä ja useamman kymmenen tunnin mittainen eepos, jossa pelaaja pääsee osaksi keskiaikaista poliittista suhmurointia, jahtaamaan kadonneita aarteita ja tekemään vaikka mitä muutakin hauskaa. Edellisen pelin tavoin Deliverance 2:n tarina ja tyyli ovat vähän sensaatiohakuisia, mutta silti sen verran uskollisia oikealle historialle, että homma ei mene täydeksi farssiksi.

Pelin parasta antia on sen pelaajalleen tarjoama vapaus. En tarkoita tällä vain vapautta tutkia sen suurta maailmaa, vaan vapautta ratkoa pelin ongelmia ja tehtäviä monilla eri tavoilla, vieläpä hämmentävän reilusti. Eräässä alkupään tehtävässä Henryn tulisi hankkia erittäin laadukkaasta teräksestä taottu miekka, joka tiettävästi on syrjäkylillä asuvan erakon hallussa. Tietoa erakon sijainnista ja tehtävän taustoista voi hankkia monella tavalla, ja tehtävän voi muutenkin ratkaista monella tavalla erakon kanssa keskustelemisesta tämän murhaamiseen ja miekan etsimiseen mökistä löytyvien johtolankojen avulla.

Mutta nyt tulee se huikea juttu: miekka ei ilmesty maailmaan, kun pelin skriptaus sanoo, että nyt on aika löytää se, vaan se on piilopaikassaan pelin alusta saakka. Testasin itse lataamalla tallennuksen ennen koko tehtäväketjun aloittamista ja kävelin lapio kädessä miekan luokse. Ja siellähän se oli, vaikka Henry kommentoikin, että ei tiennyt lainkaan, miten niin laadukas miekka oli moiseen paikkaan päätynyt.


Tällainen meno luo vahvaa immersion tuntua, ja se on selvästi ollut kehitystiimin tavoitteena koko projektissa. Pikamatkustaminen on rajoitettua ja valtaosan ajasta pelaajan täytyy itse fyysisesti kävellä tai ratsastaa määränpäähänsä, mikä vie aikaa. Eikä siinä kaikki! Olipa kyse alkemiasta, miekkailusta tai aseiden takomisesta, merkittävä osa pelin salojen opettelua on sitä, että pelaaja itse opettelee, miten asioita pitää tehdä. Esimerkiksi alkemiassa juomia ei keitellä valitsemalla niitä listasta ja painamalla nappia, vaan seuraamalla itse askel kerrallaan reseptin ohjeita. Kun on keittänyt jonkun juoman useita kertoja, alkaa jo muistaa operaation vaiheet, keittojaksojen pituudet ja muut yksityiskohdat ulkoa.

Tällainen hidastempoinen väkertely varmasti rasittaa monia pelaajia, ja kuvittelin itsekin, että leipiintyisin touhuun alta aikayksikön, mutta toisin kävi. Kun pääsin alkujärkytyksestäni yli, pelaamisesta tuli rentouttavaa ja viihdyttävää puuhaa, jossa nautin vain maailmasta kuljeskelusta, hyvien kukkapaikkojen etsimisestä ja salaisuuksien tonkimisesta enemmän kuin tarinassa etenemisestä. Enkä siis sen takia, että tarinassa olisi mitään vikaa!



Tähän asti Kingdom Come Deliverance 2 kuulostaa varmasti puhtaalta vitosen peliltä, mutta pullassa on mukana myös pari rusinaa. Samoin kuin pelin vahvuudet, myös nämä ongelmat ovat taatusti tuttuja niille, jotka pelasivat sitä edeltävää osaa. Ne ovat taistelu – pienin varauksin – sekä pelin yleinen bugisuus. Molempia osa-alueita on parannettu jo nyt merkittävästi siitä kunnosta, jossa alkuperäinen peli julkaistiin ja jossa itsekin sitä aikanaan pelasin, mutta parannettavaa riittäisi yhä. Aloitetaan taistelusta.


Paperilla Kingdom Come Deliverance 2:n taistelusysteemi on erinomainen. Tiimi on jahdannut realismia, joten taistelu on äärimmäisen tappavaa ja vaarallista, sekä myös kohtalaisen syvällistä puuhaa. Pelaaja ja tämän vastustaja liikuttelevat aseitaan asennosta toiseen yrittäen etsiä toisen puolustuksista aukkoja, joihin sitten iskeä. Panssarit toimivat realistisesti, eli esimerkiksi miekalla ei levypanssareihin sonnustautunutta soturia kannata huitoa, ellei sitten osu vaikka suojaamattomaan naamaan. Sen sijaan kannattaa valita leka, joka murtaa raajoja ja ruhjoo lihaa pellinkin läpi. Moisesta pitäville tarjolla on myös jos jonkinlaisia pitkän matkan aseita, uutuutena myös hyvin primitiiviset tuliaseet. Koska realismi on päivän sana, magiaa pelistä ei tietenkään löydy.

Systeemissä on pari suurta ongelmaa. Näistä ensimmäinen on, että tekoäly huijaa selkeästi ja räikeästi. Se on jo sinänsä hyvin ikävää, että kaikkia pelin vihollisia – oli kyse sitten ojassa pyörivästä lantsarista tai vuosikausien kokemuksella sotivasta eliittimiekkailijasta – ohjaa sama tekoäly, joka osaa sille päälle sattuessaan torjua pelaajan iskuja vaikka loputtomiin. Vielä ikävämpää on, että vihollisten kunto ei kirjaimellisesti lopu ikinä. Siinä missä pelaaja miltei tuupertuu pusikkoon hölkättyään 20 sekuntia tai tehtyään pari torjuntaa, viholliset voivat vaikka jahdata laukkaavaa hevosta koko päivän väsymättä pätkääkään. Enkä siis nyt liioittele, vaan testasin tämän kirjaimellisen skenaarion.


Tämä tekee taistelemisesta uskomattoman turhauttavaa, koska systeemin selkärankana on ajatus siitä, että vihollisten iskuja torjutaan oikea-aikaisesti ja sitten lyödään vastapalloon. Tämä ei vain toimi, koska viholliset voivat halutessaan tehdä näitä täydellisiä torjuntoja ja vastaiskuja vaikka loputtomiin, mutta Henryltä loppuu kunto hetkessä. Ja ne myös haluavat tehdä niin pelin alusta saakka ja jatkuvasti. Mutta ei hätää! Mukana kun on myös niin kutsuttuja mestari-iskuja, riskialttiita vastaiskuja, joita ei voi edes teoriassa torjua. Niinpä ainoa keino pärjätä taistelussa järkeään menettämättä on nojata täysillä mestari-iskuihin, jotka kieltämättä kyllä tekevätkin selvää jälkeä vihollisesta kuin vihollisesta. Mutta niitä voi tehdä vain miekoilla. Niinpä kaikkien muiden asetyyppien käyttäminen tuntuu siltä kuin tarkoituksella heittäisi pelin erittäin vaikealle vaikeustasolle.

Onkin valtava harmi, että näin monipuoliselta ja kiehtovalta kuulostava taistelusysteemi on käytännössä joko naurettava läpihuutojuttu, jos pelaaja hyödyntää rikkinäisen tehokkaita mestari-iskuja, tai turhauttavaa turpasaunaa, jossa joku rääsyihin asustautunut lantsari vie levyhaarniskassa taistelevaa Henryä kuin litran maitokannua.

Bugien määrä taas on selvästi pienempi kuin edellisen pelin julkaisuversiossa, joka oli miltei pelikelvoton. Nyt varsinaisia pelinpysäyttäjiä ei tullut vastaan yhtään, mutta koska parikin sivutehtävää tosiaan katkesi skriptausongelmiin, ehkä minulla vain kävi tuuri? Suuri osa bugeista on humoristisia tai hyvin lieviä. Joku tyyppi ei istu penkillä kuten pitäisi, vaan levitoi pari metriä sen yläpuolella. Hevonen seisoo talon katolla ihmettelemässä maailman menoa. Kauppavankkurin fysiikat bugasivat yllättäen laukaisten koko kärryn matkustajineen kohti kiertorataa. Hauskaa settiä, joka kuuluu tavallaan tällaisiin avoimen maailman peleihin!


Osa bugeista on ikävämpiä. Joskus Henryn aseet ja varusteet katoavat kesken taistelun limboon, mikä johtaa tietenkin välittömään kuolemaan. Toisinaan vartijoiden ja muiden viranomaisten skriptaus kakkii täysin housuunsa, jolloin vartijat vaikka päättävät, että Henryllä ei ole oikeutta olla tarinan kannalta hyvin tärkeän ystävällisen aatelisherran linnassa. Paikalle juoksee kongalinja vartijoita, jotka kaikki vaativat Henryä joko putkaan tai maksamaan alati kovenevia sakkoja. Ja kun yhden keskustelun saa hoidettua, toinen alkaa saman tien. Näissä tilanteissa ei auta kuin toivoa, että on tallentanut pelin äskettäin ja yrittää uudelleen.

Itse kestin pelin töksähtelyt kyllä, vaikka ne välillä hieman söivätkin hermoja, mutta jos tällainen sähellys syö hermoja, kannattaa ehkä odottaa pari kuukautta ja toivoa, että tiimi saa ongelmia korjailtua. Alkuperäisen pelin kanssa tiimi tosiaan selätti pinon paljon isompiakin ongelmia, joten jatko-osan paljon parempi alkutilanne antaa vahvaa luottoa siihen, että näin myös tapahtuu.



Pelasin itse arvostelua varten PlayStation 5 -versiota PlayStation 5 Pro -konsolilla. Pro-versio sisältää perus-pleikkaria tarkemman ruudunpäivitystilan ja pyöri hyvin vakaasti 60 FPS:n nopeudella. Digital Foundryn analyysin perusteella muutkin konsoliversiot toimivat laadukkaasti, eivätkä hirveästi töksähtele, vaikka ruudunpäivitysnopeus välillä dippaileekin. Kaikki tukevat myös Variable Refresh Rate -näyttöjä, mikä tietenkin myös siloittelee töksähdyksiä melkoisesti. PC-puolella luonnollisesti käytössä oleva rauta ratkaisee, miten hyvän pelikokemuksen saa.


Kingdom Come Deliverance 2 näyttää minun kirjoissani enimmäkseen todella hyvältä. Maailma on suuri ja tarjoilee usein hämmentävän pitkiä ja avoimia näkölinjoja kaukaisuudessa aukeviin näkymiin. Tästä huolimatta lähempää tarkasteltuna maisemat ja hahmot näyttävät yksityiskohtaisilta ja komeilta, valo- ja varjoefektien ollessa suorastaan huikeaa tasoa. Joskus illuusio hieman särkyy, kun vaikka ulkona riehuvan ukkosmyrskyn salamat valaisevat myös maanalaista tunnelia, tai kun vaikka välianimaatiossa kamerakulman vaihdoksen jälkeen joku puska paukahtaa yllättäen maailmaan jostain tyhjiöstä, koska moottorin okkluusio ei aivan pysynyt tehtävän tasalla. Mutta tämä on pientä nipotusta, koska valtaosan ajasta peli todellakin on uskomattoman hehkeä kokemus.

En siis voikaan kuin nostaa tiimille hattua. Pelasin tosiaan itse sitä alkuperäistä Kingdom Come Deliverancea julkaisua edeltäneen arvostelukappaleen muodossa, ja se oli niin karu ja kankea kokemus, että ihmettelin vuosia peliä ympäröinyttä hypeä. Miten pelaava maailma hehkutti niin paljon noin bugista ja kankeaa peliä? Mutta nyt ehkä ymmärrän, sillä jatko-osa – vaikka ei täysin ongelmaton olekaan – on erinomainen peli. Se tarjoilee suurikokoisen ja kiehtovan maailman, aivan älyttömästi tekemistä ja kiinnostavan, sekä aihepiirin ja realismille omistautumisen johdosta sangen uniikin, tarinan. Tätä voikin jo aika huoletta suositella, ja taidanpa lisäksi palata pelaamaan sen alkuperäisen pelinkin. Mutta ensin täytyy hankkia kaikki saavutukset jatko-osasta.