Passtech Gamesin kehittämä Ravenswatch vapautui PC-yksinoikeuden kahleista ja nyt roguelike-peli nähdään myös konsolimuodossaan. Luvassa onkin lajityypin perinteitä kunnioittava teos, joka tarjoaa grindaamiseen luottavan sekä ohuella juonella varustetun toimintapläjäyksen, jossa pahisten tuhoaminen sekä oman sankarin huippuunsa virittäminen ovat päämääristä tärkeimpiä.


Henkilökohtaisesti en ole suuremmin jaksanut innostua tämäntyylisistä peleistä, sillä elämä on liian lyhyt samalla kaavalla etenevään räimimiseen. Toisaalta minulla ei ole myöskään koskaan ollut mitään roguelike-pelejä vastaan, joten pienistä epäilyksistä huolimatta sukelsin innolla Ravenswatchin maailmaan. Ehkäpä vanha koira voi oppia uusia temppuja?



Lajityypille ominaisesti Ravenswatch ei ole tarinankerronnan mestariteos. Suurempia juonikuvioita ei ole, eikä näiden esille panoon ole erityisemmin panostettu. Pelin tarinaa esitellään lyhyillä välipätkillä ja tekstimuodossa, tämän lisäksi hahmojen taustoja avataan tönkösti päiväkirjamaisilla merkinnöillä.


Vaikka juonenkuljetus on, mitä on, niin pelin tarinallinen runko on hykerryttävä. Pelaaja ohjastaa kansantaruista ja saduista tuttuja hahmoja, jotka yrittävät tuhota kaiken korruptoivan ja maailman tuhoon syöksevän painajaismaisen voiman. Pelattavana ovat muun muassa Aladdin, pieni punahilkka sekä Hamelnin pillipiipari. Toteutuksessa on kuitenkin pieni twisti. Esimerkiksi pelin universumissa punahilkan kohtaama susi on onnistunut muuttamaan viattoman neidon verenhimoiseksi ihmissudeksi, joka käyttää voimiaan painajaisista sikiävien pahisten niittämiseen. Erilaisia, ominaisuuksiltaan eroavia sankareita on lähes kymmenen, joten monenlaisia pelityylejä ja -strategioita pääsee kokeilemaan. Värikäs sankarijoukko ja sen toteutus ansaitsevat kehuja.

Tarinakehys on herkullinen, lopputulos on kuin synkkä, vääristynyt ja väkivallan täyttämä satumaailma. Visuaalinen ja graafinen ilme tukee myös osaltaan toteutusta, sillä sarjakuvamainen grafiikka näyttää upealta niin välivideoissa, konseptitaiteessa kuin itse pelissäkin.



Jos pelihahmoissa onkin vaihtelua, niin varsinainen pelaaminen on hyvinkin itseään toistavaa. Se tapahtuu lyhyiden erien muodossa, joiden aikana pelaajan ohjastama sankari heitetään maltillisen kokoiselle, satunnaisesti luodulle pelialueelle, jossa ehtii touhuamaan 18 minuutin verran. Tänä aikana hakataan vastaantulevia hirviöitä, suoritetaan erilaisia minitehtäviä, kehitetään hahmon kykyjä ja kerätään uusia taitoja sekä varusteita. Kun peliaika loppuu, pelaaja kiskaistaan pomotaisteluun, joka täytyy selvittää edetäkseen seuraavalle tasolle. Erät ovat ketjutettu kolmen sarjoihin, joten yhden kokonaisuuden tahkoamiseen saa varata aikaa noin tunnin verran. Ja kun ensimmäinen kolmen sarja on paketissa, voi saman rundin aloittaa aina vain korkeammalla vaikeusasteella, joka tuo osaltaan lisähaasteita ja muita muuttujia pelaamiseen.


Pelaajan kuollessa (jota tapahtuu ainakin alkuvaiheessa paljon) pelisessio päättyy ja koko paketti täytyy aloittaa alusta. Pientä helpotusta tarjotaan korpinsulkien muodossa, joilla oman hahmon voi palauttaa eloon kuoleman porteilta. Näitä on kuitenkin tarjolla rajoitetusti, joten henkikullasta kannattaa pitää kiinni kynsin ja hampain. Onnistuneen läpäisyn tai ennenaikaisen kuoleman jälkeen pelaaja palkitaan kokemuspisteillä sekä taidoilla ja tavaroilla, jotka ovat hyödynnettävissä tulevilla pelikerroilla. Pelituntien ja kokemuksen karttuessa näissä alkaa olemaan kiitettävästi valinnanvaraa, joka osaltaan tuo pelikokemukseen tuoreuden tuntua.

Vaihtelua tarjotaan myös mukaan ympätyllä satunnaisuudella. Pelikartat ovat näennäisesti erilaisia jokaisella pelikerralla, saatavilla olevat kyvyt ja tavarat vaihtelevat sessioista toiseen ja niin edelleen. Tämän myötä omaa strategiaa joutuu jokaisella pelikerralla miettimään, jotta saadut tavarat ja taidot pelaisivat mahdollisimman hyvin yhteen.



Yksi pelin parhaimmista ominaisuuksista on moninpelimahdollisuus, jonka ansiosta hirviöitä voi lahdata verkon välityksellä maksimissaan neljän hengen porukassa. Yksinkin viihtyy, mutta muiden kanssa pelikokemus nousee uudelle tasolla tuoden hieman lisää lihaa muuten samalla kaavalla toteutettuun pelirunkoon. Porukalla taisteluihin tulee miellyttävää lisäsäpinää ja kaoottista anarkiaa, kun vihollisjoukot skaalautuvat haastavimmiksi ja niiden koko kasvaa.

Monipelikokemusta rassasi kuitenkin oman pelaamiseni aikana peliseuran puute. Ainakin niinä kertoina, kun moninpeliominaisuutta hyödynsin, sain odotella taistelutovereita pidemmän aikaa. Mutta kun seuraa lopulta löytyi, oli pelaaminen odottamisen arvoista.



Ravenswatch on hyvistä piirteistään huolimatta kaksijakoinen tapaus. Positiivista löytyy paljon: porukalla riekkuminen on hauskaa, kehittymisen fiilis on vahva ja kattava sankarijoukko sekä jatkuvasti lisääntyvät taidot ja voimat tekevät pelaamisesta miellyttävää. Siinä on jotain addiktoivaa, kun ensimmäisillä pelikerroilla mahdottomalta tuntuva vihollinen kaatuu muutaman tunnin rundaamisen jälkeen helposti kenttään. Tyydyttävyyttä lisää myös se, että pelattavuudeltaan Ravenswatch on silkkaa timanttia. Hahmojen ohjaus ja käskyihin reagoiminen on sulavaa, mahdollista virheistä ja kuolemista saa syyttää vain itseään. Peli myös pyörii ilman teknisiä ongelmia.


Ongelmia kuitenkin löytyy ja ne ovat valtavia. Suurin näistä on se, että Ravenswatch on äärettömän itseään toistava peli eikä se tunnu olevan tasapainossa sen suhteen, kuinka paljon se vaatii pelaajalta. Pelaaminen pohjautuu liian voimakkaasti grindaamiseen, minkä lisäksi ainainen nollasta aloittaminen alkaa nopeasti syömään miestä. Itseltäni kului reippaasti päälle kymmenen tuntia ensimmäisen kolmen erän kokonaisuuden läpäisemiseen, mikä vaati täysipainoisesti yhden ainoan sankarin käyttämistä. En edes halua arvailla, kuinka pitkään kaikkien vaikeustasojen hinkkaaminen vie aikaa - puhumattakaan siitä vaivan määrästä, jos tämän urakan haluaa suorittaa kaikilla hahmoilla.

Pelin itseään toistava rakenne korostuu senkin takia, että kokemuspisteitä jaetaan turhan kitsaasti. Samanlaisten karttojen hinkkaaminen ja koko homman aloittaminen aina vain alusta rupeaa nopeasti puuduttaa. Kun sama savotta käynnistyy sen sadannen kerran, alkaa kovinkin into hiipua - oli pelattavuus kuinka timanttia tahansa. Tämän myötä peli kadottaa nopeasti imunsa eikä minua lopulta enää kiinnostanut, miksi sankarit taistelevat vihollisia vastaan tai mitkä heidän motiivinsa ovat. Jos kokemuspisteitä saisi edes hieman reilummin, toiston määrä vähenisi merkittävästi.



Epäilemättä ne elementit, jotka itseäni närästävät, ovat silkkaa mannaa tietyille pelaajille. Jos nautit grindaamisesta, hahmonkehityksestä sekä täydellisen buildin metsästyksestä, on Ravenswatchin kaltainen roguelike-toimintapeli varmasti oikea teos juuri sinulle. Haastetta ja pelattavaa on tarjolla pidemmäksikin aikaa. Tällaiset pelaajat pystyvät lisäämään antamaani pistemäärään ainakin yhden tähden lisää.


Vaikka itse sukelsin innolla Ravenswatchin maailmaan, niin siltikään se ei onnistunut tekemään kaltaisestani lajityypin nyypästä tällaisten toimintapelien ystävää. Edelleen käytän mieluimmin peliaikani esimerkiksi tarinavetoisempien teosten tahkoamiseen, joissa on vaihtelua sekä selkeä alku ja loppu. Tästäkin huolimatta kokemus jäi rahtusen verran voiton puolelle. Nyt ymmärrän aiempaa paremmin, mitä pelaajat tämänlaisissa peleissä näkevät.