En ole koskaan salaillut sitä, että Persona-pelisarja on ollut suosikkejani Persona 3:n päivistä lähtien. Olinkin hieman pettynyt, kun kuulin, että monet Persona-pelien avainhenkilöistä olivat lähteneet P-Studiolta. Lähdön syyksi ilmoitettiin halu tehdä jotain uutta ja murtautua irti Persona-pelien kaavoista. Ja mikäs siinä, kyllähän mieli väistämättä alkaa vetämään muualle, kun on viettänyt 10 tai 15 vuotta kehittäen hyvin samanlaisia pelejä.


Kun uuden tiimin ensimmäinen peli sitten julkistettiin, olin kieltämättä hieman hämmentynyt. Jos tyypit tosiaan perustivat uuden tiimin, koska halusivat kehittää jotain uutta ja erilaista, sekä murtautua irti Persona-sarjan kahleista, minulla on yksi kysymys: miksi ihmeessä heidän ensimmäinen uusi pelinsä on kuin Persona, josta on viilattu sarjanumerot irti?



Ei se ole toki mitenkään huono juttu, että Metaphor: ReFantazio on kuin fantasiamaailmaan sijoittuva Persona-peli, sillä onhan P-Studio ehtinyt vuosien varrella todistamaan, että sapluunalla saa tehtyjä erinomaisen hyviä pelejä. Ja rehellisesti sanoen Persona-fanina olin täysin myyty jo tuon parin lauseen kuvauksen jälkeen, varsinkin kun totuus on luonnollisesti hieman monisyisempi. Mutta vain hieman.


Peli sijoittuu synkeään fantasiamaailmaan, jossa rasismi on päivän sana. Kaikki maailmaa asuttavat erilaiset rodut on ladottu tiukkaan kehyksistöön, jossa syntymä määrittää muun muassa, onko tiedossa ihmisoikeuksien kaltaisia pieniä juttuja. Valtakunta ajautuu kaaokseen, kun pahalta vaikuttava kaveri yrittää siepata vallan. Yritys epäonnistuu, koska paikalle laskeutuu pienen kuun kokoinen liekehtivä pää, joka ilmoittaa, että täällä ei valtaistuimia jaella ihan kevyesti. Pää julistaa avoimen haun, jossa teoriassa kuka tahansa voi saavuttaa valtaistuimen suorittamalla pinon eeppisiä tehtäviä ja hankkimalla itselleen näin mahdollisimman suuren määrän seuraajia.

Pelaaja ohjastaa nuorta seikkailijaa, joka yhdessä keijukaverinsa kanssa ajautuu keskelle valtaistuinpeliä oman salaisen tehtävänsä johdosta. Pieni porukka kun oli saapunut paikalle salamurhaamaan pyrkyrin tämän useiden synkeiden rikosten johdosta ja päättää, että paras tapa hoitaa homma on osallistua kilpailuun ja voittaa.


Vaikka tarina onkin melkoista anime-meininkiä, Metaphor ReFantazio sanoo paljon kuulemisen arvoisia juttuja rasismista, syrjimisestä ja ennakkoluuloista. Keskeisenä tarinallisena elementtinä toimii pelaajan mukanaan kantama fantasiakirja, jonka tarina tuntuu niin yksityiskohtaiselta ja lennokkaalta, että voisi melkein luulla sen nimettömän kirjoittajan oikeasti vierailleen kirjan maailmassa. Maailmassa, jossa kivestä ja lasista rakennetut valtavat tornit kohoavat pilviin saakka, jossa ihmiset liikkuvat murisevilla metallikärryillä ja jossa kaikilla on tasapäiset oikeudet päättää itsensä ja valtakuntiensa kohtalosta. Nokkelimmat ehkä tajuavat, mistä tässä on kyse.

Persona-pelien perustyyliin pelaaja haalii ympärilleen sekalaisen seurakunnan erilaisia syrjäytyneitä ja onnettomia tyyppejä, joista kaikilla on omat tarinansa ja tavoitteensa. Ja uskokaa tai älkää, yhtäläisyydet eivät lopu tähän.



Metaphor Refantazio on siis hyvinkin tarinavetoinen JRPG, jossa peli etenee höyryjunan voimalla eteenpäin päivästä toiseen. Se heittää vähän väliä pelaajan eteen tavoitteita, jotka täytyy suorittaa tiettyyn päivämäärään mennessä, tai peli päättyy. Tavoitteet edellyttävät yleensä matkustamista kohdealueelle ja jonkin eeppisen luolaston putsaamista ja sen pomohirviön selättämistä. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä siinä sivussa täytyisi tehdä paljon muutakin.


Tarjolla on hirmuinen määrä erilaisia sivutehtäviä, kaikkien mukana olevien kavereiden omia tarinoita täytyisi kuljettaa eteenpäin viettämällä aikaa heidän kanssaan ja näin syventämällä sosiaalisia linkkejä, kokemustasojakin pitäisi grindata ja omaa persoonallisuuttaankin kehittää vaikka viettämällä aikaa puistossa tai työskentelemällä keittiössä. Persona-fanit ovat tietenkin heti kuin kotonaan, sillä tämähän on prikulleen sama rakenne kuin niissäkin, mitä nyt kouluympäristö on vaihtunut paljon suurempaan maailmaan.

Rakenne toimii mainiosti nytkin, sillä aikarajat ja tarinan kiinteät biitit rytmittävät peliä mainiosti ja pitävät huomion oleellisessa. Ne eivät kuitenkaan ole niin uskomattoman tiukkoja, etteikö siinä sivussa ehtisi tehdä kaikenlaista muutakin. Jos on vaikeuksia päättää, mihin huomionsa kannattaisi keskittää, Persona-pelien tavoin nappia painamalla saa tilastot siitä, mitä muut pelaajat kyseisenä päivänä tekivät, millä kokemustasolla he olivat ja niin edelleen. Ei silti kannata kuvitella, että ensimmäisellä läpipeluulla ehtisi tekemään kaikkea, maksimoimaan kaikkia sosiaalisia linkkejä ja niin edelleen. Ideana on aloittaa läpipeluun jälkeen uudelleen samalla hahmolla ja näin oikoa hieman kulmia.


Oikeastaan suurin ero Persona-peleihin on taistelusysteemissä, joka kyllä tuntuu ensialkuun taas kovin tutulta. Vuoropohjainen taistelusysteemi nojaa vahvasti heikkouksien ja vahvuuksien käsitteisiin, sillä jos joku saa osuman hyökkäyksestä, jolle sattuu olemaan heikko, hyökkääjä saa saman tien uuden, ylimääräisen vuoron. Kyllä, sekä pelaajat että viholliset. Jos yrittää vain hakata päätään seinään, tuloksena on turhautumista ja paljon kuolemia. Ideana on yrittää löytää alueen vihollisten ja pomojen heikkoudet, sekä sitten hyödyntää niitä säälittä. Niin — ja tietenkin muokata ryhmänsä sellaiseen kuntoon, että vaikka tulihirviöiden täyttämässä luolastossa kukaan ei ole heikko tulivahingolle.

Persona-peleissä tämä tarkoitti, että joku pelin hahmoista joutui istumaan penkillä, sillä niissähän kullakin kumppanilla oli oma, kiinteä persoonansa omien heikkouksiensa ja vahvuuksiensa kera. Ei enää. Nyt pelaaja kerää matkaltaan uusia ammatteja, jotka ovat sitten avoimia kaikille ryhmän jäsenille. Tarkoituksena olisi vaihdella ammatteja tilanteen mukaan, sillä kun joku on kertaalleen oppinut vaikka soturin kyvyn vetää vihollisten hyökkäyksiä puoleensa, sen voi aktivoida vaikka sillä hetkellä toimisi maagina tai varkaana. Uusia ammatteja avataan tietenkin etenemällä erinäisten tahojen sosiaalisissa linkeissä, mutta pelistä löytyy myös pino erikoistuneempia ammatteja, joihin pääsee käsiksi vain levelöimällä urakalla perustason ammatteja. Tekemistä siis riittää!


Pidin ammattisysteemistä enimmäkseen suuresti, sillä se tuo taisteluun runsaasti taktista syvyyttä. Oikeastaan ainoa valituksen aiheeni olisi, että koska ammatit ovat nyt kaikille avoimia, niillä ei ole hirveästi identiteettiä. Persona-peleissä kunkin hahmon persoona kuvasti tämän... no, persoonallisuutta tyyliltään ja ulkoasultaan. Nyt tarjolla on vain pino outoja anime-hiippareita, joiden väritys vaihtuu hahmon mukaan. Harmi!



Kuten jo mainitsin, olin itse myyty jo “kuin Persona, mutta fantasia”-kuvauksen jälkeen siinä määrin, että pistin omat rahani likoon ja ostin Metaphor ReFantazion ihan pelaamista varten. Kun kävi ilmi, että kyseessä oli erinomainen peli, päätimme pistää sen myös arvostelulistalle. Jos ei kuitenkaan satu olemaan aivan yhtä helposti vakuuttuva kuin minä olin muutamaa kuukautta sitten, ei hätää. Pelistä on tarjolla erinomaisen kattava demo, joka on itse asiassa iso kaistale täyden pelin alusta. Näin pääsee takuulla kärryille siitä, kuinka paljon peli lopulta miellyttää. Ja jos se miellyttää ostopäätöksen verran, demoversion tallennukset siirtyvät sellaisenaan kokonaiseen versioon. Tästä valtavan iso peukku Segalle ja Atlukselle.

Itse tosiaan pidin ReFantaziosta suunnattomasti. Se on erinomaisen hyvin tehty fantasiaroolipeli, jossa on kiehtova tarina, aivan järkyttävä määrä sisältöä sekä tietenkin myös iskevää ja persoonallista tyyliä musiikin ja visuaalisen ilmeen saralla. Itse rankkaisin yhä Persona 5:n sen edelle, mutta kyseessä on silti yksi vuoden parhaista peleistä.