Ruotsalainen MachineGames nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2014 julkaistun Wolfenstein: New Orderin kera. Vaikka uusintaversiot klassisista FPS-peleistä olivat jo vähän nähty juttu, Wolfenstein erottui massasta positiivisesti. Se tuntui modernilta ja itsenäiseltä teokselta, joka lainaili alkuperäisestä ideoita ja käsitteitä, mutta ei ollut niiden orja. Tämän jälkeen firma onkin sitten kehittänyt lähinnä Wolfenstein-jatko-osia ja -sivupelejä.


Sitä en sitten enää osaakaan kuin arvuutella, miksi juuri MachineGames valittiin kehittämään ensimmäistä uutta Indiana Jones -peliä muutamaan vuosikymmeneen. Ynnäilikö joku, että Wolfenstein-peleissä tapetaan natseja, ja myös Indy on usein tukkanuottasilla heidän kanssaan? Oli miten oli, olen äärimmäisen iloinen ratkaisusta, sillä Indiana Jones and the Great Circle on puhdasta herkkua kaikille maailman parhaan arkeologin faneille, mutta myös aivan älyttömän hyvä ensimmäisen persoonan toimintaseikkailu.



Kuten monet muutkin minun sukupolveni tyypit, myös minä kasvoin Indyn seikkailujen myötä. Katsoin lapsena trilogian elokuvat läpi kymmeniä kertoja ja hullaannuin aivan täysin Harrison Fordin esittämän arkeologin menosta. Muistan, että ala-asteella halusin päättäväisesti itsekin arkeologiksi, kunnes joku vihdoin selitti, että Indiana Jonesilla ja oikealla arkeologialla ei ole paljonkaan yhteistä. Se haave loppui siihen, mutta fanitus ei.


Tämä on tärkeää taustatietoa, sillä se ehkä selittää, miksi näytin kuin lapselta jouluaamuna, kun The Great Circle pyörähtää käyntiin prikulleen samalla tavalla kuin Kadonneen aarteen metsästäjät, mitä nyt tällä kertaa kamera ei vetäydy Indyn hatusta kuvaamaan tätä ulkoa, vaan tarjoamaan pelaajalle ensimmäisen persoonan näkymän matkasta mystiseen viidakkotemppeliin yhdessä petollisten apurien kanssa. Tutoriaalin ohella tämä ensimmäinen kohtaus alleviivaa koko pelin pohjimmaisen vetovoiman ja myyntiargumentin: mahdollisuus asettua itse legendaarisen sankarin rooliin tekemään kaikkia niitä älyttömän siistejä juttuja, joista Indy tunnetaan.

Pelin alkua lukuunottamatta kyse ei kuitenkaan ole elokuvista tuttujen kohtausten toistosta, vaan pelin tarina on kokonaan uutta sisältöä. The Great Circle sijoittuu ajallisesti Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken välimaastoon. Seikkailu pyörähtää käyntiin, kun mystinen latinaa puhuva jättiläinen murtautuu Marshall-yliopiston museoon varastamaan reliikin, jonka Indy oli juuri äskettäin kaivanut esiin Gizan lähettyviltä. Varkaan jäljet näyttävät osoittavan Vatikaanin suuntaan, joten Indy pakkaa matkalaukkunsa ja suuntaa Italiaan etsimään varastettua aarretta ja selvittämään, miksi mystinen jättiläinen himoitsi kissamuumiota niin paljon, että matkusti maailman halki sen perässä.


En sen tarkemmin spoilaa tarinan tapahtumia, mutta matka tietenkin vie Indyn useaan kiinnostavaan paikkaan taistelemaan milloin mitäkin fasisteja vastaan eeppisen salaliiton perässä. Tarina on sujuva ja viihdyttävä, mutta ennen kaikkea tuntuu aidolta Indiana Jonesilta. Kehitystiimi on selvästi tajunnut, millainen aidon Indy-tarinan tyyli kuuluisi olla, sekä miten se rytmitetään. Tämä on pelin tapauksessa ollut varmasti vielä haastavampaa, joten nostan hattua entistä korkeammalle siitä, että homma on onnistunut näin hyvin. Oma kiitoksensa kuuluu myös ääninäyttelijöille, jotka onnistuvat erinomaisesti. Jos en olisi sitä netistä lukenut, en olisi ihan heti arvannut, että Indyn roolissa ei kuulla itse Harrison Fordia, vaan Troy Baker. Sellaista se on, kun palkkaa projektiinsa hyviä ääninäyttelijöitä, eikä jotain jackblackeja vetämään rooleja omana itsenään.



Indiana Jones and the Great Circle on rytmitykseltään ja tyyliltään hyvin erilainen peli kuin MachineGamesin aiemmat teokset. Siinä missä Wolfenstein-pelit ovat nopeatempoista räiskintää, The Great Circle on enemmänkin ensimmäisestä persoonasta pelattava seikkailupeli. Taisteluakin toki löytyy, mutta se ei suinkaan ole pelin pääasiallinen juttu. Valtaosa ajasta menee paikkoja tutkiessa sekä erilaisia mysteereitä ratkoessa.


Sen varsinainen päätarinan ohella kukin pelin alue sisältää hirmuisen määrän sivutehtäviä, jotka voivat joko olla todella pieniä mysteereitä tai suurempia tarinoita. Gizan kukkuloilta löytää natsien sääaseman, jonka nurkassa on numerolukolla suljettu arkku. Tai kenties paikallinen avustaja toivoo, että joku kävisi keräämässä alueen raunioista löytyvät steelat talteensa ennen kuin natsit saavat ne käsiinsä. Oli kyse pienestä tai suuremmasta mysteeristä, niiden ratkaiseminen tapahtuu samalla tavalla: keräämällä informaatiota ja sitten yhdistelemällä sitä.

Indyllä on mukanaan päiväkirja, johon kaikki pelissä kerätty oleellinen info – muistilaput, kavereilta saadut vihjeet, ohimennen kuullut kommentit – kerätään päätyy. Pelaajan täytyy sitten osata yhdistellä tietoa eri lähteistä ja päätellä vaikka, että natsien lukitun arkun tunnusluku koostuu tiettyjen päivien sääolosuhteita kuvaavista numeroarvoista. Ei pelaajan toki tarvitse mikään Hercule Poirotin uusi tuleminen olla pärjätäkseen pelissä, mutta on silti hauskaa, että mysteereiden ratkominen kysyy oikeasti hoksottimia. Pelialueet ovat muutenkin täynnä salaisuuksia ja kerättäviä juttuja, joiden löytäminen vaatii jälleen tarkkaavaista huomiointia ja luovaa ongelmanratkontaa. Indy on ketterä kaveri, joka pystyy ahtautumaan läpi jos jonkinlaisista koloista ja ruoskansa avulla kiipeilemään ties mihin.


Seikkailun aikana löytää myös useita valeasuja, joista kukin avaa aina oman alueensa pelimaailmasta kohtalaisen vapaasti tutkittavaksi. Esimerkiksi Vatikaanissa voi naamioitua papiksi, jolloin voi liikkua vapaasti julkisilla alueilla, mutta ei paikalla pyörivien fasistien suljetuilla alueilla. Hieman myöhemmin voi löytää myös mustapaitojen univormun, jolloin voi lampsia surutta vaikka mihin. Ilmankin toki pärjää, sillä viholliset on tehty tarkoituksella sopivan tyhmiksi. Ellei nyt aivan innostu revolverilla räiskimään, paikalle osuneen fasistin tyrmäys ei todennäköisesti houkuttele paikalle kuin kaverin tai pari, ja niistä kyllä selviää.

Taistelu on kovin erilaista kuin Wolfensteineissa. Indy kyllä tietää, että fasistien ja natsien kanssa ei kuulu keskustella, vaan niitä pitää leipoa turpaan. Ammuskelua on verrattain vähän, ja jopa vihollisetkin pyrkivät ensin nyrkkitappelemaan Indyn kanssa ja turvautuvat tuliaseisiin vain jos sattuvat yllättämään tämän hyvin kielletystä paikasta, tai jos Indy itse avaa ensimmäisenä tulen. Lähitaistelu toimii mainosti ja siinä on juuri sopivasti syvyyttä erilaisten väistöjen ja torjuntojen muodossa, mutta pääpaino on elokuvamaisessa menossa. Indyn lyönnit kuulostavat miltei pistoolin laukauksilta ja nyrkkiensä ohella hän voi turvautua myös useisiin pelimaailmasta mukaan nostettuihin esineisiin. Onkin erittäin hauska katsella erilaisia hiiviskelystä tehtyjä kerrasta poikki -animaatioita, joissa Indy voi vaikka kolauttaa fasistia kasseille lapiolla ja sitten iskeä tuskissaan kyyristyneen paskiaisen kerralla helvettiin. Hyvin tyydyttävää!


Uskon, että peli tulee tavallaan jakamaan mielipiteitä, sillä jos odotti Indiana Jones and the Great Circlen olevan nopeatempoista tykitystä, edessä on pettymys. Itse nautin pelaamisesta suunnattomasti, koska tarinan ja tyylin ohella myös pelin rytmitys tuntuu Indiana Jonesilta. Minusta oli älyttömän hauskaa vaikka kerätä pino erilaisia johtolankoja ja pysähtyä sitten yhdessä Indyä avustavan papin kanssa keskustelemaan siitä, mitä ne voivat tarkoittaa.



Indiana Jones and the Great Circle on teknisesti älyttömän vaikuttava peli. Se julkaistiin ensihätään Windows-tietokoneille sekä tuoreille Xbox-konsoleille, mutta PlayStation 5 -versio on tulossa ensi vuonna. Xbox Series X:llä pelattuna The Great Circle näyttää hyvältä ja pyörii pehmeästi. Kehitystiimi on selvästi panostanut paljon vaivaa esimerkiksi luonnollisten ja realististen varjojen ja valaistusefektien luomiseen, jotta peli näyttäisi sopivan elokuvamaiselta ja vaikka siirtyminen Gizan auringonvalosta luolaston pimeyteen olisi hyvin dramaattista.


Tämä on kuitenkin vain esimakua siitä, mitä voi kokea, jos omistaa tehokkaan PC:n. The Great Circle on yksi niistä harvoista peleistä, joka vaatii säteenseurantaan pystyvän näytönohjaimen. Pelasin itse PC-versiota nopeasti Ryzen 7800X3D -prosessorilla ja RTX 3080 -näytönohjaimella varustetulla koneella, joka jaksoi pyörittää peliä 1440P-resoluutiolla ja keskitason ja korkean tason asetuksilla hyvin pehmeästi. 4090-näytönohjainten (sekä tietenkin myös tulevien näytönohjainsukupolvien) omistajia taas hemmotellaan esimerkiksi reaaliaikaisella polunseurannalla, jolloin pelin ennestään komeat valaistusefektit näyttävät aivan uskomattoman hyviltä. Veikkaankin että se alun viidakkokohtaus on mukana paitsi viihdyttämässä Indy-faneja, myös nyrjäyttämään leukoja uskomattoman realististella valaistuksella.

Mikään peli ei toki ole täydellinen, ei myöskään Indy, vaikka se kyllä onkin erinomainen. Esineiden ja inventaarion käsittely ovat välillä ärsyttävää puuhaa, koska Indy ei osaa vaikka pistää natsilta pöllittyä pistoolia taskuunsa siksi aikaa kun katsoo päiväkirjaansa tai popsii donitsin pahimpaan nälkäänsä. Esineiden jatkuva pudottelu ja nostelu syö miestä, vaikka ongelman kanssa kyllä oppiikin elämään. Tuntuu hieman myös siltä, että tiimiltä loppui joko aika tai into kesken, sillä se viimeinen pelin suuremmista seikkailualueista tuntui edeltäjiinsä verrattuna hieman yksinkertaiselta ja tyhjältä. Tarina ja pelikokemus ovat kyllä silti yhtenäinen ja tyydyttävä kokonaisuus, mutta väistämättä tuli sellainen olo, että paukut oli kohdistettu syystä tai toisesta pelin varhaisempiin vaiheisiin.


Mutta tämä on vain nillitystä, sillä Indiana Jones onnistuu siinä tärkeimmässä tehtävässään: se tuntuu Indiana Jonesilta. Se herätti minussa samanlaisia fiiliksiä kuin elokuvat aikanaan ensimmäisillä katselukerroillaan, mutta sillä erolla, että nyt minä sain itse olla Indiana Jones ja myös tuntea olevani. Jos minun tapaani kasvoi Indyä ihannoiden, tämä on jo yksistään miltei uskonnollinen kokemus.

Ensimmäinen puoli tuntia pelattuna (sisältää toki spoilereita!)