Vuosien mittaan olen oppinut aika tehokkaasti eroon valkoisen paperin kammosta (eng. “writer’s block”), mutta nyt olen jämähtänyt. Dontnod Entertainmentin lähes vuosikymmen sitten julkaisema Life is Strange on yksi kaikkien aikojen parhaista tarinapeleistä: jännittävä, ja empaattinen tarina kertoi Veronica Marsin lailla koulunsa mysteerejä selvittävästä Max Caulfieldistä. Vuosikymmentä myöhemmin Maxin tarina saa vihdoin kauan kaivattua jatkoa, mutta ajatuksieni sanoittaminen paperille takkuaa. Pelkään pahoin että kyseessä on huono merkki.



PC:lle, Xbox Series X/S:lle ja Playstation 5:lle julkaistu (ja juuri myös Nintendo Switchille) Life is Strange: Double Exposure on ensimmäinen täyspitkä Life is Strange -peli, joka tuo takaisin vanhoja pelihahmoja. Ensimmäisen osan jälkeen julkaistu Before the Storm -lisäosa taustoitti sivuhahmo Chloe Pricen aiempaa elämää, mutta nyt käsillä on aidosti tarinaa jatkava, täyspitkä peli. Sankari Max Caulfield on ehkä palannut, mutta Dontnod Entertainment ei: ranskalaiskehittäjä on siirtänyt pelisarjan vetovastuun Before the Stormin kehittäneelle Deck Ninelle.


Deck Nine on sinällään varma valinta, sillä kehittäjän pelikirjastosta löytyy Before the Stormin lisäksi myös ensimmäisen pelin remasterointi sekä erinomainen jatko-osa Life is Strange: True Colors. Ikävä kyllä True Colorsin jälkeen Deck Ninellä on tapahtunut yhtä sun toista: ensin firma vähensi työntekijöitään kahdesti, sitten tulivat jättireportaasit työpaikan toksisuudesta. Progressiivisista arvoistaan tunnetuista peleistä löytyi mm. piilotettuja natsisymboleja, jonka lisäksi kulissien takana oli reportaasin mukaan piiloteltu sekä vähätelty mm. trans- ja homofobiaa sekä naistyöntekijöiden ahdistelua. Ongelmiin on tartuttu, mutta Life is Strangen kohdalla mainehaitta on todella vakava: näin esimerkkinä sanottakoon, että Double Exposurenkin noin kymmenestä merkittävästä hahmosta kaikki muut paitsi yksi kuuluvat johonkin vähemmistöön. Taustalla kuiskuttelee jatkuvasti inhottava epäilys siitä, millaiset kaverit ovat olleet vastuussa näistä hahmoista.


Lopputulos ei siltikään ole minkäänlainen mahalasku. Double Exposurea voi syyttää monesta asiasta: turvallisuudesta, tarpeettomuudesta, halpuudesta, jopa laiskuudesta – mutta surkeudesta ei. Kyseessä on ennemminkin kolmen tähden jatko-osa viiden tähden klassikolle. Jos perspektiiviä hivuttaa tarpeeksi kauas, lopputulos näyttää ihan hyvin toteutetulta, mutta läheltä tarkasteltuna päällimmäisenä paistaa pettymys. Ideoita silti riittää: esimerkiksi kaksoisvalotuksen teeman ympärille rakennettu kokonaisuus peilaa sekä hahmoja, polkuja, maailmoja että kokonaisia pelejä.



Super-Maxin paluuta on tietysti odoteltu vuosikymmenen ajan, mutta paluu ei ole ongelmaton. Ensimmäisen pelin vaihtoehtoiset loput olivat niin merkittäviä, ettei jatko-osaa voi tehdä kommentoimatta niiden tapahtumia. Ikävä kyllä Deck Nine ei ole osannut käsitellä molempia lopetuksia yhtä hyvin, ja moni pelisarjan fani pettyykin varmasti tarinaan. Lisäongelmia aiheuttaa ensimmäisen pelin jälkeisistä tapahtumista kertova, 23-osainen sarjakuva, jonka Double Exposure sivuuttaa kokonaan.


Uusi tarina myötäilee pitkälti aiempaa. Pääosassa on (monellakin tapaa) Max Caulfield, Arcadia Bayn kauheuksista teininä selvinnyt valokuvaaja. Aikuis-Max on maailmaa kiertänyt ja valokuvaajapalkintojakin niittänyt nuori aikuinen, joka luennoi Caledonin yliopistossa. Uusi ympäristö ja uudet ystävät tekevät Maxille hyvää, mutta vuosien takaiset traumat puskevat pintaan, kun Max löytää jälleen kerran parhaan ystävänsä ammuttuna.

Max kieltäytyy aikamatkustamisesta ensimmäisen pelin tapahtumien vuoksi, mutta Caledonin tapahtumat herättävät hänessä uuden voiman: Max pystyy nyt hyppimään kahden eri todellisuuden välillä. Multiversumiseikkailut ovat tulleet tutuiksi viime vuosien supersankarielokuvissa, mutta nurinkuristen peilimaailmoiden sijaan Double Exposuren vaihtoehtotodellisuuksien välillä on vain yksi ero: yhdessä maailmassa Maxin ystävä Safi on kuollut, toisessa hän taas on yhä elossa.


Max alkaa totta kai selvittää taas ystävänsä kuolemaa, hyödyntäen eri todellisuuksista löytyviä vihjeitä. Lankakerää avatessa epäilyksen varjo asettuu vuorotellen vähän jokaisen ylle: oliko kuoleman taustalla ylisuojelevainen äiti? Lähestymiskieltoa hakenut kollega? Epäilyttävästi toimiva mentori tai kenties mustasukkainen exä? Samanaikaisesti Caledonissa tapahtuu kaikenlaista kummaa: syyttömyyttään vannovaa opettajaa syytetään rikoksesta, eräs oppilas taas väittää nähneensä kopion itsestään.



Vaikka mysteerit johdattelevat juonta eteenpäin, todellisuudessa fokus on Maxissa ihmisenä. Nautin todella paljon jokaisesta kohtauksesta, jossa Max käy läpi aiemman elämänsä tapahtumia sekä niistä seurannutta selviytyjän syyllisyyttä. Deck Ninen vahvuus on aina ollut intiimeissä kohtauksissa, ja nytkin nimenomaan henkilökuvaukset loistavat. Aina kun peli ottaa hengähdystaukoja ja antaa hahmojensa levätä, Double Exposure on aivan yhtä miellyttävä kuin pelisarjan aiemmat osat. Uudet hahmot – kuten poikatyttömäinen kapakanpitäjä sekä avoimen anarkistinen kirjallisuuden lehtori – saavat pääosin tarpeeksi tilaa, etteivät he jumahda karikatyyrien tasolle. Jälki on kuitenkin varsin epätasaista, ja välillä keikutaan vähän liikaa stereotypioiden parissa. Traagisesti kuoleva Safi ei myöskään saa tarpeeksi ruutuaikaa kohotakseen Chloe Pricen tasoiseksi klassikkohahmoksi. Safi ja Max ovat silti valovoimainen kaksikko omilla ansioillaan.


Tyyli on ikävä kyllä siirappisempi kuin ennen. Hyvikset pitävät inspiroivia palopuheita ja tsemppaavat toisiaan kirkasotsaisesti, ilkimykset taas potkivat pikkukiviä kiukusta kihistessään. Deck Nine ei myöskään vaikuta ymmärtävän eroa aikuisten ja teinien välillä. Opettajat puhuvat ja käyttäytyvät tismalleen samoin kuin oppilaansa, joilla ei ole tarpeeksi ikää alkoholin ostamiseen. Juonta kuljettava salapoliisitarina ansaitsee kyllä omat kehunsa: vaikka tarina toistaa tietoisesti ensimmäisen osan tapahtumia, muutamakin juonenkäänne onnistui yllättämään minut – siitäkin huolimatta, että lopulliset yllätykset olivat harmillisen ennalta-arvattavia.

Double Exposuren suurin ongelma piilee sen turvallisuudessa sekä fanien mielistelyksi suunnitellussa toteutuksessa. Kokonaisuus tuntuu eräänlaiselta vakuutukselta siitä että skandaaleissa ryöpytetty studio tuntee yhä kohderyhmänsä. Myönnän että olen itsekin toivonut jo vuosia näkeväni Maxin uudessa pelissä, mutta nyt syy jää monilla tavoin epäselväksi: tarina tietää miten käsitellä Maxia henkilönä, mutta ei juuri mitään sen enempää. Samanaikaisesti Deck Ninen vihjailut tulevasta antavat osviittaa, ettei fan service ainakaan vähene jatkossa.


Jatkaen aiempaa pointtia, Double Exposure tuntuu jo liikaakin ensimmäisen pelin toistolta. Tietoisesta valinnasta huolimatta toistelua on liikaa, kun molemmissa peleissä säyseä Max todistaa räväkän, parhaan ystävänsä kuoleman ja alkaa sitten selvitellä, kuka syrjäseutuisen kampuksen ihmisistä on kaiken takana. Molemmissa tarinoissa myös uhrin entiselle parhaalle ystävälle on käynyt huonosti, ja tapahtumilla tuntuu olevan jonkinlainen yhteys. Molempien pelien hahmot vieläpä käyttäytyvät yhtä teinimäisesti, ikäerostaan huolimatta. Deck Nine osaa kyllä käsitellä itse aihetta aikuismaisesti ja tuoda loppuratkaisullaan teemaan jotakin aidosti uutta, mutta mielenkiintoinen loppu ei oikeuta koko siihen johtanutta matka-aikaa.



Kolmas suuri ongelma näkyy toteutuksessa. Double Exposure tuntuu halvasti toteutetulta peliltä. Ensinnäkin on hyvin läpinäkyvää, miten rajattuja ympäristöt ovat: tapahtumapaikkoina on oikeastaan vain Maxin koti, paikallinen baari sekä kahdesta ulko- ja sisäalueesta koostuva kouluympäristö. Koulun sisäalueetkaan eivät siis ole muutamaa huonetta suurempia. Näitä ympäristöjä sitten toistetaan episodista toiseen minimaalisilla muutoksilla. Tarinan valinnoista johtuvat haaraumatkin tuntuvat varsin kosmeettisilta, ja niistä johtuvat leikkaukset ovat todella, todella tönkösti toteutettuja. Illuusio yhtenäisestä tarinasta särkyy auttamattomasti, kun välivideoiden rytmitys heittelee miten sattuu, koska peli yrittää jaksottaa peräkkäin pelaajan valinnoista johtuvia videopätkiä. Tönkköjen leikkausten lisäksi myös audiopuoli on toteutettu varsin epätasaisesti, aina ääninäyttelijöiden roolisuorituksista äänten tasapainotukseen asti.


Puzzleilla (jos niitä voi sellaisiksi edes kutsua) ei mene yhtään sen paremmin. Toteutus on niin heikkoa, että niiden olemassaolo suorastaan ihmetyttää. Kirjaimellisesti jokainen kohdattu este ohitetaan samalla erikoiskyvyllä. Ovi on lukossa? Vaihda todellisuutta ja ovi onkin auki. Hahmo ei suostu puhumaan? Vaihda todellisuutta ja hän höpötteleekin huvikseen. Life is Strangen puzzlet ovat aina olleet olemassa tarinan johdattelua varten, mutta näin laiskan suunnittelun vuoksi erikoisvoimat tuntuvat lähinnä tietoiselta hidasteelta, jolla pelaaja pakotetaan tutkimaan samoja ympäristöjä kahdesti; sekä “kuolleessa” että “elävässä” todellisuudessa.

Mikä pahinta, peli ei oikein koskaan löydä tarinansisäistä logiikkaa siihen miten Maxin voimat toimivat. Muut hahmot voivat esimerkiksi todistaa Maxin todellisuudenvaihdon, mutta Max kuitenkin hyppää surutta todellisuudesta toiseen keskellä kampusta, kaikkien nähtävillä. Ehkäpä asia selitettiin jossakin budjettisyistä leikatussa kohtauksessa, tai ehkä se jäi toteuttamatta alijäämäisen henkilöstön takia. Joka tapauksessa jälki on huolimatonta. Muutama muukin juonipolku jää kesken, joka saattaa olla tietoista jatko-osan penäystä – tai ei.



Arvostelu on ollut pitkälti kitinää keskinkertaisesta toteutuksesta, sillä se kuvastaa parhaiten fiiliksiäni. On kuitenkin toistettava arvostelun alusta huomio, että Double Exposure on ongelmistaan huolimatta ihan hyvää keskitasoa. Suorimmat verrokit vain sattuvat olemaan klassikoita.


Life is Strange -pelien (ja erityisesti ensimmäisen osan) faneille Double Exposurea uskaltaa jotakuinkin suositella. Kaikista ongelmistaan huolimatta Double Exposure tietää vahvuutensa ja on täynnä tiettyyn pelaajaväestöön iskeviä, mielenkiintoisia tarinoita. Huippuhetket eivät kuitenkaan ole läheskään niin huippuja kuin ennen, eikä pelillä ole kamalasti sanottavaa. Life is Strangesta kiinnostuneiden kannattaa myös aloittaa suosiolla Maxin ensimmäisestä seikkailusta, joka on edelleen pelisarjan kokonaisvaltaisin klassikko.