Sarjassamme “asiat, joita en olisi odottanut näkeväni”: jatko-osa Space Marinelle. Strategiapeleistään tunnetun Relic Entertainmentin kehittämä kolmannen persoonan räiskintäpeli on kerännyt vuoden 2011 jälkeen itselleen melkoisen kulttimaineen, mutta kuten kulttipelien kohdalla yleensäkin, ei huikeita myyntilukuja. Kun julkaisusta oli myös kulunut jo yli 10 vuotta aikaa, niin jatko-osan todennäköisyys ei tuntunut kovin suurelta.


Mutta tässä sitä ollaan. Space Marine II. Kehittäjä ja julkaisija ovat toki vaihtuneet, ja pelin kehityksestä vastasi nyt paljon Reliciä vaisumpaa mainetta nauttiva Saber Interactive. Tämä yhdistettynä siihen edeltäjän kaukaiseen julkaisuvuoteen sai rehellisesti sanoen minut varuilleni.

Voisiko tuloksena olla mitään muuta kuin sellainen 3/5-tason peli, jota voi varauksin suositella suunnattomille Warhammer 40K –faneille? Onneksi en harrasta vedonlyöntiä, sillä väärässä olin tälläkin kertaa: Space Marine II on erinomainen peli.



Niin yllättävää kuin koko pelin olemassaolo onkin, vielä yllättävämpää on, että se on suoraa jatkoa sille 13 vuoden takaiselle alkuperäiselle. Edellisessä pelissä kapteeni Titus ryhmänsä kanssa joutui keskelle kaaoksen joukkojen invaasiota, ja vaikka imperiumin joukot voittivatkin, kolmikon sielut ryvettyivät menossa sen verran, että palkintona ei ollut kulkueita tai ylennyksiä.


Sen sijaan inkvisition tyypit korjasivat porukan talteen ja heittivät Tituksen Deathwatch-yksikköön, joka taistelee eturintamassa kaikkein vaarallisimmissa paikoissa. Häpeän merkiksi hänen yhteytensä entiseen jaokseen katkaistiin ja Titus palveli niin kutsuttuna “mustana kilpenä”, joille kaikille yhteistä on se, että he ovat jotenkin pettäneet valansa ja häpäisseet sekä itsensä että jaoksensa.

Jatko-osan tapahtumat pyörähtävät käyntiin reilut 100 vuotta myöhemmin. Syrjäinen imperiumin hallitsema planeetta on noussut kapinaan ja kaiken kukkuraksi joutunut saman tien myös tyranidien invaasion kohteeksi. Tyranidit ovat muukalaisrotu, joka risteilee järjestelmästä toiseen, syö planeetat puhtaaksi kaikesta bioaineksesta ja jatkaa sitten entistä vahvempana eteenpäin. Invaasion hidastamiseksi ryhmä Deathwatch-sotureita lähetetään itsemurhatehtävälle räjäyttämään biologinen hermokaasupommi keskellä muukalaisjoukkoja, mutta homma ei tietenkään mene aivan nappiin. Muutamia juonenkäänteitä myöhemmin ryhmän ainoa selviytyjä, luutnantti Titus, toivotetaan takaisin hänen entiseen jaokseensa taistelemaan tyranideja vastaan ja pelastamaan planeetalle juuttunut huipputärkeä tutkimusprojekti.


Space Marine II:ssa riittää tarinaa ja sen taso on sellaista kelvollista 40K-mättöä. Dan Abnettinsa lukeneet ovat heti kuin kotonaan, sillä kehitystiimi on selvästi tajunnut inspiraationa olleen lähdeaineiston mainiosti, ja pystynyt hyvin mukailemaan niitä yleisiä juonenkäänteitä. Eikä tämä siis ollut mikään dissaus; Space Marine II tietää, mitä Warhammer 40K –tarinalta odotetaan ja tarjoilee yleisölleen herkkua koko rahan edestä.

Pitkän linjan 40K-fanina arvostin suuresti sitä, miten laajalla rintamalla peliin on poimittu erilaisia yksiköitä, hahmoja ja sotakoneita figupelin maailmasta, sekä myös sitä, miten älyttömän hyvin ne kaikki on toteutettu. Space Marine II näyttää kokonaisuutenakin todella hyvältä, mutta tiimi on selvästi upottanut älyttömästi aikaa ja vaivaa esimerkiksi pelaajan ohjastamien primaris-marineiden mallintamiseen, joten panssareiden yksityiskohdissa ja jopa niiden pienissä animaatioissa riittää ihailtavaa hetkeksi jos toiseksikin.



Sen alkuperäisen Space Marinen tavoin myös Space Marine II on kolmannen persoonan räiskintäpeli, joskin hyvin erilainen kuin käytännössä kaikki muut genren edustajat. Koska pelaaja ohjastaa 2,5 metrin korkuista ja kirkkaan siniseen keramiittihaarniskaan pukeutunutta soturia, tiedossa ei ole mitään hiiviskelyä tai suojien takana kykkimistä, vaan vihollisten teurastamista tuhatmäärin lähietäisyydeltä.


Peli yhdistelee kolmannen persoonan räiskintää ja kohtalaisen monipuolista lähitaistelua saumattomasti. Viholliset puskevat päälle suurissa, loppua kohti suorastaan suunnattomissa, laumoissa, joita harvennetaan käytössä olevilla tuliaseilla siihen asti, että ne ovat kosketusetäisyydellä. Sitten vaihdetaan moottorisahamiekkaan tai johonkin muuhun rempseään lähitaisteluaseeseen ja pistetään lanaten.

Pienemmät viholliset kellistyvät iskulla tai parilla, mutta laumoissa on usein mukana myös paljon suurempia ja vaarallisempia vastustajia, joiden iskuja täytyy aktiivisesti väistellä ja torjua, jotta vastaiskun paikka aukeaa. Modernien toimintapelien tavoin oikea-aikaiset torjunnat palkitaan horjahtavilla vihollisilla, joita voi ampua pistoolilla ohimoon ja sitten käydä läpsimässä hieman lisää kaupan päälle. Kun tämä yhdistetään niihin useisiin pienempiin vihollisiin, kokonaisuus voi paperilla tuntua epäreilulta tai ainakin kankealta. Siltä se myös aluksi tuntui, mutta kerrankin kyse oli siitä kuuluisasta taito-ongelmasta, sillä harjoittelun kautta homma lähti toimimaan mainiosti.


Todella hyvänä ideana ne suuremmat ja vaarallisemmat viholliset ovat myös vaara omille joukoilleen, sillä figupelin hengessä tyranidien kovemmat yksiköt muodostavat sen psyykkisen linkin kaikkia ötököitä ohjastavan kekomielen ja lähellä olevien pienempien otusten välille. Niinpä kun sen erikoistyypin sahaa kahtia, kaikki lähellä olevat pienemmät tyypit kokevat välittömästi voimakkaan ja dramaattisen psyykkisen retkahdusvamman ja yleensä kuolevat siltä istumalta.

Space Marine II saa pelaajan tuntemaan itsensä esikuvansa mukaiseksi sotakoneeksi. Meno on hektistä, mutta tyydyttävää, kun pelaajan iskut ja torjunnat kellistävät laumoittain vihollisia ja samalla ympärillä riehuu karmea sota, jossa sekä tekoälyn ohjastamat apurit että viholliset tykittävät toisiaan kaikilla mahdollisilla aseilla.


Pelin suurin ongelma on, että vaikka Space Marine II on teoriassa yksinpeli, se on selvästi parhaimmillaan kavereiden kanssa pelattuna. Näin se on toki yleensä kaikissa peleissä, mutta tässä tapauksessa erityisen painavasti. Tiimikavereiden tekoäly kun on kehno ja tuntuu välillä olevan suorastaan rikki. Valtaosan ajasta tämä ei ole suunnaton ongelma, mutta sitten mukaan on tungettu kohtauksia, joissa täytyy vaikka puolustaa jotain pientä aluetta vihollisaalloilta. Tekemistä on niin paljon, että kaikki kolme sankaria saavat hutkia hommia hiki hatussa, mutta yksin pelattuna tiimikaverit vain soheltavat mitä sattuu, samalla kun 50 tyranidia tykittää ja läpsii pelaajaa kumoon. Normaalilla vaikeustasolla pelattuna ongelman vielä kestää, mutta vaikeammilla tasoilla en todellakaan suosittelisi edes yrittämään ennen päivityksiä.



Reilun 10 tunnin mittainen ja eeppiset mittasuhteet saavuttava yksinpelikampanja ei ole Space Marine II:n ainoaa sisältöä. Mukana on PVP-moninpeliä sellaisesta pitäville, mutta merkittävämmin myös täysimittainen yhteistyökampanja, joka on kirjoitettu mainiosti osaksi pelin suurempaa tarinaa. Useissa tarinan vaiheissa Ultramarinet lähettävät tehtävää suorittamaan myös toisen taisteluosaston, jolla on jokin oma, usein hyvin tärkeä tavoitteensa. Yksinpelin aikana pelaaja kuulee vain radioviestejä toiselta ryhmältä, mutta jos hyppää linjoille, voi pelata tämän rinnakkaisen varjokampanjan läpi ja nähdä tarinan huippuhetket toisesta perspektiivistä. Mainio idea!


Yhteistyötilaan on tungettu useita hahmoluokkia, joilla pelaamalla kerätään kokemusta, avataan uusia aseita ja bonuskykyjä, sekä toki myös visuaalisia kustomisointielementtejä. Vaikka tarinassa kaikki soturit ovatkin Ultramarineita, moninpelissä voi kustomoida joukkonsa vapaasti ja valita joko useista figupelin jaoksista, tai luoda kokonaan omansa. Hauskaa ja yllättävän viihdyttävää. Toivottavasti julkaisun jälkeen on tiedossa lisää sisältöä, sillä Space Marine II:n yhteistyötila on kokemuksena osittain jopa viihdyttävämpi kuin selvästi esikuvana toiminut Warhammer 40K: Darktide.

Olen rehellisesti sanoen hämmentynyt siitä, miten hyvä peli Space Marine II lopulta on. On todella hienoa, että uusi kehitystiimi on onnistunut näin mainiosti ja luonut pelin, joka tuntuu alkuperäisen kulttiklassikon jatko-osalta kaikilla tavoilla. Pelattavuus toimii vihdoin mainiosti kaikki modernit vaatimukset täyttäen, ja audiovisuaalinen puoli on yllättävän ristiriitaista stereomiksausta lukuunottamatta erinomainen.

Vielä mukavampaa on, että peli on tällä kertaa myös löytänyt yleisönsä ja myynyt jo ensimmäisten parin viikon aikana suunnattomat määrät kopioita. Ehkä tällä kertaa sitä väistämätöntä kolmatta osaa ei siis tarvitse odottaa 13 vuoden ajan.