Emio – The Smiling Man: Famicom Detective Club on monellakin tavalla erikoinen Nintendo-julkaisu. Ensinnäkään dekkarijännäri ei ole aivan sitä perinteisintä Nintendo-kamaa, sillä ahdistavia teemoja sekä synkkää kuvastoa sisältävä peli on sarjakuvamaisesta ulkokuorestaan huolimatta K18-leimansa ansainnut. Lisäksi peli tuntui ilmestyvän aivan puskista. Julkaisua pohjustettiin kesällä hämärällä teaser-pätkällä ja yhtäkkiä peli olikin jo pihalla. Toisaalta kiirehtimisen ymmärtää, onhan tätä tuotosta ehditty haudutella oikein ajan kanssa. Peli kun kuuluu vuonna 1988 käynnistyneeseen Famicom Detective Club -sarjaan, jonka edellinen osa ilmestyi peräti 27 vuotta sitten.


Tässä arvostelussa vältetään suoria juonenkäänteisiin liittyviä spoilereita, mutta pelin luonteen vuoksi tarinan rakenteeseen liittyviä havaintoja käydään lävitse. Eli jos haluat nauttia pelisi ilman mitään ennakkotietoa, kannattaa suosiolla skipata arvostelun lukeminen.



Emio - The Smiling Man on point-and-click-seikkailupelin ja interaktiivisen dekkarin yhdistelmä pitkälti samassa hengessä kuin Ace Attorney -pelisarjan tuotokset. Kaiken keskiössä on siis pelin tarjoama tarina, joka onkin lähtökohdiltaan poikkeuksellisen kiinnostava.


Japaniin sijoittuva synkkä tarina käynnistyy, kun nuori opiskelija löytyy kuolleena päässään paperipussi, johon on piirretty hymynaama. Häiritsevältä vaikuttava yksityiskohta liittää tapauksen samankaltaisiin, ratkaisemattomiin murhiin, jotka kauhistuttivat alueen asukkaita lähes 20 vuotta aiemmin. Samalla paperipussi sotkee tähän kaikkeen urbaanilegendan Emiosta, hymyilevästä miehestä, jonka kerrotaan murhaavan nuorukaisia sekä antavan heille tässä yhteydessä ikuisen hymyn. Mitä ihmettä oikein on tapahtunut, liittyvätkö tapaukset toisiinsa ja onko paperipussipäinen sarjamurhaaja julmien tekojen takana? Onko häntä edes olemassa? Tässäpä kysymyksiä, joihin pelaajan täytyy löytää vastaukset.

Selvittelytyötä helpottaa, että pelaaja heitetään etsivätoimistossa työskentelevän nuorukaisen saappaisiin. Hän lähtee apulaisetsivän ominaisuudessa ratkomaan tapausta yhdessä poliisiviranomaisten sekä muiden etsivien kanssa. Kuten jokaisessa kunnon dekkaritarinassa, myös tällä kertaa salaisuuden verhot raottuvat, soppaan sotkeutuneiden ihmisten motiivit selviävät ja luonnollisesti myös kaiken taustalla kiiluva mysteeri ratkeaa. Matka lopputulokseen ei ole kuitenkaan se kaikista onnistunein.



Pelimekaniikoista mukaan on ympätty ainoastaan ne kaikkein pakollisimmat toiminnot, joiden avulla visual novel -tyylinen peli saadaan etenemään. Pelaajan tehtäväksi jääkin lähinnä ramppaaminen pelin valikoissa, joissa pyritään valitsemaan ne toimenpiteet, jotka juonikuvioita vievät eteenpäin. Näitä ovat esimerkiksi ympärilleen katselu, puhuminen sekä ajattelu - välillä myös pelaajan täytyy vetää yhteen jo tapahtuneita asioita.


Pelinä Emio - The Smiling Man on valitettavan yksinkertainen ja nopeasti tylsäksi käyvä. Mukaan ei ole ympätty mitään täkyä tai ominaisuutta, joka varioisi pelikokemusta. Esimerkiksi mainiossa Ace Attorney -sarjassa kokonaisuuteen tuodaan vaihtelua intensiivisellä oikeussalitoiminnalla ja saapa etsivähommiakin tehdä hieman eri tavoilla muun muassa sormenjälkiä tai muita ruumiineritteitä etsimällä. Tällaista ei nyt ole tarjolla, sillä valtaosa pelistä etenee yhtä ja samaa nappia hakkaamalla, jotta dialogiruuduissa tapahtuvat keskustelut saadaan rullaamaan eteenpäin.



Ongelma ei olisi suuri, jos Emio - The Smiling Man olisi kautta linjan tiukasti kirjoitettu ja hyvin rytmitetty pelikokemus. Näin ei kuitenkaan ole.


Vaikka tarina itsessään on kiehtova, on sen kuljetus monissa kohtaa melkoista kuraa. Usein taustalla häilyvän sarjamurhaajamysteerin ja ahdistavan teeman mahdollisuudet heitetään romukoppaan, kun pelaaja jankkaa tyhjänpäiväisiä asioita jokaisen vastaantulijan kanssa. Välillä mietitään erään hahmon selkäsärkyä ja siihen liittyviä tapahtumia, milloin taas pohditaan, mitä herkkuja kannattaa ostaa palkkapäivänä. Tarantinomaista nerokkuutta ja yksityiskohdilla leikittelyä on turha odottaa, sillä monesti dialogiosuudet ovat tylsästi toteutettuja ja aaaaaaivan liian pitkiä. Tässäkin kohtaa olisi kannattanut ottaa mallia Ace Attorney -pelisarjasta, joka tekstiruuturakenteestaan huolimatta onnistuu kaappaamaan mukaansa ja pitämään kokemuksen kiinnostavana sekä sopivan kompaktina.

Myös pelin rytmitys on ongelmallinen. Välillä tarinassa harpataan merkittävästi eteenpäin, toisinaan taas jankataan turhalta tuntuvia asioita äärettömyyksiin saakka, eikä mikään tunnu etenevän. Sama epämääräinen tempoilu varjostaa koko peliä. Näennäisen merkityksettömän puurtamisen jälkeen pelin lopetus ja päätöstapahtumatkin tuntuvat paukahtavan pelaajan silmien eteen aivan tyhjästä, eikä tyydyttävää etenemisen tunnetta pääse syntymään. Tämän lajityypin pelissä ongelmaa voi pitää suurena.



Mutta se loppu! Pelin lopetus pelastaa todella paljon.

Päätöksenä nähtävä erillinen osio on erityisen huikeasti toteutettu, sillä sen aikana nähdyt asiat porautuvat aidosti syvälle sieluun ja saavat tunnemittariston viisarit värisemään. Tässä kohtaa myös pelin synkkyyskertoimet väännetään kaakkoon ja sisältö on sellaista, että huomasin tapahtumien kummittelevan mielessäni vielä useamman päivän pelaamisen jälkeen.


Usein pelien läpäisyyn liittyy jonkinlaista riemua ja tyydytyksen tunnetta, mutta tämän kokemuksen jälkeen olo oli ainoastaan tyhjä ja jossain määrin järkyttynytkin. Ja tämä on puhtaasti kehu! On aina hienoa, jos mikä tahansa teos tarjoaa kertakäyttöisen hutun sijaan ajattelemisen aihetta. Tällä kertaa sitä on tarjolla, sillä pelissä nähtävät traagiset tapahtumat ja ihmiskohtalot jäävät aidosti mietityttämään. Emio - The Smiling Man on oiva osoitus siitä, että tieto lisää tuskaa ja asioilla on monta eri puolta.



Kaiken kaikkiaan Emio - The Smiling Man tuntuu kehnosti kirjoitetulta dekkarilta, jossa on vahva idea ja hieno lopetus.

Kokonaisuutena kokemus ei kuitenkaan nouse parhaimpien hetkiensä tasolle. Harmittavan usein hairahdutaan sivupoluille, joissa nysvätään turhilta tuntuvien yksityiskohtien parissa. Se saattaa olla realismia ja kuvata hyvin etsivän työtä, mutta pelikokemusta ratkaisu ei palvele. Pelillisesti Emio - The Smiling Man on liian yksioikoinen ja pelaajan rooliksi jää turhan usein toimia passiivisena kokijana sen sijaan, että saisi olla aktiivinen tekijä. Yhdessä muiden puutteiden kanssa siitä muodostuu todellinen ongelma. Ei tylsää kirjaakaan jaksa kahlata lävitse, vaikka tietäisi loppuratkaisun olevan miten erinomainen tahansa.


On seassa paljon hyvääkin. Näyttävä ulkoasu, miellyttävä ääniraita sekä muutamat huikeat tarinaelementit ja juonenkäänteet ovat sen verran väkevästi toteutettuja, että ne pelastavat paljon. Näistä syistä pelin tarinan haluaa kaikesta huolimatta kokea ja sitä voi myös varovaisesti suositella etsiväpelien ystäville. Ongelmistaan huolimatta Emio - The Smiling Man on julkaisunsa ja olemassaolonsa ansainnut.