Sateenkaarten väriloistossa kylpevät sankarit juoksentelevat reippaasti pitkin vihreänä kimmeltävää niittyä. Hullunkuristen hirviöiden kanssa kamppailusta pitää ottaa huilia, sillä viereisessä puussa kasvaa herkkusiirappia! Nämä siirapit kun on kerätty, voimme jatkaa vaellustamme kohti ihmisuhrauspuuta! Hetkinen, mitä?




Japanilaisten toimintaroolipelien ystävät voivat iloita: Square Enixin yli 30 vuotta porskuttanut Mana-pelisarja jatkuu vihdoin! Viime aikoina on nähty kaikenlaisia spin-offeja ja remakeja, mutta Visions on ensimmäinen uusi pääpeli lähes kahteen vuosikymmeneen.

Mana-pelisarjan aikanaan ideoinut Koichi Ishii on työskennellyt uransa aikana myös SaGa- ja Final Fantasy -pelisarjojen parissa, mikä näkyy. Kaikkien pelien tyyli on hyvin ominaista Square Enixin roolipeleille. Manan kirkasotsaiset sankarit seikkailevat värikkäissä ympäristöissä, lahtaavat maailmaa kansoittavia hirviöitä kokemuspisteiden perässä sekä haastavat riitaa muutaman puolijumalan kanssa. Vaikka jokainen pelisarjan osa tapahtuu omassa maailmassaan, peleistä löytyy yhteneväisyyksiä. Tälläkin kertaa sankari heiluttaa maagista miekkaa suojellakseen Mana-elämänpuuta.


Kaikilla pelisarjoilla on faninsa – ja vuosikymmeniä Mana-vesissä uiskenneilla on tietysti täysin erilainen perspektiivi kuin minulla, joka hyppää Manan maailmaan ensi kertaa. Kymmenien tuntien jäljiltä päässäni oli kuitenkin lähinnä yksi kysymys: kenelle Visions of Mana on oikein tehty?



Pelimekaniikallisesti Visions of Manaa on helppoa suositella japanilaisten toimintaroolipelien faneille. Hack and slashimainen toiminta tarjoaa napinrämpytystä pitkäksi aikaa, ja yleisesti ottaen paketti seuraa toimivaa kaavaa, siitäkin huolimatta että meno on tuhanteen kertaan nähtyä. Sankarit suorittavat pää- ja sivutehtäviä sekä tutkivat avointa maailmaa, joka on täynnä hirviöitä. Seikkailun aikana löytyy parempien miekkojen sekä taikasauvojen lisäksi myös uusia elemental vesseleitä, jotka tarjoavat hahmoille vaihtoehtoisia kykyjä. Vesielementaalilla varustautunut sankari Val heiluttaa kahden käden miekkaa ja ampuu vesitykillä, tulilieskojen voimistama Val taas iskee peitsellä ja tulipalloilla.


Elementit ovat myös keskeinen elementti (heh) pelin suuremmassa tarinassa. Visions of Manan fantasiamaailmassa on säilynyt vuosikymmenten ajan rauha, sillä neljän vuoden välein jokaiselle elementille uhrataan uhrilahja – siis ihminen. Almuksi, eli uhraukseksi, nimeäminen on suuri kunnia, kuten on almujen suojelijana toimiminenkin. Tarina alkaa, kun pikkukylän nuori Val valitaan almuksi nimetyn Hinnan suojelijaksi. Hinna ja Val aloittavat hitaan pyhiinvaelluksensa Mana-puun luokse. Matkan varrella tutustutaan myös muiden elementtien almuihin, muutamaan puolijumalaan sekä koko maailman kohtaloa järisyttävään juonenkäänteeseen. Lopulta Visions of Manallakin on rohkeutta pohtia ääneen, onko pikkulasten uhraaminen sittenkään kovin moraalista toimintaa. Pelihahmoilta vastaavia, polemiikkia herättäviä kysymyksiä ei juuri kuule.

Tästä pääsemmekin Visions of Manan ongelmaan, johon aiemmin viittasin: kenelle tämä peli on oikein tehty? Tarina kertoo värikkään maailman uhrilahjoiksi valituista lapsista, jotka marssivat hymyissä suin omaan kuolemaansa. Tästä voisi päätellä, että tarinan täytyy olla täyttä satiiria – mutta näin ei asian laita kuitenkaan ole. Visions of Mana löytää tietysti keinon pitää ja syödä kakkunsa, mutta pelin keskiössä olevaa uhrilahjojen konseptia käsitellään hämmentävän hyväksyvästi. Ehkä kyse on kulttuurieroista. Japanin kaltaisessa kulttuurissa yhteisön puolesta uhrautuminen on paljon ymmärrettävämpää ja tavanomaisempaa kuin yksilökeskeisissä länsimaissa, mutta olisin olettanut että jopa japanilaisessa pelissä tällainen konsepti tyrmättäisiin selvemmin ja yksiselitteisemmin jo ensihetkistä lähtien. Nyt tarinan suurin oivallus tuntuu olevan, että ehkäpä lasten uhraaminen ei olekaan ainoa keino jatkaa yltäkylläistä elämää.


Näin aikuismaista aihetta voisi käsitellä pitkään ja monimuotoisesti, mutta pelin tyyli on järisyttävässä ristiriidassa aihepiirinsä kanssa. Ulkoisesti kaikki Visions of Manssa viestii, että kyseessä on pikkulapsille tehty värikäs seikkailupeli, joka vertaantuu lauantaiaamun piirrettyihin. Ensinnäkin itse siloposkiset sankarit näyttävät ja käyttäytyvät hyvin lapsenomaisesti, jonka lisäksi maailmaa kansoittavia hirviöitä ja otuksia voisi kuvailla ällösöpöiksi – joka on erityisen omituista, sillä niitä samoja ällösöpöyksiä lahdataan sadoittain seikkailun aikana. Visions of Manan maailmakin on audiovisuaaliselta toteutukseltaan mahdollisimman värikäs ja vauhdikkaan leikkisä, jonka lisäksi tarina – dialogi ja huumori mukaanluettuna – on niin lapsille suunnattua, etten usko kenenkään yläkouluikäiseksi kasvaneen saavan pelistä mitään irti. Mutta sitten muistankin, että tarina kertoo ihmisuhrilahjoista ja peli on vieläpä kielletty alle 12-vuotiailta. On siis pakko palata taas siihen aiempaan kysymykseen: kenelle Visions of Mana on oikein tehty?



Jos sivuuttaa tonaaliset ristiriidat sekä varsin pintapuoliseksi jäävän tarinan, Visions of Mana tarjoaa miellyttävää, joskin itseään toistavaa toimintaa. Genren perinteitä kunnioittaen asutuskeskusten väliltä löytyy hehtaarikaupalla avaraa ulkomaailmaa, joka on täynnä sivutehtäviä, haasteita, hirviöitä ja keräilykamoja. Sivutehtävät ovat surkuhupaisan yksitoikkoisia, mutta erilaiset haasteet sekä keräilykamat tarjoavat mukavia taukoja päätarinaan. Ajoittain keräilyä tosin vaikeutetaan ilman erityistä syytä: maailma on jostakin syystä täynnä näkymättömiä seiniä, jonka lisäksi pelaaja ei voi tuplahyppiä tai syöksyä kaupungeissa. Tällöin katoille ja sivukujille piilotettujen arkkujen löytämisestä tulee varsin turhauttavaa.

Vauhdikas toiminta on ytimekästä ja hiottua, mutta kuten aina, tappeluita on aivan liikaa. Pelin puolivälin tienoilla jokaisessa yhteenotossa alkaa olla myös niin monta osanottajaa (ja jokaisella osanottajalla niin monta erilaista kykyä) että ruutu täyttyy jatkuvasti kymmenistä eri efekteistä. Iskujen jakelu on puhdasta tuurikauppaa, kun tiellä on kaksi vesipalloa, aikagravitaatioympyrä, 14 eri iskun osumanumerot sekä kolme eri vihollista. Tämä muuttuu erityisen turhauttavaksi, kun vaikeusaste kasvaa pelin myötä.


Hahmotusongelmista huolimatta toiminta viihdyttää – aikansa. Erilaisia hahmoja ja kykyjä on varsin paljon kokeiltavaksi, mutta silmät lupsuvat jo reilusti ennen kuin 30 tunnin seikkailu on käyty läpi. Edes pelin upeat maisemat eivät virkistä puuduttavan grindauksen keskellä.

Visions of Manaa on vaikeaa suositella. Pelisarjan pitkäaikaisille faneille ostopäätös on todennäköisesti tehty jo pelijulkistuksen aikaan, mutta paremmin kirjoitettuja, rytmitettyjä sekä käsikirjoitettuja roolipelejä ovat maailman sivut täynnä. Intoa lannistaa myös pelistudion kohtalo: ennen kuin Visions of Mana ehti edes pelihyllyille, kehittäjä Ouka Studios lakkautettiin. Kaikesta tästä huolimatta Visions of Mana ei ole kuitenkaan huono peli, se on vain hyvin, hyvin hämmentävä – enkä vieläkään ole täysin varma, mitä se todella haluaa sanoa.