Nintendolla on Pokemon, Namco-Bandailla Digimon. Segalta puuttui oma keräilypeli/animesarja/lasten rahastus -kikkansa, joten kehitettiin Bakugan, jonka perusidea on ehkä mahtavin juonikuvio kautta aikain: Eräänä päivänä taivaalta satoi metallisia kortteja.

Bakugan Battle Brawlers on sarjan keskipisteenä toimiva muksuryhmä, joka keksi, että korteilla voi pelata. Jokaisesta kortista löytyy erilaisia olentoja, ympäristöjä ja voimia, jotka sitten ovat yhteydessä siihen "syvällisempään" taustatarinaan - Vestroia-maailmaan, jossa korttien olennot ovat totta. Maailmojen tapahtumat sekoittuvat, tuho uhkaa ja lapsijoukkio on ainoa, joka pystyy meidät poloiset pelastamaan.



Puuttumatta sen kummemmin animen typerään tarinaan, josta kuusivuotias poikanikaan ei välitä vaikka lelulaatikko on puolillaan kyseisiä kortteja, täytyy myöntää, että Sega teki lelufirman kanssa yhteistyössä jotain oikeinkin. Metallisten korttien kanssa myydään muovisia Bakugan-olentoja, jotka voi taitella palloksi ja kortin päälle osuessaan ne avautuvat takaisin 'oikeaan muotoonsa', kun magneettilukko niiden sisällä vapautuu. Ei tällaisia ollut meikäläisen käpylehmänuoruudessa. Kun näillä leluilla pelataan Bakugan-peliä, on pallomuodolla ja metallisilla gate-korteilla oma osuutensa strategiassa ja taitoakin tarvitaan, mikä on askeleen mielenkiintoisempaa Pokemón-korttien läiskintään verrattuna.

Tarkkasilmäisimmät ovat ehkä huomanneet, että olen jo arvostelun neljännessä kappaleessa, enkä vieläkään ole kirjoittanut aiheena olevasta Xbox 360 -pelistä juuri mitään. Se taas johtuu siitä, että ei ole paljon sanottavaa. Vanhempana maksan hampaita kiristellen silloin tällöin niitä vitosia ja kymppejä, mitä lelut kaupassa maksavat, mutta olen tosissani onnellinen siitä, etten joutunut tästä pulittamaan 60 euroa, vaan peli tuli työn puolesta. Pahoitteluni niille vanhemmille, jotka ovat pelikaupan tiskillä ennen joulua joutuneet luottokorttiaan tämän takia vinguttamaan.



Bakugan on lapsille suunnattu peli, joten se ei voi olla kovin monimutkainen, ja täten helppo toteuttaa videopelimuotoon. Siinä on kuitenkin jippo: olohuoneen matolla pelatessa pallomuotoisten olentojen heittäminen metallikorttien päälle tuo lisäjännitystä ja vaatii taitoa - kun sama tehdään peliohjaimen nappia painamalla ja hieman tattia väännellen, jotain katoaa. Jotain oleellista.

Kun oma gate-kortti ja sitten olento on heitetty peliareenalle ja jollekin kortille osuu kahden eri osallistujan pallot, alkaa taistelu. Kortti antaa otuksille lisävoimaa ja omasta korttipakasta sitä voi vielä halutessaan lisätä. Sen jälkeen on vuorossa Bakugan Battle Brawlers -konsolipelin pelimäisin osuus: ekstratehoa otukselleen voi hankkia kolmen eri minipelin kautta: tikkuja rämpyttämällä, rytmipelin tyyliin oikealla hetkellä nappia painamalla tai tatilla oikeaan suuntaan sohimalla. Tämän jälkeen nähdään, kumman otuksella on enemmän G-voimaa ja POKS - taisto on ohi.

En väittäisi, että ison korporaation kapitalistimielessä suunnittelemasta lelu/peli/animaatio-yhdistelmästä löytyy sen kummemmin sielua, mutta mikäli sitä edes vähän jostain pilkistää, tappaa videopeliversio viimeisetkin hituset. Toteutus on kliinistä, yllätyksetöntä ja tylsää ja jännittävimmät tilanteet (taistelut) ovat ohi muutamissa sekunneissa. Sitten ne tosin toistuvat uudelleen. Ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen...



Bakugan-palloja taskut täynnä oleva poikani on jaksanut vääntää peliä useampanakin päivänä - tosin huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa New Super Mario Bros Wiitä tai Ratchet & Clankeja. Tämä on hieman yllättävää tietäen, kuinka tärkeitä nuo muovilelut tuntuvat hänelle olevan. Se kuitenkin kertoo pelistä oleellisen: edes lelujen fanit eivät jaksa suhtautua siihen missään määrin intohimoisesti.