Kunitsu-Gami: Path of the Goddess on hyvä esimerkki siitä, että joskus nokkela markkinointi voi olla turhankin nokkelaa. Peli mainostaa olevansa "japanilaisvaikutteinen, yksinpelattava Kagura-toiminta-strategiapeli", mikä kertoi minulle kokonaisuudesta niin vähän, että koko roska jäi miltei pelaamatta.

Onneksi eräällä foorumilla tuttu kaveri mainitsi, että Kunitsu-Gami on kuin Clover Studion kehittämä unohdettu PlayStation 2 -peli, joka yhdistelee torninpuolustusta ja nopeatempoista toimintaa. Tämä kuulosti jo paljon enemmän minun jutultani, eikä suotta. Kunitsu-Gami nousi nopeasti niiden pelien joukkoon, joita suosittelen varauksetta kaltaisilleni outojen pelien ystäville. Jos satut itsekin kuulumaan samaan porukkaan (tai edes epäilet kuuluvasi), kannattaa pysyä kuulolla, sillä suosittelu alkaa nyt.




Kagura ei tosiaan merkinnyt minulle terminä juuri mitään, mutta tällä kertaa kyse ei ole pelitietämyksen, vaan šintolaisuustietämyksen puutteesta. Kagura tarkoittaa kirjaimellisesti "jumalten viihdyttämistä" ja käytännössä viittaa šintolaisuudessa esiintyviin tanssirituaaleihin, jotka ovat myös koko pelin keskeinen juttu.

Muinainen pyhä vuori on joutunut demonivoimien jyräämäksi ja sen ainoa toivo on Yoshiro-papitar, jonka täytyisi tanssia tiensä vuoren huipulle ja näin puhdistaa yksi kerrallaan sen kylät, temppelit ja muut maamerkit. Koska paikka kuhisee demoneita, Yoshiroa ei voi lähettää yksin matkaan, vaan hänen saattajakseen kiinnitetään Soh-soturi, joka osaa käyttää kagura-tanssia lähitaistelun muotona.


Todella mainiona ideana pelin aihepiiri ei ole vain geneerisen pelin päälle lätkäisty pinta, vaan selvästi kehitystiimille tärkeä juttu, jonka käsitteitä ja yksityiskohtia on vaivalla ja rakkaudella muutettu pelimekaniikoiksi. Tällaisesta nostan aina peukkua, sillä hyvin tehtynä tällaiset erikoiset yhdistelmät voivat tuottaa todella huomionarvoisia pelejä. Niin tälläkin kertaa.

Käytännössä Kunitsu-Gami on yhdistelmä torninpuolustusta ja Devil May Cry -henkistä toimintaa. Useimmissa kentissä tavoitteena on saattaa Yoshiro pyhää polkua pitkin kentän läpi, jotta tämä voi suorittaa demonivoimien lähteenä toimivan portin edessä pyhän tanssinsa ja näin pakottaa demonit vetäytymään alueelta. Peli itsessään on jaettu päivä- ja yöjaksoihin. Päivisin pelaaja juoksee pitkin kenttää komentamassa mukana hengailevia duunareita korjaamaan hajonnutta infrastruktuuria, pelastamassa demonien vangitsemia kyläläisiä ja manaamalla korruptiopesäkkeitä maailmasta. Päivisin Yoshiro myös tanssii hitaasti, mutta vääjäämättä kohti porttia ja kentän loppua, mutta yleensä kentillä on sen verran kokoa, että tanssi on useamman päivän juttu.


Kun aurinko laskee, demonien portit aukeavat ja syöksevät pelialueelle loputtoman virran vihollisia, joita pelaajan täytyy sitten kepittää turpaan ennen kuin nämä popsivat Yoshiron kitaansa. Yksin ei tarvitse taistella, sillä vapautetut kyläläiset voi myös värvätä avukseen antamalla näille jos jonkinlaisia taisteluammatteja. Aluksi vaihtoehtoja on vain muutama, mutta pelin edetessä erilaisia rooleja aukeaa koko ajan enemmän ja enemmän. Mikään niistä ei ole yksiselitteisesti paras kaikissa tilanteissa, vaan kaikille on käyttöä kentästä ja tilanteesta riippuen. Jos yöstä selvitään hengissä, nouseva aurinko karkottaa taas nurkkiin jääneet demonit omaan ulottuvuuteensa ja Yoshiron tanssi voi jatkua. Jo perusidea itsessään on mitä mainioin, mutta Kunitsu-Gami nousee huippupeliksi erinomaisen toteutuksensa myötä.



Ensivaikutelmat ovat sangen pliisut, sillä ensimmäisten tuntiensa aikana Kunitsu-Gami tuntuu turhankin simppeliltä peliltä. Tämä on vain harhaa, sillä peli lisää kuvioihin jatkuvasti uusia elementtejä ja mekanismeja, kunnes muutaman tunnin pelaamisen jälkeen suunnilleen kaikki kuviteltavissa olevat modernin toimintapelin elementit löytyvät. Taistelu on hyvin nopeatempoista ja vaatii pelaajalta yhtä aikaa sekä taktista että strategista ajattelua. Oman suorituksensa ohella hänen täytyy pitää huolta siitä, että kyläläiset on komennettu oikeisiin paikkoihin turvaamaan niitä alueita, joihin oma huomio ei riitä. Peli on onneksi suunniteltu hyvin ja strategianäkymän avaaminen pysäyttää pelin, jotta tarvittaessa voi aina vetää hieman henkeä ja suunnitella kuvionsa kunnolla.


Kunitsu-Gamin heikoin osa-alue on se varsinainen oma taistelupelattavuus, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että se olisi surkeaa. Ongelmana on, että kun peliin on tungettu näin paljon erilaisia elementtejä, ohjaimen napit eivät riitä. Niinpä tärkeitä toimintoja, kuten esimerkiksi vihollishyökkäysten väistö, on jemmattu aivan karmeisiin paikkoihin, tässä tapauksessa vasemman analogitikun painalluksen taakse. Olin hyvin tyytyväinen Elite-ohjaimestani, jonka takakytkimet tarjosivat kriittisesti tarvittavia lisäpainikkeita.

Näihin ongelmiin kuitenkin tottuu, ja lisäksi niitä kompensoidaan mainiosti todella monipuolisella pelattavuudella. Toimintaa ja strategiaa yhdistelevien tehtävien ohella vähän väliä kohtaa vaikka kenttiä, joissa ei ole kyläläisiä lainkaan, vaan taistelu on käytävä yksin. Tai kolikon kääntöpuolella kenttiä, joissa Sohin omat kyvyt pettävät ja puolustus täytyy jättää yksin kyläläisten hoitoon. Tai kenttiä, joissa kaikki pakataan laivoihin ja tavoitteena on vain yrittää selviytyä pienillä lautoilla eeppisistä vihollishyökkäyksistä. Myöhemmin polut haarautuvat ja mukaan heitetään runsaasti muitakin pieniä ja suurempia haasteita, jotka kaikki piristävät kokemusta ja pistävät koko ajan arvailemaan, mitä seuraavan kulman takaa löytyy.


Kankeiden kontrollien ohella suurin ongelmani pelin kanssa on se, että muutamat osa-alueet tuntuvat miltei pitkittelyltä. Kun kylä on vapautettu ja sitä vartioiva pomo kellistetty, homma ei suinkaan ole ohi. Huomio siirtyy myöhempiin kenttiin, mutta siinä sivussa pitäisi korjauttaa hirviöiden romuttamat maisemat mobiilipeli-henkisillä "nakita duunarit töihin ja odota, että aika kuluu"-mekaniikoilla. Ajan kuluminen tarkoittaa tässä tapauksessa kenttien pelaamista, ja koska tekemistä on paljon enemmän kuin pelissä kenttiä, käytännössä jo läpäistyjen kenttien uudelleenpeluuta.

Tämä ei ole suunnaton harmi, sillä kaikissa kentissä on omat kenttäkohtaiset haasteensa, jotka pakottavat lähestymään niitä erilaisilla tavoilla, joten jo läpäistyistä kentistäkin saa uutta hupia irti. Haasteista ja kylän korjauksista palkitaan jos jonkinlaisilla resursseilla, joilla voi sitten parannella hahmoaan ja kyläläisiään, ostella uusia kykyjä ja niin edelleen, joten mekanismeja ei voi oikein sivuuttaakaan.


Vaikka en itse pitänytkään uudelleenpeluuta suurena ongelmana, kylän korjaamisesta ja monista muistakin pelin osasista on tehty turhan hitaita ja kankeita. Sen sijaan että pelaaja vain näkisi listan joskus kohtalaisen suurtenkin alueiden sisältämistä korjauskohteista, hänen täytyy juosta tarkistamassa ne omin käsin. Samaten kyläläiset nakitetaan hommiin juoksemalla haluttujen resurssien luokse, komentamalla joku poimimaan ne, juoksemalla korjauskohteen luokse… no, tajuatte kyllä. Ja sitten sama uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Ymmärrän, että kaiken muuttaminen vain tekstivalikoksi olisi ehkä myös tylsää, mutta niin on tämäkin.



Kunitsu-Gami on kuluvan pelivuoden iloisimpia yllätyksiä. En osannut ennakkoon odottaa peliltä yhtään mitään, enkä tosiaan mainospuheiden perusteellakaan innostunut siitä yhtään. Lopputuloksena oli kuitenkin peli, jonka pelasin läpi ihan puhtaasta peli-ilosta – GamePassin valikoimista tietenkin.


Todella persoonallinen ja iskevä taidetyyli, kehitystiimin selvä intohimo aihepiiriä kohtaan ja siitä ammennettu inspiraatio, sekä uniikki yhdistelmä taktikointia ja toimintaa ovat minun kirjoissani todella kovia myyntivaltteja. Mutta eivät ehkä kaikkien. Näin omaperäiset ja erilaiset pelit ovat väistämättä niitä, jotka jättävät monet kylmäksi, mutta toisaalta me, jotka niistä innostumme, tulemme taatusti paasaamaan niistä kaikille mahdollisille vielä vuosien ajan.

GamePass-tilaajien kannattaa ehdottomasti antaa Kunitsu-Gamille tilaisuus, sillä se ei kirjaimellisesti maksa yhtään mitään, mutta suosittelen kokeilemista tai ainakin tarkempaa videoiden katselua myös kaikille muille, joita erikoiset ja rohkeat pelit kiinnostavat. Kaikki ei ole täysin ongelmatonta ja viilattavaa löytyisi, mutta persoonallisuus ja kehitystiimin intohimo kantavat pitkälle.