Sade hakkasi autoni tuulilasia kuin ex-rakastaja, joka ei tajunnut vihjettä. Tyhjästä pullosta kumpuavat demonit kuiskivat takaraivossani, eikä keho tuntunut lainkaan omaltani. Edessä olisi pitkä yö, jonka aikana nikotiinireseptorini täyttyisivät ja uskoni ihmiskuntaan rapistuisi. Mutta kuka on tuo punakolttuinen daami? Ja kukapa ei haluaisi elää ikuisesti?



Puolalaisen Critical Hit Gamesin kehittämä cyberpunk-seikkailupeli Nobody Wants to Die on liikkunut tutkan alla. 2300-luvun newyorkilaisesta etsivästä kertovaa peliä on markkinoitu niin vaatimattomasti, ettei pelillä ole kirjoitushetkellä edes omaa Wikipedia-sivua. Yleensä vastaava radiohiljaisuus tarkoittaa, että luotto projektiin on vähäinen, mutta onko Nobody Wants to Die poikkeus sääntöön? Ikävä kyllä on todettava, että ei. Film noir -henkinen dekkaritarina ei ole missään nimessä täydellinen mahalasku, vaan ennemminkin ristiriitojen täyttämä erikoisuus. Tupakansavun täyttämää dekkaritarinaa ei voi haukkua kunnianhimon puutteesta, mutta upean ulkokuoren herättämä alkuihastus kaikkoaa varsin nopeasti.


Paperilla Nobody Wants to Die vaikuttaa puzzlevetoiselta tarinapeliltä, mutta käytännössä kädestäpitelyä on niin paljon, että pulmanratkonnan ja salapoliisityön sijaan kyseessä on tunnelmantäytteinen kävelysimulaattori. Pelaaja on etsivä, mutta suoranaista etsiväntyötä ei joudu tekemään, eikä pelaaja ole milloinkaan pihalla siitä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ruudulla on käytännössä aina vilkkuva kiintopiste, jota klikataan tarinan edistämiseksi.

Mustavalkoisten film noir -dekkarien lisäksi Nobody Wants to Die ammentaa tyyliään vuoden 1982 cyberpunk-klassikko Blade Runnerista (joka sekin aikanaan ammensi tyyliään samoista film noir -dekkareista…). Blade Runneriin verrattuna Nobody Wants to Dien maailmassa art deco -namiskat on väännetty vielä asteen pidemmälle, jolloin kaikki arkkitehtuurista autoihin on kuin suoraan 1930-luvulta. Videopelien puolelta läheisin kosketuspinta voisi olla Bioshockin vedenalainen metropoli Rapture.


Sekä Bioshockin että Blade Runnerin teemat kaikuvat myös pelin tarinassa: tulevaisuudessa ihmismielen voi siirtää ruumiista toiseen, jolloin rikkaat jatkavat rikastumistaan… ikuisesti. Maailmasta on kehittynyt äärikapitalistinen dystopia, jossa vaikutusvalta ja rikkaudet kasaantuvat samoille, kuolemattomille vallanpitäjille yhdestä eliniästä toiseen. Tai kasaantuvat, kunnes eivät enää kasaannukkaan: koko mielensiirtoteknologiasta vastuussa oleva Edward Green löytyy hulppeasta asunnostaan hirtettynä, ja mikä pahinta, Greenin mielensiirron mahdollistava ichorite-lisäke on tuhottu. Pohatta on siis lopullisesti kuollut. Viinalla demoneitaan turruttava etsivä James Karra ryhtyy tutkimaan Greenin murhaa, vaikka poliisipäällikkö ja valtaapitävät haluaisivat vain lakaista tapauksen maton alle.

Perinteisen film noirin tapaan kaninkolosta löytyy kierittävää useamman kuperkeikan verran, ja mysteeriin tuntuu liittyvän kaikki maailmaa muuttaneesta teknologiasta New Yorkin valtaapitäviin hahmoihin. Kun ruumiita alkaa kasaantua ja yhteiskunta natisee liitoksistaan, Karra voi luottaa vain radion välityksellä ohjeistavaan partneriinsa Sara Kai’hin. Vaikka tarina on vahvasti mysteerin ohjaama, draama pyörii jatkuvasti myös Karran ympärillä: mitä Karran vaimolle ja entiselle työparille tapahtui? Kuka on Karran takaraivossa kirjaimellisesti kuiskutteleva The Stranger? Entä miten luotettavasti kaikki muistot siirtyvät ihmiskehosta toiseen?



Nobody Wants to Die onnistuu alkuasetelmissaan erinomaisesti. Peli luo ensiksi mielenkiintoisen ja elävän maailman, esittelee seuraavaksi lukuisia, temaattisesti yhteneviä mysteerejä ja lopuksi vihjailee monipuolisesta etsiväntyöstä. Ikävä kyllä mikään elementeistä ei lopulta täytä kaikkia lupauksia.


Aloitetaan ensimmäisenä mainitusta maailmasta. On myönnettävä, että Nobody Wants to Die on todella, todella upeannäköinen peli. Pelillä on aivan omanlaisensa visuaalinen tyyli, jonka lisäksi 2300-luvulle sijoittuva maailma vaikuttaa henkivän elettyä historiaa. Harmillisesti maailma ei lopulta kehity juuri muuksi kuin pintapuoliseksi näyttämöksi, jonka jokainen hahmo ja tapahtuma punoutuu prikulleen yhden asian, eli ikuisen elämän mahdollistavan ichoriten, ympärille. Sama ongelma on myös toisessa arvostetussa cyberpunk-pelissä, Deus Ex: Human Revolutionissa, jonka jokainen vastaantulija (aina kerjäläisestä kroisokseen) tuntuu puhuvan vain ja ainoastaan kehon augmentaatioista. Lopputuloksena on maailma, joka kutistuu kohtaus kohtaukselta. Ahtauden tunnetta ei auta, ettei tarinan varrella juuri tavata muita ihmishahmoja.

Mysteereissä onnistutaan sentään jo hieman paremmin! Pelintekijät ovat katselleet Chinatowninsa ja Maltan haukkansa, sillä vihje kerrallaan monimutkaistuva juoni sisältää käänteitä viiden minuutin välein. Vahvasta aloituksesta huolimatta mysteerit eivät täysin kanna loppuun saakka. Osa mysteereistä on niin ilmiselviä, että ne voi arvata jo tuntikausia etukäteen; toisten kohdalla vastaukset jäävät niin uskomattoman hämäriksi ja epäloogisiksi, etteivät ne aukea kunnolla edes vaihtoehtoisia loppuja esittelevien Youtube-videoiden jälkeen. Tarinan haarautuminen tuntuu olevan ongelman ytimessä: Critical Hit Games ei ole osannut rakentaa tyydyttäviä lopetuksia, vaan neljästä vaihtoehtoisesta lopetuksesta ainoastaan yksi tarjoaa lopun, joka on edes jotenkuten loogisesti eheä sekä narratiivisesti tyydyttävä. Ihmetystä aiheuttaviin epäloogisuuksiin sekä kesken jääneisiin juonipolkuihin törmää toistuvasti jo tarinan keskivaiheilla.


Tulevaisuuden etsivänä Karra lähestyy tarinan tapahtumia rikospaikkojen kautta: scifi-työkaluilla Karra voi rekonstruktoida rikospaikkojen tapahtumat yksi tekijä ja todistuskappale kerrallaan. UV-valolla seurataan verijälkiä, röntgen-hilavitkuttimella tutkitaan sisuskaluja ja aikamatkustuskapistuksella kelataan aikaa edes-takaisin, kunnes tapahtumien kulku tulee selväksi. Etsivän lelut myyvät hetkittäin immersion salapoliisityöskentelystä, ja erityisesti aikaa kelaava kapistus luo todella komeita näkymiä: sekunnin sadasosa kerrallaan purkautuvia räjähdyksiä, senttimetri kerrallaan hidastetusti hyökkääviä vihollisia sekä ilman läpi halkovia luotisateita, jotka saisivat The Matrixin kateelliseksi. Lopuksi Karran keräämistä vihjeistä rakennetaan miellekartta, joka kokoaa keissin yhteen Alan Wake 2:n etsivätyökalun tavoin. Etsivänä leikkiminen on hauskaa, mutta ikävä kyllä peli ei koskaan vaadi pelaajalta minkäänlaisia hoksottimia – ja kun sanon “minkäänlaisia”, myös tarkoitan sitä. Aina kun seuraava vihje vaatii esimerkiksi UV-valon heiluttelua, alueelta löytyy hohtava kiintopiste jossa lukee “käytä UV-valoa tässä”. Maailman mahtavin etsivä siis vain seuraa prompteja alusta loppuun kuin aivoton drooni. Ongelma ei ole ylitsepääsemätön, mutta pienemmällä kädestäpitelyllä Nobody Wants to Dien rikospaikkojen tutkiminen olisi ollut paljon palkitsevampaa.



Ongelmista huolimatta valehtelisin jos väittäisin, etteikö Nobody Wants to Diessä olisi jotakin sympaattista. Ideoita ja yritystä riittää, jonka lisäksi Nobody Wants to Die käyttää tarinankerronnassaan pelimekaniikkoja reilusti keskiverto tarinapeliä enemmän. Tarina osaa myös ottaa hengähdystaukoja: tietyin väliajoin peli antaa pelaajan pysähtyä ja nauttia kauhistuttavan kauniista dystopiamaisemistaan.


Upeaa ulkokuorta lukuunottamatta kaikki kuitenkin epäonnistuu enemmän tai vähemmän. Ehkäpä suurin ongelma on käsikirjoituksessa, joka ei oikein koskaan nouse keskitason yläpuolelle. Tarina ei esimerkiksi koskaan tee selväksi, onko 30-luvun kliseiden kierrättäminen parodiaa, hatunnostoa vai puhdasta sinisilmäisyyttä: yhtenä hetkenä noir-elokuvien tapaan nihilistisesti jaaritteleva Karra esitetään tosissaan, toisena hetkenä samoista jaaritteluista tehdään stereotypioille naureskeleva vitsi. Nobody Wants to Dien maailma on täynnä punakolttuisia femme fataleja, viskipulloihin hukkuvia ihmisparkoja, vallan sokaisemia vahtikoiria ja muita lajityypin perinteitä, mutta peli ei oikein koskaan nouse kliseiden yläpuolelle tai löydä niistä mitään sanottavaa – ne ovat siis olemassa vain, koska niitä kuuluu olla tällaisessa tarinassa.

Noin kuutisen tuntia kestävä seikkailu tulevaisuuden New Yorkissa loppuu myös yllättävän lyhyeen. Hahmoihin ehditään hädin tuskin tutustua, kun loppuratkaisuja aletaan jo vyöryttää ruudulle. Lyhyempi peli ei ole itsessään ongelma, mutta Nobody Wants to Die haluaa kertoa suurimman mahdollisen tarinan maailmastaan, vaikka aika riittää lähinnä hahmovetoiselle draamalle.


PC:lle, Xbox Series X/S:lle sekä Playstation 5:lle julkaistu Nobody Wants to Die ei ole erityisen onnistunut peli, mutta olen silti jostakin syystä sen puolella. Ehkä kyse on palavasta rakkaudestani noiria kohtaan, tai pelin kunnianhimoisesta asenteesta. Nämä tilanteet ovat hankalia, sillä en haluaisi antaa turhan ankaraa arvosanaa, mutta samanaikaisesti pelistä ei löydy kauheasti kehuttavaa. Nobody Wants to Die on parempi kuin osiensa summa, mutta dekkaritarina jää silti onton kliseiseksi. Monet kriitikot ovat kuitenkin arvostelleet Nobody Wants to Dien minua suotuisammin, joten ehkäpä vaadin peliltä liikoja.