Final Fantasy XIV oli Endwalker-lisälevyn jälkeen erikoisessa ja uudenlaisessa tilanteessa. Endwalkerin suuri juttu oli, että se päätti sen suuremman tarinan, jota peli oli kertonut vuodesta 2013 lähtien. Hydaelynin ja Zodiarkin – valon ja pimeyden – välinen konflikti pistettiin pakettiin Endwalkerin lopussa ja sitten edessä olikin uusi alku.


Kaikille oli tietenkin jo ennakkoon selvää, että uusi alku ja uusi suurempi tarina eivät ainakaan välittömästi pystyisi yltämään samanlaisiin suorituksiin kuin kahdeksan vuoden ajan rakennettu tarina, joten fanien odotukset olivat ennakkoon mielestäni sangen realistiset.


Toiveissa oli matalammilla panoksilla varustettua rentoa seikkailua kesäisissä ja tuoreissa maisemissa, sekä se ensimmäinen kerros tiiliä lähivuosien suurempaa Final Fantasy XIV -tarinaa varten. Tätä onkin tarjolla, mutta ei täysin ilman ongelmia, joista osa oli ihan odotettavissa, osa taas olisi ollut ehkä vältettävissäkin.



Toisin kuin käytännössä kaikissa muissa massiivimoninpeleissä, Final Fantasy XIV:ssä tarina ei ole mikään pieni osa suurempaa kokonaisuutta, vaan oikeastaan se koko juttu itsessään. A Realm Rebornista lähtien pelaajat ovat edenneet pelissä pelaamalla läpi kulloisenkin julkaisun niin kutsutun pääskenaarion, joka myös huolehtii miltei yksinään levelöinnistä. Tämä ei tietenkään ole pelin faneille mikään uutinen, mutta silti syytä sanoa ääneen, jotta vähemmän pelanneetkin ymmärtävät, miksi tarina on se ensimmäinen juttu, jonka nostan esiin.


Perinteiseen tapaan Dawntrailin tarina alkoi jo Endwalkerin viimeisestä sisältöpäivityksestä, jolloin pelaajat tutustuivat Wuk Lamatiin. Wuk Lamat saapui kaukaisesta Tuliyollalin valtakunnasta etsimään itselleen liittolaisia. Valtakunnan pitkään hallinnut kuningas on jäämässä eläkkeelle ja on päättänyt antaa kruunun sille lapselleen, joka selviytyy parhaiten hänen asettamistaan haasteista.

Edessä on The Amazing Race -henkinen kisa, jossa neljä toiveikasta yhdessä auttajiensa kanssa kiertävät läpi koko valtakunnan, tarkoituksenaan oppia tuntemaan maata asuttavat kulttuurit ja kansat, sekä suorittaa näiden haastetehtävät. Ensimmäiseksi kaikki seitsemän haastetta läpäissyt ja legendaarisen, mutta huhuksi uskotun kultaisen kaupungin löytänyt toiveikas perii kruunun, muut jäävät nuolemaan näppejään.


Tämä osio tarinasta onkin mitä mainiointa materiaalia ja sopii hyvin siihen ennakko-odotusten mukaiseen meininkiin. Uusi mantere on luotu Etelä- ja Väli-Amerikan kulttuurien pohjalta, joten pelimaailma on tyyliltään ja tunnelmaltaan täysin erilainen kuin Eorzean aiemmin nähdyt osat. Ainakin itse halusin tietenkin suuresti tutustua tähän uuteen ja kiehtovaan maailmaan, joten oli erinomainen idea kietoa pelin päätarina myös juuri tämän aktiviteetin ympärille.

Final Fantasy XIV:n perustyylin mukaisesti tunnelma on kunnioittava ja ymmärtävä. Wuk Lamat on hieman naiivi, mutta äärettömän lämmin ja sympaattinen hahmo, joka haluaa kaikkien olevan ystäviä ja tulevan hyvin toimeen. Aluksi penseätkin vastaantulijat joutuvat antautumaan tämän murskaavan positiivisen lähestymistavan edessä, ja kun mukaan on lyöty vielä paljon muitakin hyvin kirjoitettuja hahmoja, tarinan tämä osio oli minun kirjoissani ensiluokkaista kamaa.


Olin kuitenkin hieman yllättynyt, kun maailmankiertue päättyi jo siinä 95. kokemustason kieppeillä, sillä levelikatto on 100, joten tarinaakin oli vielä noin puolet jäljellä. En tietenkään spoilaa yksityiskohtia suuremmin – vaikka todellinen analyysi sitä vaatisikin – mutta totean, että kiertueen jälkeen panokset nousevat ja tarinan todellinen pahis paljastuu. Ja sitten alkavat ongelmat. Pähkinänkuoreen tiivistettynä sanoisin, että kehitystiimi on tunkenut liikaa tarinaa noin 40 tunnin mittaiseen pääskenaarioon. Ensimmäinen puolisko, sekä se aivan viimeinen loppuhuipennus ovat todella kiehtovaa ja koukuttavaa draamaa, mutta se vertauskuvallinen toinen näytös jää hieman torsoksi. Sekin sisältää kyllä taas hyviä hahmoja ja seuraamisen arvoisia elementtejä, mutta niitä ei juuri ehditä tutkimaan sen tarkemmin, koska aika ja kokemustasot loppuvat kesken.

En keksi lonkalta tähän mitään suurempaa ratkaisua, sillä se toinen näytöskin on välttämätöntä sisältöä kolmannen näytöksen alustamiseksi, ja se pelin ensimmäinen puoliskokin tuntui nyt välillä hieman turhan kiireiseltä, joten siitäkään ei voi leikata. Enkä halua myöskään maalailla seinille mitään turhan suuria piruja, sillä lopulta Dawntrailin tarina jää kyllä vahvan lopun ansiosta mieleen positiivisena kokemuksena, mutta se kompuroi matkalla pari kertaa kunnolla, mikä on Shadowbringersin ja Endwalkerin jälkeen pienoinen yllätys.



Vauhdikkaan tarinan ohella Dawntrail sisältää tietenkin paljon muutakin. 10 uutta kokemustasoa tuovat mukanaan uusia kykyjä kaikille ammateille, jotka saavat myös kaksi uutta kaveria. Viperit ovat kahdella miekalla taistelevia meleesotureita, jotka tuntuvat pelikokemuksena olevan kuin dancerin melee-versio. Perinteisten kombojen takomisensijaan viperit reagoivat valtaosan ajasta lennosta kykyihin, jotka aktivoituvat taistelussa tilanteen ja tuurin perusteella. Pictomancerit taas ovat loitsijoita, jotka antavat mielikuvituksensa lentää. Maagisen pensselinsä avulla pictomancerit loihtivat esiin pastellinsävyisiä versioita mustien maagien loitsuista, sekä maalaavat taistelun aikana monimutkaisempia kuvia erillisistä komponenteista. Kun oikea yhdistelmä on taululla, sen voi sitten herättää eloon ja vaikka pudottaa jättimäisen mooglen vihollistensa päälle.


Pelasin Dawntrailin tarinan läpi pictomancerina osittain uutuudenviehätyksen ja pastellisävyjen hurmaamana, mutta enimmäkseen, koska Yoshi-P tiimeineen taisi onnistua juuri luomaan uuden suosikkiammattini. Pitemmällä loitsimisajalla varustetut kuvien osaset ovat mainio mekaniikka, sillä ne pakottavat pelaajan opettelemaan taisteluissa niitä hyviä suvantovaiheita, joissa voi lopettaa hetkeksi liikkumisen ja loitsimisen ja maalata taululleen seuraavan osan. Sekä pictomancerit että viperit ovat niin kutsuttuja itsekkäitä DPS-ammatteja, eli ne eivät niinkään buffaa muita ryhmän jäseniä, vaan takovat vain taululle tällä hetkellä pelin parhaita DPS-lukuja, sekä tuntuvat toki muutenkin todella sujuvilta pelata.

Se lisälevyn toinen suuri uudistus on, että Shadowbringersissä lisätyt massiiviset kissaisukit, hrothgarit, saivat nyt sen naispuolisen vastakappaleensa. Wuk Lamatin hurmaamana vaihdoin itsekin pupupoikani kissaksi ja muistin taas katkerasti, miksi olin aikanaan hypännyt pois hrothgarien kelkasta. Erilaisia hiustyylejä ja muita säätömahdollisuuksia on tarjolla kovin vähän, joskin tilanne todennäköisesti tulee parantumaan ajan myötä. Silti, kissanelämästä haaveilevien kannattaa miettiä, haluaako elää esimerkiksi kirjaimellisesti neljän kampauksen ja olemattomien päähineiden rajoittamaa elämää.


Kun nyt kerran valittamaan päästiin, niin valitetaan hieman lisääkin. Dawntrailin uusi maailma on huikea ja avaa pelin ovet kokonaan uudelle taidetyylien perinteelle. Maisemat ovat todella hehkeitä ja vastaan tulevat sivuhahmotkin on puettu värikkäisiin ponchoihin ja muihin erinomaisen hyvin Väli- ja Etelä-Amerikan kulttuureihin nojaaviin varusteisiin. Tämä mielessä kysynkin, että kuka kansankynttilä päätti, että pelaajat saavat pelin luolastoista niskaansa uudelleen väritettyjä versioita aiempien lisälevyjen asusteista, piikikkäitä nahkarotseja, sekä varusteita, jotka näyttävät suoraan Cyberpunk 2077:stä repäistyiltä. Missä on minun värikäs ponchoni? Miksei soturini saa käteensä samanlaista värikkäillä nauhoilla koristeltua luukirvestä kuin Wuk Lamatilla on? Tämä on yksi osa-alue, jossa World of Warcraft yhä vie Final Fantasya kuin pässiä narussa: kun pelaajat osana kehnoa tarinaa liittyvät World of Warcraftissa vaikka Frankenstein-henkisten hullujen tohtorien veljeskuntaan, he myös näyttävät siltä. Final Fantasy XIV:ssä inspiraatiot tuntuvat tulevan maailman ulkopuolelta ja tulokset ovat usein niin geneerisiä, että ne sopisivat yhtä hyvin – lue: huonosti – mihin tahansa pelin tarinaan. Mutta tämä on mielipidekysymys. Moni killassani piti Cyberpunk-henkisistä vermeistä sen verran, että he juoksivat kyseistä luolastoa läpi uudelleen ja uudelleen, kunnes kaikki asusteet oli kerätty.



Haluaisin tavallaan välttää tämän sanan käyttöä, koska se sisältää niin paljon ladattua negatiivista merkitystä, jota en tarkoita, mutta en keksi muutakaan: fiilikseni Dawntrailin suhteen ovat ristiriitaiset.


Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että valon soturi seisoo tällä kertaa takarivissä tukemassa tarinan todellista päähenkilöä, Wuk Lamatia. Uusi maailma tuntuu myös kiehtovalta ja sopivan erilaiselta, tarjoten tiimille tilaisuuden tutkia sitä ja kertoa uudenlaisia tarinoita. Tarina on myös enimmäkseen viihdyttävä ja onnistuu tavoittamaan oikeita tunteita tavalla, johon useimmat muut MMO:t eivät todellakaan pysty. Samalla tuntuu kuitenkin siltä, että Dawntrailin julkaisuversio ei ota tästä uudesta ja uljaasta maailmastaan kaikkea irti. Turhan usein tiimi nojaa tuttuihin ja jo useasti nähtyihin ratkaisuihin ja tarinaelementteihin, syistä, joita voin vain arvailla. Jälleen, ilman suuria spoilereita on paha pureutua näihin ongelmakohtiin ja puutteisiin sen tarkemmin, joten turhauttavasti joudun vain jättämään asian kommentoinnin näin puolivillaiseen tilaan.

Samalla en voi kuitenkaan väittää, että fiilikseni lopputekstien pyöriessä olisivat mitenkään pettyneet. Ainakaan kamalasti. Kuten jo mainitsin, tarina pääsee kyllä maaliin asiallisesti, ja tietenkin ovi on vielä auki kahden vuoden lisätarinoille. Toivonkin hartaasti, että ne tulevat keskittymään enemmän siihen lisälevyn parempaan puoliskoon, sillä se tuntuisi sisältävän vielä niin paljon kaikkea hienoa ja kiinnostavaa, johon Dawntrail ei ehtinyt pureutua.

Ensimmäinen reilu viikko meni siis enimmäkseen positiivisissa tunnelmissa, mutta samalla totean, että en sen jälkeen osaa kovin suurella luottamuksella veikata, mihin pelin suurempi tarina tästä jatkaa. Uusi alku on selvästi toteutettu, mutta vielä on hieman epäselvää, mihin suuntaan ja millaisella menestyksellä tästä jatketaan.