Teini-ikäinen Tess Devine pakkaa tavaroita pahvilaatikoihin. Edesmenneen isoäidin tavarat on jo myyty huutokaupassa, eikä Tessin yksinhuoltajaäiti Opalilla ole yksinään varaa jättimäiseen omakotitaloon. Pakkaamisen aikana Tess kuitenkin löytää ihmetystä aiheuttavia kirjeitä, jotka johdattavat kaksikon salaisuuksien täyttämälle roadtripille.



Open Roads -tarinapelin oma tarina ei ole se kaikista auvoisin. Erinomaisesta Gone Homesta sekä ihan hauskasta Tacomasta tunnettu Fullbright Studios koki aikamoisia myllerryksiä, kun perustaja Steve Gaynorin toksisesta käytöksestä ilmeni lukuisia syytöksiä vuonna 2021. Käytännössä koko muu studio Gaynoria lukuunottamatta lähti lätkimään, jättäen Gaynorin puuhaamaan omia projektejaan. Samalla Open Roadsin vetovastuu siirtyi ex-fullbrightilaisten pystyttämälle Open Roads Teamille.


Vaikka Open Roadsin kivikkoisen kehitystaipaleen ottaa huomioon lieventävänä asiahaarana, lopputulos ei ole siltikään erityisen mairitteleva. Olen yhä sitä mieltä että Gone Home on yksi innovatiivisimpia sekä tunnelmallisimpia tarinapelejä mitä on koskaan tehty, eikä astetta köykäisempi Tacomakaan ollut millään mittapuulla huono peli. Open Roads on kuitenkin niin toispuoleisen, halvan ja puhtaasti keskeneräisen oloinen tekele, että se tuntuu lähinnä aloittelevien pelintekijöiden heikkolaatuiselta Gone Home -kopiolta.


Open Roadsin juoni kuulostaa vielä jotenkin mielenkiintoiselta: Tess ja Opal joutuvat selvittämään Opalin menneisyyttä. Kuka on Opalin äidille kirjeitä lähetellyt mies? Mitä Opalin lapsuuden kesämökin pihamaille on haudattu? Entä miksi Opal erosi Tessin isästä? Realistisista alkuasetelmista käynnistyneet mysteerit eivät ikävä kyllä löydä sopivaa tasapainoa elämää suuremman ja hyvin realistisen kuvauksen väliltä: lennokkaat juonenkäänteet tuntuvat liian elokuvamaisilta näin realistiseen tarinaan, uskottavammat vastaukset taas lässähtävät.



Oikeastaan jokaisella osa-alueella on omat ongelmansa, mutta lähdetään liikkeelle olennaisesta: tarinapeliksi Open Roadsin tarina on ankean ohut ja heikosti kerrottu. Open Roads Team on käytännössä seurannut Fullbrightin totuttua kaavaa, mutta laajennettuna. Pelaaja kulkee edelleen varsin vapaasti alueilla, tutkien sieltä löytyviä esineitä. Välillä esineiden tarkastelu herättää pohdintoja ja muistoja, joskin tällä kertaa osa pohdinnoista käydään dialogina Tessin ja Opalin välillä.


Ongelma syntyy siitä, miten kunnianhimoinen Open Roadsin tarina on Gone Homeen verrattuna. Gone Home oli tiivis, yhdestä perspektiivistä koettu tarina yhdessä tapahtumapaikassa. Open Roads yrittää laajentaa tarinan useampaan tapahtumapaikkaan, lyhyisiin välietappeihin sekä lukuisiin hahmoihin. Lopputuloksena on kunnianhimoisempi tarina, jolla ei kuitenkaan ole juuri mitään kerrottavaa. Kunnianhimoisuus näyttäytyykin näennäisenä monimutkaisuutena, joka yrittää peitellä turhankin simppeliä tarinaa.

Vaikka juonenkäänteet olisivat höttöistä hömppää, mielenkiintoisten hahmojen kanssa viettäisi silti mielellään aikaa. Ikävä kyllä myös päähahmot Tess ja Opal on käsikirjoitettu päin hanuria. Lukuisista menestyselokuvista tutut Kaitlyn Dever sekä Keri Russell ääninäyttelevät pätevästi, mutta parhainkaan näyttelijä ei voi pelastaa surkean ja unohdettavan välillä seilaavaa dialogia. Erityisen suureksi ongelmaksi muodostuu Tessin ja Opalin äiti-tytär -suhde, joka ei missään vaiheessa tuntunut uskottavalta, vaan ennemminkin nuoremman ja vanhemman sisaruksen tai ystävysten jutustelulta. Uskottavuusongelma näkyy muussakin dialogissa, joka kuulosti monesti väkinäiseltä, sisältäen päälle liimattuja pohdintoja elämästä. Ja piru piilee tunnetusti yksityiskohdissa: jos hahmot eivät edes kutsu vanhempiaan johdonmukaisesti samoilla nimillä kohtauksesta toiseen, hahmot ja heidän suhteensa eivät tunnu uskottavilta.


Esineiden herättämiä ajatuksia tuntuu olevan paljon vähemmän – ja silloinkin kun pohdintoja on tarjolla, ne eivät kuulosta orgaanisilta mietinnöiltä tai muistoilta, vaan tekosyyltä käsitellä aihetta. Tutkittavat tavarat ovat myös varsin turhia ja mitäänsanomattomia, kuten esimerkiksi identtisiä tuhkakuppeja tai ruokatölkkejä. Yhdessä huoneessa tarkastelin vuorotellen kuutta erilaista lihaveistä, kolmea lautasta sekä viittä eri viehettä, ilman yhtäkään tarinaa edistävää tai syventävää pohdintaa.



Fullbrightin edellisten pelien tavoin myös Open Roads on lyhyehkö seikkailu, jonka lopputekstit ilmestyvät ruutuun jo parin tunnin jälkeen. Siksi onkin erityisen surullista, että tarina ehtii muuttua noinkin lyhyessä ajassa tylsäksi. Näkisin että suurin ongelma piilee tarinan rytmityksessä – tai pikemminkin sen poissaolossa. Hyvin yksinkertaisista palasista rakennettu Gone Home onnistui olemaan vuorotellen realistista perhedraamaa, kauhuelementeillä leikittelevää jännäriä, teinien aikuistumistarinaa ja ties mitä. Vertauksena Open Roads pysyy samassa tunnelmassa alusta loppuun, huolimatta siitä että matkan varrella selviää järisyttävänkin suuria paljastuksia eri hahmojen menneisyydestä.


Siitä huolimatta että tarina junnaa samassa tunnetilassa, Open Roadsin draamasta puuttuu johdonmukaisuus, josta jo aiemminkin mainitsin. Hahmot voivat selvittää massiivisia paljastuksia menneisyyden tapahtumista, mutta heti seuraavassa keskustelussa hahmot käyttäytyvät kuin mitään ei olisi tapahtunut. Välillä tunnetilat heittelevät keskustelusta toiseen niin pahasti, että sa-sa-sanoissaan jä-jä-järkytyksestä takertelevat hahmot heittävät kirjaimellisesti sekunteja myöhemmin iskävitsejä. Järkytykset ja muut muutokset kestävät aina vain sen yhden keskustelun ajan, koska keskustelun päätyttyä mittari palaa poikkeuksetta takaisin perusasentoon. Tarinapelien “valintojen mukaan haarautuva tarina” on lähestulkoon aina puhdasta illuusiota, mutta nyt tuntuu siltä kuin koko illuusiota ei olisi jaksettu edes yrittää luoda.



Unohdan suosiolla kaikki pienet, nipotettavat ongelmat ja keskityn olennaiseen: viimeinen asia josta valitan on pelin ulkoasu. Ennakkomateriaalien perusteella odotin upean piirrosmaista peliä, joka henkii samanlaista ajatonta animaatiojälkeä kuin Stoic Studion erinomainen The Banner Saga. Open Roads on kuitenkin päättänyt yhdistellä tavanomaisia 3D-ympäristöjä “piirrettyihin” 2D-elementteihin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pelihahmot ja luettavat lappuset näyttävät simppelisti animoiduilta piirretyiltä ja kaikki muu taas näyttää hyvin tavanomaiselta pelimaailmalta. Ja voi pojat miten simppeliä animointi onkaan: hahmot jaksavat elehtiä ja liikuttaa suutaan vain puheenvuoron ensimmäisten sekuntien ajan, jonka jälkeen puhe jatkuu jähmettyneestä suppusuusta. Ympäristöt ovat sentään välillä realistisesti toteutettuja, mutta eri tyylien yhdistely ei yksinkertaisesti toimi.


Ei sillä, että Open Roadsissa toimisi mikään muukaan. Epäkiinnostavat hahmot juttelevat epäuskottavasti ja käyttäytyvät epäjohdonmukaisesti näennäisen monimutkaisten mysteerien keskellä, jotka johtavat draamaan joka oikeastaan ratkoo itse itsensä. Olen rakastanut Fullbrightin pelejä yli vuosikymmenen ajan, mutta tämä tuotos tuntuu niin suurelta lässähdykseltä, että Open Roads Teamin tie eteenpäin näyttää umpikujalta.

Open Roads julkaistiin Sonyn, Microsoftin ja Nintendon konsoleille sekä PC:lle maaliskuun lopulla. Peli on ollut julkaisupäivästä lähtien myös Microsoft Game Passissa.