Wrath: Aeon of Ruin
Arvioitu: | Playstation 4 |
Genre: | Toimintapelit |
Pelaajia: | 1 |
Ikärajoitus: | 16 |
Kehittäjä: | Slipgate Studios |
Julkaisija: | 3D Realms |
Julkaisupäivä: | 25.04.2024 |
Pelin kotisivut |
Raivolla puurrettu vanhan koulukunnan räiskintä
Niin sanotut boomer shooterit ovat olleet nosteessa jo jonkinaikaa. Osa niistä käyttää vanhojen pelien pelimoottoreita ja moni peli on vuosien ajan rakkaudella puurrettu teos. Näin on myös Wrath: Aeon of Ruinin tapauksessa. Peli oli tarkoitus julkaista genren kovimman kukoistuksen aikaan, mutta lipsahti pitkälle tämän vuoden puolelle.
Wrath: Aeon of Ruinin kehittäjäkatraasta moni on ollut mukana tekemässä Quaken Arcane Dimensions -modia. Kun tämän tietää, vaikutteet ovat ilmeisiä ja moottorivalinnankin ymmärtää: peli nimittäin rakentuu ensimmäisen Quaken moottorin päälle. Vaikutteita on otettu muualtakin vanhojen koulukuntien räiskinnöistä, joskin designissa voi selkeästi nähdä inspiraatioita nykypeleistäkin.
Wrath ottaa vahvasti vaikutteita Lovecraftista: kentissä tarvotaan erinäisissä maisemissa hautausmaista demonisiin katedraaleihin ja lopulta manalan syövereihin. Mitään varsinaisen omaperäistä ympäristöissään ei peli varsinaisesti tarjoa - ja sama pätee myös pelin muihin oma-alueisiin.
Kenttäsuunnittelun puolesta Wrath: Aeon of Ruin on kuitenkin oikein toimiva. Kentissä on riittämiin salapaikkoja ja erilaisia reittejä, mikä innostaa nuohoamaan paikkoja. Kentät paranisivat vielä sillä, että vihollistyyppejä olisi enemmän, sillä nyt niitä on harmillisen vähän. Tekoälyviholliset eivät myöskään ole järin älykkäitä, mutta on niitä ainakin paljon.
Suurin muutos vanhan koulukunnan räiskintöihin on pelin tallennusjärjestelmä. Perustyylin pikatallennusta tai -lataamista ei varsinaisesti tarjota, vaan pelaajan tehtävänä on kerätä niin sanottuja soul tethereitä, joita voi käyttää tallentamiseen. Niitä on vain rajattu määrä, joskin vimpaimia voi pitää taskussaan koko pelimatkan ajan. Sielunsitojien lisäksi pelistä löytyy myös erinäisiä pyhättöjä, joissa tallennus onnistuu.
Huonosti toteutettuna tämä päätös voisi johtaa ärtymykseen, mutta onneksi kentät on suunniteltu siten, ettei menetelmästä tule isompia ongelmia. Melkeinpä päinvastoin – kun houkutusta pikatallennuksille ei ole, suunnittelee taistelunsa huomattavasti järkevämmin.
Se, mitä mainitsin tietystä inspiraation puutteesta, pätee myös pelin aseistukseen. Jokainen tuhovälineistä on toimiva ja niille on käyttöä, mutta mitään oikeasti omaperäistä on turha toivoa. Valikoimasta löytyy lähietäisyydellä huidottavaa puukkoa, sekä pistoolia, haulikkoa ja raketinheitintä. Aseiden funktio on selkeä, vaikka niistä onkin tehty oudomman näköisiä värkkejä.
Wrath: Aeon of Ruinin voikin kiteyttää siihen, että peli hoitaa tonttinsa täysin, mutta ei yhtään sen enempää eikä vähempää. Mikäli ei vielä ole kyllästynyt vanhan koulukunnan räiskintöihin näillä kattauksilla, saa Wrathistä kuudesta kahdeksaan tuntia mukiinmenevää viihdettä. Muussa tapauksessa voi miettiä genren muita vaihtoehtoja.
Wrath: Aeon of Ruinin kehittäjäkatraasta moni on ollut mukana tekemässä Quaken Arcane Dimensions -modia. Kun tämän tietää, vaikutteet ovat ilmeisiä ja moottorivalinnankin ymmärtää: peli nimittäin rakentuu ensimmäisen Quaken moottorin päälle. Vaikutteita on otettu muualtakin vanhojen koulukuntien räiskinnöistä, joskin designissa voi selkeästi nähdä inspiraatioita nykypeleistäkin.
Lovecraft ja räiskintä ne yhteen sopii
Wrath ottaa vahvasti vaikutteita Lovecraftista: kentissä tarvotaan erinäisissä maisemissa hautausmaista demonisiin katedraaleihin ja lopulta manalan syövereihin. Mitään varsinaisen omaperäistä ympäristöissään ei peli varsinaisesti tarjoa - ja sama pätee myös pelin muihin oma-alueisiin.
Kenttäsuunnittelun puolesta Wrath: Aeon of Ruin on kuitenkin oikein toimiva. Kentissä on riittämiin salapaikkoja ja erilaisia reittejä, mikä innostaa nuohoamaan paikkoja. Kentät paranisivat vielä sillä, että vihollistyyppejä olisi enemmän, sillä nyt niitä on harmillisen vähän. Tekoälyviholliset eivät myöskään ole järin älykkäitä, mutta on niitä ainakin paljon.
Pieniä muutoksia kaavaan
Suurin muutos vanhan koulukunnan räiskintöihin on pelin tallennusjärjestelmä. Perustyylin pikatallennusta tai -lataamista ei varsinaisesti tarjota, vaan pelaajan tehtävänä on kerätä niin sanottuja soul tethereitä, joita voi käyttää tallentamiseen. Niitä on vain rajattu määrä, joskin vimpaimia voi pitää taskussaan koko pelimatkan ajan. Sielunsitojien lisäksi pelistä löytyy myös erinäisiä pyhättöjä, joissa tallennus onnistuu.
Huonosti toteutettuna tämä päätös voisi johtaa ärtymykseen, mutta onneksi kentät on suunniteltu siten, ettei menetelmästä tule isompia ongelmia. Melkeinpä päinvastoin – kun houkutusta pikatallennuksille ei ole, suunnittelee taistelunsa huomattavasti järkevämmin.
Omaperäisyys puuttuu
Se, mitä mainitsin tietystä inspiraation puutteesta, pätee myös pelin aseistukseen. Jokainen tuhovälineistä on toimiva ja niille on käyttöä, mutta mitään oikeasti omaperäistä on turha toivoa. Valikoimasta löytyy lähietäisyydellä huidottavaa puukkoa, sekä pistoolia, haulikkoa ja raketinheitintä. Aseiden funktio on selkeä, vaikka niistä onkin tehty oudomman näköisiä värkkejä.
Wrath: Aeon of Ruinin voikin kiteyttää siihen, että peli hoitaa tonttinsa täysin, mutta ei yhtään sen enempää eikä vähempää. Mikäli ei vielä ole kyllästynyt vanhan koulukunnan räiskintöihin näillä kattauksilla, saa Wrathistä kuudesta kahdeksaan tuntia mukiinmenevää viihdettä. Muussa tapauksessa voi miettiä genren muita vaihtoehtoja.
Wrath: Aeon of Ruin (Playstation 4)
Vanhan koulukunnan räiskintä, joka ei ole sen enempää eikä vähempää.
- Oikein mukiinmenevää räiskintää
- Kenttäsuunnittelu toimii
- Tarina aikamoista höttöä
- Omaperäisyys puuttuu lähes täysin
Keskustelut (1 viestiä)
17.06.2024 klo 19.42 6
Kirjoita kommentti