Senua’s Saga: Hellblade II on upea mestariteos, joka sukeltaa painajaisista pahimpaan, eli ihmismielen syövereihin. Psykoosista kärsivän sankarin täytyy teroittaa jälleen helvetinteränsä, sillä tuonelassa on yhä tilaa hirviöille.



Pelifirma Ninja Theory teki vuonna 2017 pienimuotoisen ihmeen. Keskittymällä määrän sijasta laatuun pelifirma onnistui luomaan omin sanoin kuvailemansa “AAA-luokan indiejulkaisun”: Vahvasti tarinavetoinen seikkailupeli Hellblade: Senua’s Sacrifice oli tiivis ja upeasti kerrottu kauhutarina psykoosin riivaamasta piktisoturi Senuasta. Mielenterveysammattilaisten kanssa kehitetty peli pyrki luomaan mahdollisimman autenttisen kokemuksen aistiharhoista. Taustalla jatkuvasti kuiskuttelevat äänet, näkökentän periferiassa vilahtavat näyt sekä fysiikan lakeja rikkovat näkymät rakensivat upean painajaismaisen kokemuksen.


Monitasoinen ja ihailtavan hienovaraisesti kerrottu tarina tasapainotteli taiturimaisesti tosimaailman ja psykoosin värittämien aistien välillä. Pelaaja ei ollut oikein koskaan varma, missä todellisuuden häilyvä raja meni: tapahtuiko koko tarina Senuan pään sisällä, olivatko yliluonnolliset vastukset todellisuudessa vain ihmisiä – vai oliko kaikki aistiharhoja lukuunottamatta totta? Hellbladen audiovisuaalinen toteutus oli niin ensiluokkaista, että nostan pelin kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon. Mestariteos ansaitsi niin pelaajien kuin kriitikoiden kehut, ja lopulta Microsoft ostikin Ninja Theoryn osaksi pelitaloaan. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, Senuan tarina saa kauan kaivattua jatkoa: ensimmäisessä osassa edesmenneen rakkaansa jäämistöt manalaan kuljettanut soturi jahtaa kansaansa orjuuttaneita viikinkejä.


Lopputulos on lähes yhtä upea kuin viimeksi. Hellblade II:n suurempi skaala tuo mukanaan ongelmia, mutta kokonaisuutena Senua’s Saga on tarinankerronnallinen mestariteos. Pääosaan palannut Melina Juergens herättää henkiin traumojen sekä helvetillisten näkyjen riivaaman Senuan niin käsinkosketeltavalla tavalla, että jos Juergens ei nappaa jokaista parhaan näyttelijän pystiä ensi vuoden palkintogaaloissa, syön hattuni.



Ensimmäisen osan tavoin myös Hellblade II alkaa laivamatkalla. Islannin rannikolla myrskyyn jumittunut laiva on täynnä orjia, heidän joukossaan myös Senua. Sankari onnistuu hädin tuskin pakenemaan myrskykarikosta hengissä, mutta hengähtämiseen ei ole varaa: Senuan maanmiehiä on napattu orjiksi, ja päitä on saatava vadille. Aistiharhojensa ohjaama Senua tarvitsee kuiskuttelevia ääniä luotettavamman oppaan, joten orjalaivan kapteeni napataan vangiksi. Kaksikko aloittaa pitkän taivalluksen Islannin kuvankauniissa, mutta petollisissa maisemissa: matkalla kohdataan niin draugeja, jättejä kuin muitakin skandinaavisen mytologian hirviöitä.


Ensimmäisen Hellbladen vahvuus oli sen suoraviivaisuudessa: yhden hahmon odysseia tuonelassa käsitteli mielenterveysongelmia hyvin subjektiivisesta perspektiivistä. Kaikki Senuasta ulkopuolinen oli riisuttu pois mahdollisimman tiivistä kokemusta varten, joka antoi tilaa myös pelaajan omille tulkinnoille. Hellblade II on laajempi, mutta myös riskialttiimpi yritys: jos Senua’s Sacrifice katsoi sankarinsa sisuksiin, Senua’s Saga tarkastelee tilannetta myös kauempaa. Mitä tapahtuu, kun omilleen vetäytynyt erakko yrittää avata itseään maailmalle? Tilaa jaetaan eri hahmojen kanssa, samalla kun tarina määrittää maailmaansa entistä selkeämmin. On pelaajasta itsestään kiinni onko tämä hyvä asia: itse pidin enemmän ensimmäisen osan suoraviivaisesta tarinasta sekä epämääräisestä kuvauksesta, mutta nautin myös uudesta suunnasta. Nauttii Senua’s Sagan perspektiivivaihdosta tai ei, kokonaisuus ei ole yhtä eheä kuin ensimmäisellä kerralla.

Tarinankerronta iskee käsikirjoituksen ongelmista huolimatta kuin miljoona volttia. Juergensin tunteita herättävä roolityö saisi jo yksinään silmäkulmat kostumaan, mutta kun kohtauksia säestää David Garcia Diazin sekä skandimytologiasta ammentavan Heilung-yhtyeen yhteistyössä säveltämä soundtrack, raavaimmatkin viikinkikarpaasit kyynelehtivät kuin pikkupojat. David Garcia Diaz sävelsi upean hienovaraisia ja eteerisiä kappaleita jo ensimmäiseen peliin, mutta Heilungin vatsalaukkua vetistävät mörinät sekä alkukantaiset rummutukset luovat uhkaaviin toimintakohtauksiin aitoja kauhun sävyjä.


Senua's Saga toistaa ensimmäisen pelin teemoja, edistäen niitä pääosin loogisesti. Ensimmäisen pelin urotyö on saavutettu, samanaikaisesti Senua on saanut jonkinlaisen katharsiksen kivulleen. Entisen erakon paluu maailmaan ei suju ongelmitta. Uusi tarina ei suoranaisesti jumitu vanhojen traumojen toistamiseen, vaan ennemminkin niiden kanssa elämiseen sekä niiden tarkasteluun uudesta perspektiivistä. Traumoja käsittelevässä tarinassa on tietysti aina jonkin verran tarkoituksellista toistoa, mutta kyse ei ole mielestäni tyhjäkäynnistä vaan jatkuvan mielenterveystyön kuvauksesta.



Aiemmassa arviossa vertasin Hellbladen tunnelmaa Robert Eggersin ohjaamaan The VVitch -kauhuelokuvaan. Sattuman kaupalla voin jatkaa vertailua entistä osuvammin: Robert Eggers ohjasi kaksi vuotta sitten Alexander Skarsgårdin tähdittämän The Northman -elokuvan, joka sijoittuu hyvin Senua’s Sagan kaltaisiin viikinkimaisemiin Islannin vulkaanisella maaperällä. Molemmat tarinat myös sekoittavat saumattomasti viikinkimytologiaa tosielämään.


Saumattomuus on muillakin tavoin Senua’s Sagan ytimessä. Ensimmäisen Hellbladen tavoin jatko-osassa ei ole minkäänlaisia button prompteja (ruutuun ilmestyviä näppäinkehoitteita) eikä HUDia (kuten tähtäintä, elinpisteitä tai stamina-mittareita). Kaikki tarpeellinen tieto välitetään erilaisten visuaalisten efektien tai Senuan takaraivossa kuiskuttelevien äänien kautta. Vaikutus on yllättävän suuri: vaikka retikyylin kaltaiset elementit eivät ole ikinä erityisen silmiinpistäviä, niiden poissaolo rakentaa kokemuksesta paljon kokonaisvaltaisemman. Välivideoiden ja interaktiivisten osioiden raja on täysin hämärtynyt, jolloin lopputulosta voi kuvata aidosti elokuvamaiseksi.

Elokuvamainen kerronta on myös muilla tavoin ensiluokkaista. Esimerkiksi pelikameran käyttö on aivan omalla tasollaan. Kamera liikkuu ympäristöissä välillä tanssahtelevan sulavasti, toisina hetkinä paniikinomaisesti; linssin tarkennus taas myötäilee kohtausten tunnelmaa, peilaten esimerkiksi tapahtumien hektisyyttä tai päähahmon psyykettä. Erilaiset tehosteet vahvistavat efektiä: kuvat leikittelevät jatkuvasti väreillä ja varjoilla sekä silhueteilla ja vääristymillä. Kun tilanne sallii rauhassa ihastelun, huomaa että maailma on fotorealistisen upeasti mallinnettu, on kyse sitten rankkasateen piiskaamista kalliomaisemista tai pelonvääntelemistä kasvoista. Ensiluokkainen toteutus näkyy myös äänipuolella, joka luo selkäpiitä karmivan kokemuksen: takaraivossa riipivät kuiskailut, selän takaa kuuluvat askeleet, pakokauhun keskellä vääristyvät äänet sekä kaukaisuuteen hukkuvat huudot ansaitsevat kaikki ylisanat. Senuan maailma todella herää eloon, kaikista kauheimmilla tavoilla.



Jos ensimmäisen pelin hyvät puolet ovat yhä esillä jatko-osassa, niin ovat ikävä kyllä huonotkin. Kaikki punoutuu tarinavetoisuuden ympärille: jos mutkia vetää hieman suoraksi, Hellbladeja voisi kutsua toiminnallisiksi kävelysimulaattoreiksi. Viittaan siihen, että Hellblade on ensisijaisesti interaktiivinen tarina, ja vasta toissijaisesti seikkailupeli. Vaikka Senua’s Sagassa on mukana samat väistöt, blokit sekä nopeat ja voimakkaat hyökkäykset kuin kaikissa muissakin toimintapeleissä, toteutus on kankeaa ja huithapeloitua. Toimintakohtaukset eivät siis palkitse sorminäppäryyttä tai vaadi taktisia haasteita, vaan tarjoavat lähinnä hienoja kamera-ajoja sekä koreografiaa.


Sama ongelma näkyy myös pelin puzzle-osioihin. Aivopähkinöissä ei ole helppoudestaan huolimatta mitään vikaa, mutta ne ovat ennemminkin rytmittämässä seikkailua sekä kuvastamassa hahmon mielenmaisemaa, kuin tarjoamassa mahdollisimman mielenkiintoisia pulmia. Täydellisessä maailmassa mekaniikkojen toteutuksen sekä tarinallisen merkityksen väliltä ei tietenkään tarvitsisi valita, mutta kaikkea ei voi saada. Onneksi Senua panostaa sentään vahvuuksiinsa.

Viimeinen ongelmakohta on toisto. Hellblade II ei ole erityisen pitkä peli, jolloin toistokin jää vähäiseksi, mutta näin tiiviissä ja tarkkaan ohjatussa kokemuksessa jokainen toistettu patikkamatka, kopioitu puzzle tai venytetty toimintakohtaus pistää ikävästi silmään.



Olin toistuvasti otettu siitä miten rohkeasti Hellblade II uskaltaa antaa sankarinsa kärsiä. Vaikka elokuvapuolella lihaksiaan pullistelevat machosankarit jäivät pitkälti 80-luvulle, pelimaailmassa nähdään yhä todella harvoin aitoa kipua. Senuan tarina on nimenomaan tarina kivusta ja kärsimyksen kestämisestä, eikä peli välttele tuskan esittämistä. Senua’s Saga suoranaisesti raahaa murtuvan psyykeen rajamailla kärsivää sankariaan yli-inhimillisestä koettelemuksesta toiseen – ja mikä tärkeintä, kivulla on hintansa ja merkityksensä. Vaikka pelissä lahdataan välillä kasvottomia vihollisia pienen armeijan edestä, kaikella tällä on myös tarinankerronnallinen merkitys.


Nimenomaan merkityksellisyys on se, joka nostaa Hellblade II:n mukiinmenevästä tarinapelistä mestariteokseksi. Kaikesta kivusta ja kauhusta huolimatta ote ei ole koskaan nihilistinen tai kurjuutta ihannoiva, vaan empaattinen ja toiveikas. Ilman kaiken pohjalta hehkuvaa lämpöä Senuan matka olisi kestämättömän riipaiseva, mutta Ninja Theory kunnioittaa ja välittää traagisesta sankaristaan niin paljon, että rakkaus välittyy myös ruudun toiselle puolelle. Kylmän matemaattisesti laskettuna tiputtaisin arvosanasta yhden tähden mekaniikkojen ankeuden vuoksi, mutta arvioin Hellblade II:n niillä mittareilla, joihin se tähtää.

Senua’s Saga: Hellblade II julkaistaan tänään 21.5. Xbox Series X/S:lle sekä PC:lle. Peli on myös pelattavissa julkaisupäivänä Game passin kautta.