Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022, venäläinen pelistudio Odd Meter pakkasi kamansa ja siirsi toimintansa rajan yli Kazakstaniin. Tuolloin Odd Meter oli ehtinyt kehittää seikkailupeli Indikaa jo vuoden ajan, mutta peliä pelaamalla voisi helposti luulla että kyseessä olisi hirmuhallinnon pakottaman paon inspiroima teos: Indikassa alistavan luostarielämän turruttama nunna pakotetaan pakomatkalle kurjuuden valtaamalla Venäjällä, jonka surrealistiset painajaiset täyttävät nuoren naisen mielen.



Pikseligrafiikkainen nainen tippuu tyhjyydessä, kunnes nuori nunna Indika havahtuu takaisin todellisuuteen, keskellä nunnaluostarin iltarukousta. Havahtuessaan Indika kaataa vahingossa vihkivettä sisältäneen maljan. Muut nunnat ovat turhautuneita, joten nuori Indika lähetetään arkiaskareiden pariin. Viekoitteleva kertojaääni kysyy perunoita ja kaivovettä kantavalta Indikalta "mitä tarkoittaa olla aidosti hyveellinen?" Näin alkaa Indika: eriskummallisuudessaan ylittämätön, hyve-etiikan perusteet esittelevä ja inhorealismissa rypevä kertomus kurjuudesta.


Lyhykäisyydessään Indika on hyvin tarinavetoinen seikkailupeli, joka kertoo nuoren nunnan elämäntarinan. Nunnaluostarissa elävä Indika saa tehtäväkseen kuljettaa kirjeen toiseen luostariin, mutta matkan varrella hän tutustuu kuolion rampauttamaan vankikarkuriin. Kaksikko ajautuu seikkailulle riutuvan, 1900-luvun alkua muistuttavan Venäjän läpi, jonka aikana he vuoron perään selvittävät (hyvin yksinkertaisia) puzzleja sekä juttelevat filosofiasta. Samalla Indikan luostaria edeltänyt elämä avautuu pelaajalle.


Indikalta ei vienyt montaa minuuttia voittaa minua puolelleen, vaikka olin aluksi todella skeptinen. Aina kun kehittäjät vertaavat arvosteluohjeissa peliään johonkin korkeatasoiseen teokseen tai tekijään – tässä tapauksessa mm. elokuvaohjaaja Giórgos Lánthimokseen (The Lobster, The Favourite, Poor Things) sekä kirjailija Fjodor Dostojevskiin (Rikos ja rangaistus, Idiootti, Karamazovin veljekset) – minä pudistelen päätäni epäuskoisena. Mielipiteeni alkoi kuitenkin muuttua nopeasti, sillä jo Indikan alku todistaa että pelintekijöillä on vähintäänkin aidosti kunnianhimoisia ideoita: naurahdin ääneen tajutessani, että videopelin ensimmäisessä kentässä pitää ensin kantaa korillinen perunoita luostarin poikki ja tämän jälkeen hakea viidesti vettä kaivosta. Nunnaluostarin tympeisiin askareisiin kyllästyneestä Indikasta kertova peli todella pakottaa pelaajan tekemään nunnaluostarin tympeitä askareita – siitäkin huolimatta, että kyseessä ovat elintärkeät ensiminuutit pelin äärellä, joiden olisi tarkoitus koukuttaa pelaajat!



Elokuvapiireissä on jo vuosikymmenten ajan pohdittu, onko mahdollista tehdä aidosti sotaa vastustavaa elokuvaa. Elokuvaohjaaja François Truffautin esittämän kysymyksen on yleisesti nähty kyseenalaistavan mahdollisuutta erottaa viihteeksi tehdyn teoksen viihdearvoa ja kuvausta sen sanomasta. Indika toi minulle esille hyvin vastaavia pohdintoja, mutta pelien saralla: kuinka hyvin turhautumista, väsymistä ja muita negatiivisia tunteita käsittelevä peli voi aidosti käsitellä niitä, jos se yrittää samanaikaisesti olla myös viihteellinen? Jos Indikaa on uskominen, niin yllättävän hyvin! Elokuvakritiikkiä ei voi tietenkään soveltaa yksi yhteen videopelien interaktiivisen luonteen takia, mutta tausta-ajatus pätee.


Indika osoittaa toistuvasti olevansa tarpeeksi rohkea epämiellyttävien tunteiden ja tapahtumien esittämiseen, huolimatta siitä miten negatiivisesti se voi vaikuttaa pelaajan näkemykseen itse pelistä. Esimerkiksi sääntöihin ja käskyihin turhautuvaa Indikaa peilataan pelaajaan, jolle tarjotaan tavoitteita joita ei tarvitse seurata: Indikan maailma on täynnä löydettäviä esineitä, jotka antavat pelaajalle pisteitä – mutta peli itse toteaa latausruudun infoteksteissä ettei pisteillä ole todellisuudessa mitään merkitystä!


Pisteet myös peilautuvat monella tapaa hyveellisyyteen, joka on pelin kantavin pääteema: voiko ihminen ikinä olla aidosti hyveellinen, ja mitä se edes pitää sisällään? Filosofinen pulma on hyve-etiikan ytimessä. Jos ihminen on esimerkiksi tietoinen palkinnosta joka seuraa hyveellistä toimintaa, onko toiminta tuolloin aidosti hyveellistä? Entä onko ihminen aidosti hyveellinen, jos hyveellisiä toimia motivoi pelko Helvetin lieskoista? Jos kirjoitteluni vaikuttavat teennäisiltä, Indika ei ole sinua varten. Pari iltaa kestävän seikkailun pihvinä toimivat nimenomaan nunna Indikan pohdinnat etiikasta, uskonnosta sekä näiden paradoksaalisista puolista.



Pelinkehittäjän viittaukset Lanthimosin ja Dostojevskin kaltaisiin tekijöihin eivät ole tuulesta temmattuja. Vaikutteet näkyvät sekä tarinassa että visuaalisessa tyylissä. Esimerkiksi Lanthimoksen eurooppalainen, surrealismiin ja eksentrisyyteen taipuva kuvaus on selvästi nähtävillä. Yhtä läheinen verrokki löytyy kuitenkin pelimaailmasta: alati takaraivossa kuiskuttelevan kertojaäänen ilkkuma Indika toi mieleen Hellblade: Senua’s Sacrificen skitsofreniasta kärsivän päähahmon. Indikan surrealistinen kuvaus jättää Hellbladen tavoin tarkoituksella epäselväksi, missä todellisuuden hämärtyvä raja piilee: yrittääkö paholainen todella vietellä Indikan, vai onko traumatisoituneen tytön psyyke murentumassa?


Indika tuntuu yllättävän eheältä teokselta. Epämääräinen maailma näyttäytyy kuiskuttelun lisäksi muussakin audiovisuaalisessa annissa: kaikki kuvakulmista, pelikameran linsseistä ja arkkitehtuurista lähtien viestii maailmasta, joka vääristyy yhä vain eriskummallisemmaksi. Kun Indika hiipii säilyketehtaan varastossa jonka kalasäilykkeet ovat pakettiauton kokoisia, onko kyseessä satumaailma, hämärtynyt todellisuus vai pelintekijöiden puhdas eksentrisyys? Kokeellisuudesta ei ainakaan ole puutetta, sillä nunnan taustoja avatessa Indika muuttuu jopa 8-bittiseksi retropeliksi. Kaiken kaikkiaan Indika näyttää kertakaikkisen upealta peliltä. Jokainen otos ja tilanne tuntuu aidosti tarkoitukselliselta, ja peli onnistuu luomaan nopeasti hyvin tunnistettavan tyylin, joka palvelee tarkasti kokonaisuutta.


Vinoumilla on toki haittapuolensa. Mitä vääntyneemmäksi todellisuus muuttuu, sitä vähemmän tarinan hirveydet iskevät. Perivenäläiseen tapaan Indikan maailmassa onnellisimpia ovat ne, jotka kuolevat mahdollisimman nuorina ja nopeasti, mutta surrealistisessa painajaisessa tosielämän ongelmat menettävät painoarvoaan. Ei sillä, etteivätkö tarinan kammottavimmat kohtaukset (ja niitä riittää…) silti tuntuisi pahoilta. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta Indika ei kuitenkaan koskaan tuntunut rypevän omassa kurjuudessaan, johon monet vastaavat teokset usein sortuvat. Kurjuuden vastapainoksi Indikasta löytyy toki myös huumoria. Pikimustaa huumoria, mutta huumoria yhtä lailla.



Pikkutiimin budjetti paistaa läpi, kun peli esittää jotakin monimutkaisempaa kuin vain rauhallisia kävelyretkiä. Upeita näkymiä ja hahmomalleja sisältävän pelin immersio rikkoutuu kankeiden animaatioiden vuoksi: välillä hahmot liikkuvat niin eriskummallisen kömpelösti, ettei vahamaisia vääntelyitä voi pistää edes surrealismin piikkiin. Ajoittain vastaan tuli myös pieniä bugeja, tekstuurien myöhäistä latailua sekä ongelmia äänisynkan kanssa.


Eriskummallisten vääntelyiden lisäksi Indika alikäyttää mekaniikkojaan. Olen äärimmäisen iloinen siitä ettei Indika kierrätä samoja ideoita tai venytä kestoaan, mutta välillä peli tuntuu kiirehdityltä. Esimerkiksi Indika kokee ajoittain tunnemyrskyjä, joiden keskellä paholaisen kuiskuttelu tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tällöin koko maailma kirjaimellisesti repeytyy kahtia, mutta Indika pystyy rauhoittamaan mieltään rukoilemalla: pelaaja voi siis nappia painamalla vaihtaa kahden eri vaihtoehtoisen todellisuuden välillä, joista yksi on “kokonainen” ja toinen “repeytynyt”. Nämä kohtaukset tuntuvat niin merkityksellisiltä ja suunnitelluilta, että niiden olettaisi olevan suurempi osa kokonaisuutta, mutta koko mekaniikkaa ei käytetä kuin pari kertaa. Sama pätee muuhunkin peliin. Aina kun Indika käyttää mekaniikkoja tarinankerronnassa, valinnat toimivat. Näitä kohtauksia saisi vain olla muutama enemmän.


Indikan suosittelu pohjautuu lopulta muutamaan seikkaan. Jos filosofiset pohdinnat, surrealismiin taipuva kuvaus sekä kurjuutta käsittelevä venäläinen kirjallisuus kiinnostavat, Indika on todennäköisesti nappivalinta. Toisaalta Indika ei välttämättä tuo mitään uutta pohdittavaa, jos on jo valmiiksi viettänyt aurinkoiset kesäpäivät kellarissa lukemassa Tuomas Akvinolaista. Se on kuitenkin päivänselvää, ettei Indikaa ole tehty kaikille: kyseessä on äärettömän kunnianhimoinen, mutta yhtälailla vieraannuttava teos ihmisen kurjuudesta sekä moraalin elastisuudesta.