Prinsessa Peach (alunperin Princess Toadstool) oli vuosikymmeniä pelastettavan neidon roolissa, mutta vähitellen eri partypeleissä sekä Mario-sarjan tasoloikissa pystyi pelaamaan Peachina ja hahmo sai myös aivan oman pelinsä. Lähes 20 vuotta sitten Nintendo DS:lle julkaistiin Super Princess Peach ja “jo” nyt vuorossa on uusi soolopeli: Princess Peach: Showtime! Nintendo Switchille. Ensimmäinen hahmon oma peli oli muuten vuonna 1990 julkaistu rannekello-elektroniikkapeli Princess Toadstool’s Castle Run.


Tasoloikan päähahmon vaihduttua myös kehysjuoni muuttuu - nyt ei pelastetakaan prinssiä pulasta, vaan Peachin teatteri-illan pilaa ilkeä noita pahisjoukkioineen ottamalla paikan haltuunsa. Sankaritar ryhtyy tietenkin vastatoimiin ja apunaan hänellä on Sparkle-teatterin vastuuhenkilö Stella taikavoimineen. Näytelmien tähdet pitäisi saada vapaaksi, pahikset peitota ja teatteri pelastaa.

PP: Showtime! ei ole ensimmäinen teatterimaailmaan sijoittuva Mario-maailman peli … tai no, virallisesti ehkä, mutta Super Mario Bros. 3:ssa on monia lavaste-elementtejä, joista PP:S! on mahdollisesti saanut innoitustaan. Toisaalta Prinsessan omaa uutuuspeliä voitaisiin ajatella ehkä Mario-maailman Matrixina, sillä pelin edetessä Peach muuttuu käden käänteessä vaikkapa miekkailumestariksi, kung-fun taitajaksi (I know kung-fu!), ninjaksi, taitoluistelijaksi ja esimerkiksi …ömmm… leipuriksi.


Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun on Nintendon peleissä pitänyt ihmetellä, mistä kaikki luovuus, ideoiden runsaus ja uudet koukut vanhoihin pelimekaniikkoihin tulevat. Ei ole myöskään yksi tai kaksi kertaa, kun Nintendo on tyytynyt enemmän tai vähemmän toistamaan vanhaa, hyväksi havaittua kaavaa ilman isompia muutoksia. Princess Peach: Showtime! on jossain näiden välimaastossa - siinä on kyllä sienivaltakunnan kontekstissa uusia ideoita, mutta ei ehkä pelkästään parhaita sellaisia. Vaikka vähän väliä saadaankin lavalle “uusi Peach” erilaisine voimineen, ja välillä poiketaan loikinnasta vallan kokonaan, on perustoiminta melko suoraviivaista alusta loppuun. Jotkut tasot maistuvat venytetyiltä minipeleiltä, eikä niitä tee mieli pelata uudelleen, vaikka kerättävää tilpehööriä olisikin. Supersankari-osiostakin olisin halunnut pitää enemmän.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että peli käy vallan tylsäksi. Varsinkin aluksi on hauska nähdä, minkälaiset tamineet Peach vetää niskaansa eri näytelmissä ja mitä edellisestä poikkeavaa niiden kanssa voi tehdä - ja toki näytelmän vaihtuessa myös koko pelin ympäristö ja teema vaihtuu. Mukaan on ripoteltu paljon pikku salaisuuksia ja herttaista huumoria, mutta väkisinkin hampaan koloon jää tunne siitä, että vähän enemmänkin olisi voitu tehdä - että Nintendon toimistolla ei ole väännetty kaikkia mittareita aivan kymppiin, täydellä sydämellä. Peli oli myös kohtuu vikkelästi ohi, kun sitä viikon aikana pelaili tunnin-pari illassa.


Seikka, joka kyllä varmistaa sen, että peli sopii kaikenikäisille, mutta poistaa hieman panoksia palata sen pariin tosissaan, tai ainakaan uudestaan läpäisyn jälkeen, on se, että Peach ei voi kuolla. Mikäli onnistuu hävittämään kaikki terveys-sydämensä, lähtee pankista kymmenen kolikkoa ja peli palaa lähimpään tallennuspisteeseen, joita on kolikoiden tapaan vähän väliä. Pienemmät pomotaistelut ovat aika perinteisiä, mutta isoimmissa on tuoreuden makujakin.

Graafisesti peli on kivan näköinen, välillä jopa hurmaava, ja “lavasteita” käytetään kekseliäästi. Musiikkipuolessakaan ei ole valittamista, mutta ikimuistoisia melodioita ei korviini jäänyt kaikumaan. Puoli vuotta sitten julkaistu Super Mario Bros Wonder oli lähes viiden tähden peli (arvostelu), joka pursusi viimeisen päälle hiottua tasosuunnittelua ja roppakaupalla ideoita.

Se Nintendo-peleille ominainen silmät ja sydämen ammolleen pläjäyttävä yllättävyys, paikoittainen haastavuus ja klassikkona mieleen jääminen ovat ne asiat, jotka Peachin omasta pelistä jäävät uupumaan. Se ei ole huono peli, mutta tuntuu kuitenkin olevan Nintendon “B-luokkaa” ja jää nopeasti hyllyyn, kun pistän Wonderin takaisin Switchin sisuksiin.