Voi juku, jos tämä tiimi alkaisi panostaa ristinollaan. Saisimme pelata kolmesta poikki tai viidestä poikki tai kymmenestä poikki. Joka toiselta vuosipäivitykseltä kehtaisi toivoa Pentago-sääntöjä. Olisi parisataa ristiä ja nollaa ja useimmat tunnistaisi. Editorilla voisi tehdä Jeesuksen ristillä tai Paavo Pesusienen puonreiän. 120 euron deluxe-versioon sisältyisi ruksi, raksi, pohjoispuolalainen nunnan reikä ja siinähän sitä jo oli; sillä kelpaisi kriitikotkin lahjoa.

Pääherkku olisi pelattava dokumentti, joka siirtyy silkkisesti pelikuvasta arkistomateriaaliin koskien sitä, kuinka reikiä on sorrettu ristin varjossa. Tarinatilassa saisi päättää, ollako kristitty vai feministi, ja olisi taulukkolaskentaa muistuttava strategiatila, jossa neljä historiallista johtajaa paavin, KKK:n suurvelhon, Jenna Jamesonin ja Rosa Parksin tyyliin yrittävät saada aatteensa kasvamaan simuloitujen ristinollamatsien keinoin. Toki niitäkin matseja saisi itse pelata (mutta ne ovat ristinollaa).

Pelillisesti ristinolla ei parane, vaikka matsin aikana joutuisi piirtämään symboleillaan norsun ruudukkoon ennen voittamisen yrittämistä, mutta sellaisista kuriositeeteista olisi hauska keskustella oikean ihmisen kanssa, jos se suostuisi vähän kokeilemaankin ristinollaa! Ristinollaa, saatana, ristinollaa.


Sitten vähän asiakaspalvelua. Tänä vuonna mukana on ambulanssi- ja arkkumatsi ja "gauntlet"-turnaus. Tuomarillakin voi pelata. Dokumenttitila käsittelee Wrestlemania-matseja, ja yksi tarinatiloista kommentoi Roman Reignsin ja Cody Rhodesin pian kenties huipentuvaa kärhämää taiteellisin vapauksin. Mukana on Wrestlemania I:n vieras Muhammad Ali, eikä hän käsittääkseni ole 120 euron bonus. Joillakin hahmoilla voi nyt tehdä super-superliikkeen eli superliikkeen, jos unohdit tehdä superliikkeitä. Ja vielä, no. Jokaisessa valikossa soivat neljä biisiä on vaihdettu. "Motorsaikol, motorsaikol, ai vanttu motorsaikol." Voi pojat.

Viharakkaussuhteeni näihin vuosipäivityksiin kehittyy yhä, vaikka olen arvostellut kai kymmenen. Viimevuotista väänsin enemmän kuin muita sitten PlayStation 2:n, koska opetan alkeita sukulaislapsille. Haisevin itsekehuni on se, että pelaan Cupheadia vaikealla tasolla. Cupheadin valikoidut pomot läpäisee niiden lastenkin kanssa, kun taas WWE-pelien trukkisimulaattorikontrollit eivät mene kenenkään selkäytimeen, koska niiden ensinnäkään ei tarvitse mennä. Viimeksi sähläyksestä tuli kivaa, kun en enää yrittänyt läpäistä mitään kriitikkona, ja sitten tämä vuosipäivitys teki täsmälleen samasta pelistä kamalan taas - toviksi.

Kolme peukaloa on solmittava rusettiin samalla kun näpäytät tattia hennosti kaakkoon, jos haluat aktivoida yhden neljästä kantoliikkeestä, joista yhdelläkään ei tee mitään, paitsi kerran tarkkaan määritellyn haasteen loppupuolella.

Kontrolleja on hiottu viime vuosina, mutta vanhat kaunat nousevat pintaan, kun edistystä ei ole tapahtunut juuri nyt. Se on kyseenalaista, että hahmot taistelevat energisesti kuin Street Fighterissä, koska heitä ei voi kolkata (normaalisäännöillä) ja koska animaatiot kestävät 5-20 kertaa pidempään. Ei auta, vaikka dominoisit matsia: kun yrität tehdä jonkin tietyn jutun harjoittelun tai haasteen merkeissä, kuoleman kielissä viruva tietokone pistää hulluna hanttiin, joten joudut katselemaan animaatioita, kunnes omakin hahmosi on alttiimpi selätykselle ja homma äkisti katkeaa.

Tahdotko työntää äijän ambulanssiin? Hakkaa sitä vartti putkeen. Mainittuun peukalorusettinostoon riittää kaksi peukkua, jos taot kapulaa muillakin ulokkeilla, joten nyt onnistuu - mutta tietokone vapautuu 4 sekunnin sisällä. 10 minuuttia myöhemmin: tietokone viimein on ambulanssissa, mutta unohdit kytkeä rämpytysminipelin pois päältä ja sormesi ovat keski-ikäiset. Pahkeinen.


En mene muistoista takuuseen, mutta eikö jossakin osassa ollut mahdollista olla voitolla showpainin logiikan mukaisesti? Ehkä perusasioiden (välttämätön) sulavoittaminen poisti sen hienouden. "Ristinolla" toimii enimmäkseen loogisesti, mutta 90% elämyksestä on ristinollan päälle liimattua show'ta. Iso osa show'stakin palvelee, mutta nihkeitä pullonkaulahaasteita löytyy rasittavasti kaikesta, mistä on loogista innostua heti alussa & mitä olisi hienointa esitellä muille.

Julkaisupäivänä latasin hetken mielijohteesta Joe Bidenin. Tavallaan se on 5 sekunnin vitsi, että joku trumpetti on antanut hänelle zombien liikkeet, mutta onhan se kivaa, kun millä tahansa hahmolla voi kokea etäisesti tarinamaisen matsiputken siinä pelitilassa, joka arpoo yksityiskohtia ja antaa muokatakin niitä. Joku tulisi surulliseksi, jos vuosipäivitys keskittyisi tekemään yhdestä tilasta oikeasti hyvän, jos mikä tahansa muu sotku sen vuoksi poistettaisiin - mutta ulisen silti eritoten keräilykorttitilan pelkän olemassaolon johdosta, taas.

Myös videon askartelu tämän arvostelun kylkeen oli kivaa. Näin päässäni matsin, joten pelasin samaa tyhmää juttua yhä uudestaan suorituspaineiden kutkuttaessa, yrittäen saada mukaan vähän show'ta. En pelannut sankarilla, vaan koetin sekoittaa pakkaa. Koin olevani asian ytimessä: tätä on showpaini. Esimerkiksi se, että peli antaa jokaiselle pitkälle matsille korkean arvosanan, joka valikoiduissa tiloissa tuo show'lle katsojia ja resursseja, ei tue tekemisen iloa mitenkään. Kuten aina, eri tilat sallivat eri tavoin aistia ratkaisevasti antoisamman elämyksen, mutta jokin aina puuttuu. Fokus ainakin.