Toiset ne saavat aikaiseksi. Siinä missä vaikkapa Rockstar on väsännyt uutta Grand Theft Autoa nyt toistakymmentä vuotta, tuntuu että itse olen viimeiset vuodet pelannut ja arvostellut lähinnä näitä Ryu Ga Gotoku Studion pelejä, yhden toisensa jälkeen. Toki tuotoksissa myös kierrätetään kaikenlaista aineistoa aina kartoista lähtien, mutta ei niitä miksikään kevyiksi välipaloiksi voi moittia: edelliseenkin kului itseltäni yli 30 tuntia, enkä edes tehnyt ihan kaikkea.


Jokunen vuosi sitten pelisarjassa tehtiin myös eräänlainen jako kahteen, kun taistelut muutettiin vuoropohjaisiksi – mutta vain "pääsarjassa". Niin Judgment-spinoffit kuin Gaiden-sivutarinat ovat säilyneet käytännössä entisen kaltaisina, vaikka myös jälkimmäiset kuljettavat tarinaa eteenpäin. Juurikin The Man Who Erased His Namen lopussa saimme tietää, että Kazuma Kiryu suuntaa seuraavaksi Havaijille, ja olipa tästä pelistä tarjolla sen kylkiäisenä demokin. Jätin sen tosin itse tarkoituksella pelaamatta.



Kuten Yakuza: Like a Dragon meille opetti, varsinainen päähenkilö sarjassa on nyttemmin Ichiban Kasuga. Ja koska tämä tavallaan mainittiin jo edellisessä pelissä, ei liene ihan hirveä spoiler todeta, että Kazumakin päästään tapaamaan.


Tarina käynnistyy kuvitteellisesta Yokohaman Ijinchon kaupunginosasta, jossa Ichiban viimeksikin seikkaili – vaikka pistäytyi hän toki myös The Man Who Erased His Namessa. Klaanit ovat hajonneet ja hyväsydäminen, vaikkakin vähän hölmö päähenkilömme yrittää järjestää entisille gangstereille rehellisiä töitä, kunnes kuvio mutkistuu. Eipä siinä sitten auta kuin koota entinen seurue kasaan ja palata kaduille mättämään pahiksia muun muassa vibraattorilla turpaan.


Tuttuus onkin välitön tunne, jos edellistä vuoropohjaista Yakuzaa on tullut pelanneeksi. Tarina etenee taisteluiden välillä, eikä pelin alkua itse asiassa edes kunnolla erottaisi edellisestä osasta. Pitkähkön johdannon jälkeen on kuitenkin luvassa siirtymä Havaijille, jossa peli saa aivan uudenlaisen ilmeen: hieman kolkot japanilaisen suurkaupungin maisemat korvautuvat aurinkorannoilla ja värikylläisyydellä, rahat vaihtuvat jeneistä dollareiksi ja ympärillä alkaa kuulua englantia japanin sijaan. Muutos on virkistävä, vaikka RGG:n pelien kuvaus Japanista onkin perinteisesti ollut kovin viehättävää, eksoottista ja tarkkaa.



Pelimekaniikan kannalta LaDIW rakentuu samalla tavoin kuin edeltäjänsäkin: tarjolla on perustappelua, vahvempia pomovastuksia sekä luolastoja, joissa pitää edetä tiettyyn pisteeseen ennen kuin edes tallentaminen on mahdollista. Taisteluissa muut voivat tulla kohtuullisen vapaasti tyrmätyiksi, mutta jos Kasugan hiparit laskevat nollaan, peli loppuu ja jatkaminen maksaa tietyn osuuden ryhmän rahavaroista. Omaisuuttaan voi suojata vierailemalla pankkiautomaatilla tekemässä talletuksia. Mukana on sekä perinteinen hahmon taso että työperusteinen "rank", joka vaikuttaa muun muassa aseiden käyttöön.


Vuoropohjainen taistelu on edelleen kaksiteräinen miekka. Toisaalta se tuo peliin lisää syvyyttä ja enemmän vaikutusmahdollisuuksia, toisaalta olen itse oppinut reaaliaikaisen taistelun niksit sen verran hyvin, että viimeisimmän Gaidenin lopussa hahmoni oli melko pysäyttämätön: taistelut olivat toki vähän tylsiä, mutta myös nopeasti ohi, jolloin pääsin edistämään juonta.

Varsinainen perusluuppi ei kuitenkaan ole koskaan ollut se pääasia näissä peleissä, vaan lihaa luiden ympärille on tuonut kaikenlainen oheistoiminta. Sitä on nytkin annosteltu isolla kauhalla, ja tarjolla on kaikenlaista kiinnostavaa ja puhtaasti hassua. Enemmän kuin vähän Crazy Taxi -inspiroitunut ruoantoimitusminipeli on hulvaton, Sujimon-hirviöt tekevät nekin paluun, ja Segan kolikkopeliarsenaalista on tällä kertaa valikoitu mukaan SEGA Bass Fishing, Virtua Fighter 3tb ja SpikeOut. Näistä viimeisintä ei olekaan koskaan nähty kotikonsoleilla.

Hassuuden vastapainoksi on tosin todettava, että pelin 18 vuoden ikäraja ei ole mikään vitsi. Tarjolla on roisia väkivaltaa realistisiin ihmishahmoihin kohdistettuna ja useita erittäin raakoja kohtauksia.



Olisi jälleen kerran karhunpalvelus selvittää pelin juonen etenemistä tässä arvostelussa kovin pitkälle, sillä fanit haluavat tietenkin kokea sen itse. Siksi olen yrittänyt pitää myös ruutukaappaukset mahdollisimman vähän paljastavina. Tuttuun tapaan luvassa on kuitenkin käänteitä poikineen, eikä studion pelien ystävä varmastikaan pety sisällön määrään. Ihan siihen huhuttuun sataan tuntiin ei perustason läpipeluu sentään yllä, mutta huomattava aikakaivo on jälleen kyseessä. Myös kaikenlaista elämänlaatua parantavaa on tarjolla; oma suosikkini oli akkukäyttöinen Segway-tyylinen skootteri, jonka käyttökokemus laturin metsästyksineen toi mieleen ensimmäiset ajat sähköauton kanssa.


Erityinen moitittava piirre pelissä on kuitenkin raskas DLC-sidonnaisuus. Arvosteluun tuli tietenkin versio, jossa oli mukana kaikki mahdollinen – eipä se yksi digitaalinen kopio lisää kustantajalle paljon maksa – mutta pelin Standard-painoksen ostaja joutuu ainakin toistaiseksi maksamaan liki 20 euroa lisää esimerkiksi New Game Plus -pelitilasta, jossa uudelle kierrokselle seuraa mukana osa edellisen läpipeluun saavutuksista. Ratkaisun voisi ymmärtää, jos peli olisi alusta alkaen vaikkapa Game Passissa, mutta näin ei ole. Ei ihme, että lisäpaketin PC-version arvostelut on pommitettu ylivoimaisen negatiivisiksi.

Tästä huolimatta Infinite Wealth on perin erinomainen peli. Se on jännittävä, kiinnostava, monipuolinen, hauska ja sisältää mielettömän määrän tekemistä. Sitä on helppo suositella japanilaisesta peliperinteestä ja -kulttuurista kiinnostuneelle, ja saattaapa hyvinkin olla, että se johdattaa tutkimusmatkalle myös muihin sarjan osiin. Huonomminkin aikaansa voi käyttää.