Final Fantasy VII Remake oli uskomaton menestys. En itsekään odottanut siltä ennakkoon oikein mitään, koska Square Enixin uusintaversiot ovat jo vuosien ajan olleet vähän mitä sattuu. Final Fantasy VII:n tapauksessa ei kuitenkaan säästelty tai tehty mitään puolimallin ratkaisuja, vaan pistettiin legendaarinen roolipeli täysin uusiksi alusta loppuun saakka.


Valtavan kunnianhimoinen lähestymistapa toimi ja pelistä tuli hillitön menestys, mutta samalla myös usean vuoden mittaisen matkan ensimmäinen osa. Remake kun kattoi sisältönsä puolesta vain alkuperäisen pelin ensimmäiset tunnit. Jatkoa jouduttiin odottamaan miltei neljän vuoden ajan, mutta tulihan se sieltä vihdoin.

Sen alkuperäisen uusintaversion hengessä tiimi on taas tehnyt rohkeita vetoja tuodessaan alkuperäistä teosta moderniin aikaan, mutta valitettavasti aivan kaikki näistä eivät toimi niin hyvin kuin Remakessa.



Final Fantasy VII Remaken tarina seurasi suurten linjausten osalta sen alkuperäisen Final Fantasy VII:n tarinaa, mutta ei pelännyt lähteä dramaattisesti omille poluilleen. Tämä on tietenkin ihan luonnollista, kun alkujaan muutaman tunnin mittaisesta pelin osiosta tehdään pitkälti yli 20 tunnin mittainen versio, mutta kyse ei ollut vain siitä, että kehitystiimi olisi tunkenut mukaan täytettä ja lähtenyt kotiin.


Ehei, Final Fantasy VII Remaken tarina toimi niin uskomattoman hyvin, koska kehitystiimi tiesi, että pelkkä alkuperäisen Final Fantasy VII:n tarina paremmilla tuotantoarvoilla ei enää vuonna 2020 olisi toiminut kovinkaan hyvin. Sen sijaan tiimi lähti omille poluilleen, remixaamaan tarinaa moninaisilla tavoilla ja teki siitä eräänlaisen metakommentäärin, jossa uusintaversion luonne uusintaversiona kirjoitettiin osaksi tarinaa. Aivan huikeaa menoa, joka jätti ainakin minut haluamaan kuumeisesti lisää.

En lähde spoilaamaan Final Fantasy VII Rebirthin tarinaa lainkaan, koska se on jälleen sitä kuuluisaa “tämä on koettava itse”-osastoa. Sen kuitenkin sanon, että edellisen pelin metameininki nostetaan uusiin korkeuksiin, ja jos jotkut arvostelijakollegani neljä vuotta sitten kommentoivat, että Remaken tarina oli “jotain ihmeen Kingdom Hearts -hevonpaskaa”, niin nyt edessä on todennäköisesti jonkinlainen halvauskohtaus. Voimia heille, sekä muille pelureille, joiden sietokyky ei ole tarpeeksi korkealla.


Mutta puhutaan tarinasta vielä yleisemmin sen verran, että se on tälläkin kertaa pelin selkärankana. Rebirthin tarina syventää alkuperäisen Final Fantasy VII:n hahmoja entisestään ja tekee esimerkiksi Sephirothista paljon inhimillisemmän, monipuolisemman ja traagisemman hahmon kuin alkujaan. Pelin huippuhetket ovatkin yhä niitä, joissa peli uskaltaa hieman hidastaa tahtiaan ja antaa hahmojen, sekä näiden välisten suhteiden, ottaa valokeilan haltuunsa. Onneksi näitä kohtauksia on tarjolla runsaasti, sillä ajoittain sitä paikattavaa riittää valitettavan paljon.



Kuten alkuperäisen Final Fantasynsa pelanneet tietävät, Midgarin tapahtumien jälkeen peli vihdoin aukesi. Pelaaja pääsi käsiksi suurempaan koko maailman karttaan, jolla pystyi sitten liikkumaan vapaasti mielensä mukaan. Tämä on homman nimi myös Rebirthissä, sillä parin tunnin mittaisen aloitusosion jälkeen seurueemme löytää itsensä avoimen maailman porteilta. Remaken tavaramerkki on, että se tarjoilee tutut elementit uusissa muodoissa, ja niin tapahtuu nytkin. Mitään maailmankarttaa ei ole tarjolla, vaan sen tilalla on täysimittainen avoin maailma, jossa saa juosta ja seikkailla vapaasti.


Tämä avoin maailma oli itselleni aluksi melkoinen kulttuurishokki, sillä niin paljon kuin haluankin idealle nostaa hattua, sen toteutus jättää toivomisen varaa. Maailma on kyllä iso, mutta myös kovin tyhjä. Tarinan edetessä sinne kyllä lätkitään keräämistään odottavia aarteita, pieniä sivutehtäviä ja muuta mukavaa, mutta esimerkiksi Elden Ringiin tai Tears of the Kingdomiin verrattuna maailma on masentavan tyhjä ja rajoittunut.

Tuntuu, että Squaren kehittäjien esikuvana onkin ollut näiden modernin avoimen maailman pelaamisen mestariteosten sijaan Ubisoftin pelivalikoima. En olisi odottanut, että Final Fantasy VII Rebirthin keskeisenä puuhana on kirjaimellisesti kivuta maagisten tolppien nokkaan tekemään skannauksia, jotta kartalle saadaan aktivoitua tekemistään odottavia sivujuttuja, mutta tässä sitä ollaan.

Vaikka tekemistä onkin lopulta ihan kohtalaisesti, se on miltei kauttaaltaan hyvin pliisua ja tympeää tavaraa. Esimerkiksi miltei kaikki sivutehtävät ovat aivan perustason keikkoja, joissa vain täytyy juosta maailman toiselle puolelle keräämään milloin mitäkin, ja sitten tuomaan se takaisin kaipaavalle taholle. Juuri näissä keikoissa se ainoa pelastava tekijä löytyy pelin hahmovalikoimasta.


Esimerkiksi se aivan ensimmäinen sivutehtävä, jossa täytyy hakea maailman toiselta laidalta kukkia nuoren tytön punosta varten, on pelimekaanisesti todella tympeää sisältöä, mutta antaa pelaajalle tilaisuuden viettää hieman aikaa Aerithin kanssa. Hän kun oli ennen pelin tapahtumia floristi, joka tietää paljon kukista ja täten se todellinen palkinto onkin pieni kohtaus, jossa Aerith puhuu Cloudille ja pelaajalle kukkasista.

Kenenkään ei tietenkään ole pakko skannata viimeistäkin tornia ja kerätä tonneittain craftausaineksia reppuunsa, ellei homma maistu, mutta avointa maailmaa ei voi täysin jättää huomioittakaan. Ensinnäkin yleisen suorituskyvyn kannalta tärkeä ryhmän yleinen kokemustaso on sidottu suurelta osin avoimen maailman aktiviteetteihin ja lisäksi ne ovat myös paras tapa hankkia muuten harvinaisia ja jälleen tärkeitä materia-kristalleita aseisiin.



On harmi, että avoin maailma ja sen ympärille kasatut jutut ovat niin pliisuja, koska ne vievät huomiota pois niistä Final Fantasy VII Rebirthin parhaista hetkistä ja näin väistämättä vesittävät kokemusta. Hiljaisempien ja hahmovetoisten kohtausten ohella Rebirth on parhaimmillaan, kun se palaa juurilleen; kun avoin maailma jää taakse ja ryhmä viedään suljetummalle ja tarkemmin suunnitellulle alueelle, homma toimii juuri niin hyvin kuin viimeksikin.

Suuret linjaukset toimivat tutulla tavalla, eli esimerkiksi taistelu on yhä reaaliaikaista ja hyvin toiminnallista. Pelaaja ohjastaa kerrallaan yhtä ryhmän jäsentä muiden tehdessä omiaan. Kavereille voi antaa taistelun tiimellyksessä tarkempia ohjeita, sekä uutena juttuna myös säätää nämä käyttämään tiettyjä loitsuja ja kykyjä automaattisesti linkkaamalla ne uusiin automaattimaterioihin. Taisteluihin on lisätty syvyyttä antamalla kaikille hahmoille kombohyökkäyksiä, joita voi joko aktivoida lennosta tai hieman harvinaisemmin. Kasvattamalla ryhmän yleistä kokemustasoa voi opettaa vaikka Cloudille ja Barretille kyvyn, jossa Cloud kimmottelee miekallaan Barretin ampumia luoteja vihollisia kohti ja näin antaa Cloudille spämmättävän pitkän matkan hyökkäyksen. Ne kovemmat taas vaativat kukin molemmilta osapuolilta tiettyjen kykyjen aktivoimista peräkkäin, jolloin tuloksena on normaalia tehokkaampi yhteinen erikoishyökkäys. Käytännössä tämä tietenkin tarkoittaa myös, että pelaajan täytyy hyppiä hahmosta toiseen aktivoimassa vaadittuja kykyjä, mikä tuo touhuun omaa lisähaastettaan.


Taistelu on yhä erinomaisen hauskaa, joskin sen vaikeustaso on edellisen pelin tavoin harmillisen kaksijakoinen. Perustason vihollisista selviää yleensä vain hyökkäysnappia rämpyttämällä, kunhan muistaa välillä parantaa. Toisaalta pomot taas ottavat pelin alusta saakka luulot pois. Keskeisenä ideana on edelleen, että pomoja ei oikeastaan voi vahingoittaa kuin horjuttamalla ne haavoittuvaan tilaan, mutta nyt tämän mittarin kasvattaminen vaatii sen tutun elementaalivahingon (“tämä pomo on heikko tuliloitsuille!”) ohella harvinaisempia temppuja.

Joku pomo voi esimerkiksi olla miltei immuuni kaikenlaiselle vahingolle, mutta ottaa runsaasti horjutusta, jos siihen heittää negatiivisen statusefektin. Näitä ehtoja ei voi arvata ennakkoon, joten pelaajan täytyy käydä ainakin kerran ottamassa turpaansa vain, jotta saa pomon skannattua ja sen heikkoudet tietoonsa. Sitten heitellään oikeanlaiset materiat kehiin ja yritetään oikeasti. Vähänkään kovemmat viholliset tekevät myös aiempaa enemmän vahinkoa, joten torjunnoilla ja väistöillä on entistä suurempi merkitys.

Ei siis suunnattomia yllätyksiä, mutta ei niitä toisaalta kaivattukaan. Final Fantasy VII Remaken taistelu oli erinomaisen viihdyttävää, joten pienet tuunaukset ja raikkaat tuulahdukset riittävät tekemään siitä nytkin todella toimivaa puuhaa.



Final Fantasy VII Rebirth on tavallaan juuri sitä mitä toivoinkin, mutta ei täysin. Se pelin merkittävin lisäys, avoin pelimaailma, ei mielestäni toiminut niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Tuntuu siltä, kuin kehitystiimillä ei olisi ollut mitään kovin vahvaa visiota siitä, mitä kaikkea avoimessa maailmassa voisi tehdä, joten sisältö ja tekeminen tuntuvat enimmäkseen paljon innottomammilta kuin muu peli. Kaikki uusi sisältö ei toki ole kakkia. Esimerkiksi chocobojen kasvattaminen ja niillä kisaaminen ovat hauskoja ajanvietteitä, ja kuten jo mainitsin, myös avoimen maailman sisältöä on välillä piristetty hyvillä hahmovetoisilla hetkillä.


Enkä halua myöskään antaa kenellekään sitä käsitystä, että avoin maailma pilaisi koko pelin. Pahimmillaankin se on vain vaisumpaa tekemistä kuin muu peli, eli pilaamisen sijaan se vesittää muuta kokemusta, jos ei satu olemaan noutotehtävien ja craftailuainesten keräilyn fani. Itse olen tässä leirissä ja voin sanoa, että ne pelin vahvuudet riittävät edelleen tekemään kokonaisuudesta erinomaisen paketin.

Jo edellisessä pelissä arvostin suuresti sitä, miten kehitystiimi uskalsi tarjoilla alkuperäisen Final Fantasy VII:n tarinasta ja hahmoista oman versionsa. Lisäkyset ja laajennukset, mutta vielä merkittävämmin mukavat remixaukset, jotka pistävät tutut käänteet ja tapahtumat aivan uuteen valoon tai vievät niitä yllättäviin suuntiin, olivat huikeaa koettavaa. Ilokseni voin todeta, että tällainen meno ei suinkaan ole vähenemään päin, vaan Rebirth nojaa siihen vielä edeltäjäänsä vahvemmin ja olen aivan varma, että muutamat kohtaukset tulevat räjäyttämään tajuntoja.

Lopputuloksen laadusta ei siis sovi valittaa liikaa. Kun huippuhetket ovat yhä aivan älyttömän viihdyttäviä ja negatiivisimmat jututkin ovat negatiivisia lähinnä koska ne eivät vain ole samalla tasolla, puhutaan todellisesta huippupelistä.