Ranskalainen Don’t Nod nousi minun huomiolistani kärkisijoille vuonna 2015 julkaistun Life is Strangen myötä. Pieni tiimi otti Telltalen lanseeraaman ”valintavetoista tarinankerrontaa”-idean ja rakensi sen päälle pelikokemuksen, joka kertoi uskomattoman koskettavan ja kiehtovan tarinan. Aivan hullun hyvä peli.


Sittemmin tiimi on yrittänyt jos jonkinlaista, milloin aivan erilaisia pelejä, milloin taas jatko- tai sivuosia Life is Strangelle, mutta kaikki yritykset ovat jääneet joko hieman, tai todella paljon, vajaaksi toivotusta tasosta. Tuorein yrittäjä on Banishers: Ghosts of New Eden, joka ensimmäisten pelituntiensa perusteella näytti vihdoin taas noteeraamisen arvoiselta Don’t Nod -peliltä. Valitettavasti pelillä kuitenkin oli aika paljon enemmän pituutta kuin pari tuntia.



1600-luvun Yhdysvaltojen itärannikolle saapuu laiva, joka kantaa kyydissään kahta ”karkoittajaa”. Pelin maailmassa nämä duunarit ovat erikoistuneet kummitusten ja muiden yliluonnollisten olentojen jäljittämiseen ja eliminointiin, ja nyt heidän taidoilleen on erityisen suurta tarvetta. Oppi-isänsä kutsusta Antea Duarte ja Red mac Raith saapuvat New Edenin pieneen kylään rikkomaan kirousta, joka on muuttanut koko alueen ikuisen talven ja vaeltavien henkiolentojen piinaamaksi helvetiksi.


Pitkän merimatkan aikana oppi-isä on jo ehtinyt heittämään henkensä yritettyään yksinään karkottaa kirouksen keskipisteessä olevaa henkiolentoa, eikä sankareillamme mene paljon paremmin. Antea menettää henkensä ja Red herää viikkoja myöhemmin syrjäiseltä rannalta mukanaan vain puolisonsa menettämisen trauma, sekä tämän jälkeensä jättämä kummitus. Nyt kaksikon täytyy yhdistää voimansa ja yrittää kukistaa valtavan voimakas henkiolento kahdestakin syystä. Ensinnäkin heidän täytyy rikkoa aluetta vaivaava kirous, mutta lisäksi myös pelastaa Antean sielu. Kummitus kun piti tämän ruumiin hallussaan, eikä hän saa lepoa, ennen kuin Red voi suorittaa ruumiin äärellä tarvittavat riitit. Ja jos tätä ei tehdä pian, Antean kohtalona on menettää identiteettinsä ja järkensä, muuttuen kaikille vaaralliseksi riivaajaksi.

Banishers antoi itsestään valtavan positiivisen ensivaikutelman, sillä ensimmäisten parin tunnin aikana sen tempo on hyvin rauhallinen. Pelaaja vaeltelee läpi synkkien ja kiehtovien alueiden käyden pitkiä ja hiljaisia keskusteluja, tehden valintoja ja reagoiden kyläläisten juttuihin. Tunnelma on kauniin melankolinen ja tuo hyvällä tavalla mieleen klassiset goottilaiset kauhutarinat. Tuntui kovasti siltä, kuin Don’t Nod olisi tehnyt Life is Strangen kaltaisen tarinavetoisen pelin ja yhdistänyt sen maailmaan, jota halusin niin kovasti tutkia ja jonka salaisuuksia halusin palavasti selvitellä.

Sitten kävi ilmi, että tämä oli vain se tutoriaali. Sen jälkeen alkaa varsinainen peli, ja se varsinainen peli on C-luokan God of War -kopio. Pettymykseni on mittaamaton ja päiväni on pilalla.



Vitsit sikseen, mutta kieltämättä tunsin kyllä oikeasti voimakasta pettymystä, kun Banishers paljasti todellisen luonteensa. Osittain tämä johtui siitä, että se minulle vilauteltu peli vaikutti niin kiehtovalta, paljon kiehtovammalta kuin todellisuus, mutta ei kokonaan.


Vuoden 2018 God of War – tai kuten se hyvissä piireissä tunnetaan, Dad of War – on selvästi ollut kehitystiimille suunnaton inspiraatio, sillä pelien rakenne on… no, sanotaan kauniisti, ”hyvin samanlainen”. Tarjolla on siis ainakin teoriassa hidastempoisempaa ja tarkkuutta vaativaa taistelua, jossa varsinaisen päähahmon kaverina hengailee tekoälyn ohjastama kumppani, jota voi välillä myös komentaa tai ohjata tekemään omia juttujaan. Kaksikko kulkee läpi erillisten ja puoliavointen pelialueiden jahdaten kulloistakin päätehtävää, jonka ohella vastaan tulee paljon sivutehtäviä, minipomoja ja muuta. Matkalta mukaan tarttuu myös hirmuinen pino varusteita, joissa on aivan liikaa erilaisia ominaisuuksia, jotka eivät lopulta vaikuta pelikokemukseen oikein mitenkään, sekä myös raaka-aineita, joilla näitä ominaisuuksia voi kasvattaa.

Täytyy todeta, että ”tehtiin uusi God of War, jossa norjalaisen mytologian sijaan on kummituksia” ei edes ideana kuulosta kovin kiehtovalta, mutta kun Banishers on vielä kaikin puolin todella kehno God of War -kopio. Taistelu tuntui aluksi niin kankealta ja pintapuoliselta, että olin jo senkin puolesta varma, että Banishers olisi tarinavetoinen peli, jossa silloin tällöin vähän taistellaan. Ei kukaan valittanut siitäkään, että Final Fantasy VII:n lumilautailu oli täyttä tuubaa verrattuna lumilautailupeleihin, se oli vain minipeli, jota pelattiin hetken. Mutta kuvitelkaa nyt, että se lumilautailu muodostaisi noin 60% pelikokemuksesta.


Taistelu ei ole missään vaiheessa hauskaa tai haastavaa, mutta usein kylläkin ärsyttävää. Pelituntuma on luokattoman kehno ja esimerkiksi erilaisia hyökkäysanimaatioita on niin vähän, että ne samat pari toistuvat uudelleen ja uudelleen. Koko touhu tuntuu siltä kuin pelaisi jotain varhaista prototyyppiversiota, josta puuttuu vielä kaikki viimeistely ja tuunaus. Pomotaistelut ovat älyttömän helppoja mutta ärsyttäviä, koska pomoilla – kuten kaikilla muillakin erikoiskummituksilla – on noin 20 kertaa liikaa kestopisteitä, joten taistelut eivät tunnu jännittäviltä tai viihdyttäviltä, vaan ainoastaan puuduttavan tylsiltä.

Eikä muukaan peli pärjää sen paremmin. Kenttäsuunnittelu on todella lineaarista, joten teoriassa avoimet pelialueet koostuvat valtaosin pelaajalta suljetuista maisemista, joiden läpi kulkee sitten muutama ränni, joissa voi liikkua. Välillä vastaan tulee naurettavan yksinkertaisia puzzleja, joissa täytyy vaikka rikkoa ovea sulkeva este kävelemällä talon sivulle ja ampumalla este rikki ikkunan kautta.


Tämän kaiken geneerisen tauhkan keskellä se ainoa originaali idea on, että pelaajan olisi tarkoitus olla kummitusetsivä – sanan molemmissa merkityksissä, kiitos Antean. Vastaan tulee vähän väliä riivauksia, joissa pelaajan täytyy johtolankoja tutkimalla selvittää, millainen kummitus riivaa jotain alueen asukasta ja miksi, etsiä se fyysinen esine, joka sitoo kummituksen meidän maailmaamme ja lopulta tehdä moraalinen valinta. Karkoittajilla on käytössään kolme erilaista riittiä, joista yksi polttaa henkiolennon kivuliaasti tuhkaksi, toinen nostaa tämän rauhallisesti tuonpuoleiseen ja kolmas tuomitsee vainon kohteena olevan ihmisen jälleen liekehtivään kuolemaan. Ideana olisi, että kun pelaaja on tehnyt tutkimuksensa ja vaikka huomannut, että joku kummitus vainoaa omaa murhaajaansa, hän voi toimia pyövelinä ja antaa kummitukselle rauhan päästämällä syyllisen päiviltä.

Kiva idea, mutta muun pelin tavoin toteutus on todella kehno. Tarinat ovat todella yksinkertaisia ja miltei aina niin kliseisiä, että jokainen yhtään kummitustarinoita lukenut tai jaksoakaan Supernaturalia katsonut arvaa viidessä sekunnissa kaikki juonenkäänteet. Matkalla uuteen kotipaikkaansa yksi kahdesta pakolaisten saattueesta katosi jälkiä jättämättä ja sen jäsenten oletetaan kuolleen. Nyt eloonjääneitä riivaa voimakas henkiolento, joka ”tuntuu koostuvan useista heikommista kummituksista”. Wau! Mitä onkaan voinut tapahtua?! Arvasitko vastauksen? Ihan sama, koska joudut seuraavan tunnin ajan seuraamaan, miten kummitusetsivämme hämmentyneinä lukevat ”kiroan meidät matkalle lähettäneet tyypit helvettiin koska he tappoivat meidät ja jos voin, palaan takaisin riivaamaan heitä”-tason päiväkirjamerkintöjä ja pohtivat, mitä ihmettä ne voivat oikein tarkoittaa.



Banishers on siis pelinä sen tason kokemus, että sitä ei voi mitenkään suositella kuin korkeintaan rankasta alennusmyynnistä. Mutta eivät ongelmat suinkaan lopu vielä kehnoon pelisuunnitteluun ja tympeään tarinaan. Heitetään mukaan vielä pino teknisiä ongelmia! Pelasin itse PlayStation 5 -versiota, joka perustyyliin tarjoaa kaksi grafiikkatilaa. Se suorituskykyä painottava tila toimi ehkä ajoittain noin 60 FPS:n nopeudella, mutta valtaosan ajasta peli tökkii tai pätkii huomattavasti. Intensiivisimmillä alueilla kokemus muuttuu miltei diaesitykseksi.


Varsinaisia bugeja tuli vastaan vain muutama, mutta ne olivatkin sitten sitä mukavinta tasoa, eli peli vain yllättäen kaatui. Usein näin tapahtui pitkän pomotaistelun jälkeisissä välianimaatioissa, eikä peli tietenkään tallentanut pomon kaaduttua. Niinpä pelin uuden käynnistämisen jälkeen edessä oli koko pitkä ja tylsä taistelu pikauusintana.

Jos kuulostan närkästyneeltä, sitä myös olen. Kehnot perustason kopiot paremmista ja menestyneemmistä peleistä eivät tietenkään ole mikään uusi juttu, mutta Banishersin tapauksessa kokemus muuttuu paljon normaalia karvaammaksi, koska se olisi voinut olla niin kiehtova peli. Se parin ensimmäisen tunnin hidastempoinen, tarinavetoinen ja tunnelmallinen kummitusseikkailu teki minuun todella positiivisen vaikutelman ja olisin niin kovasti halunnut pelata sitä täyden pelin edestä. Niinpä kun kakkupaketin hehkeän ja houkuttelevan kansipaperin alta paljastuukin kuiva korppu, ei sitä voi olla kuin pettynyt.