Lepakkomiehen edesottamuksiin keskittyvän Arkham-trilogian julkaisut ovat edelleen teoksia, joita monet pitävät synonyymeinä erinomaisesti toteutetuille supersankaripeleille. Synkkäsävyiset, väkivaltaiset ja aihepiirilleen uskolliset teokset olivat arvostelu- ja myyntimenestyksiä, jotka nostivat tekijästudio Rocksteadyn kertalaakista pelitalojen kuninkuusluokkaan. Eikä ihme, rakkaus ja kunnioitus taustamateriaalia kohtaan loisti kauas.


Tekijöidensä hartaasti odotettu uutukainen Suicide Squad: Kill the Justice League liikkuu edelleen tutussa DC-universumissa, vaikka muilta osin lähestymistapa on erilainen. Siinä missä Arkham-sarjan pelit olivat kuin Tim Burtonin tummia ja taiteellisesti kunnianhimoisia Batman-elokuvia, ruuvaa Suicide Squad: Kill the Justice League meiningin lähemmäksi Joel Schumacherin näkemystä lepakkomiehen seikkailuista: touhu on värikkäämpää ja räiskyvämpää, mutta samalla sielu on unohtunut jonnekin.

Lopputulos on viihdyttävä, mutta kuten aina eri maailmojen kohdatessa, myös hyvin ristiriitainen. Suicide Squad: Kill the Justice League onkin peli, jota olisi helppo lähtökohtaisesti vihata. Ainakin alkuvaiheessa jatkuvan nettiyhteyden vaativa ja live service -hengessä rakennettu kokonaisuus uhraa paljon studion aiempien pelien vahvuuksista, mutta lopputuloksessa on myös paljon positiivista.



Tarinaltaan Suicide Squad: Kill the Justice League on hyvin yksioikoinen. Superpahis Brainiac mieluilee maailman herruutta ja ihmiskunnan alistamista valtansa alle. Tämän tiimoilta hän on tuonut kosmisen sotajoukkonsa Metropoliksen suurkaupunkiin ja siinä ohessa korruptoinut Justice League -supersankarijoukon tahdottomiksi kätyreikseen. Koska pimeän puolelle kääntyneet ex-sankarit Superman, Flash, The Green Lantern sekä Batman ovat liian kova pala perusjanttereiden hoidettavaksi, värvää hämäräperäinen A.R.G.U.S.-organisaatio Arkhamiin vangitut päähenkilöt tekemään likaisen työn puolestaan.


Pienen suostuttelun ja niskaan asennettujen mikroräjähteiden myötä Task Force X -nimellä siunattu nelikko Deadshot, Harley Quinn, King Shark sekä Captain Boomerang lähtevät enemmän ja vähemmän vastentahtoisesti hoitamaan homman kotiin. Matkan varrella rivivihollisia pistetään nippuun mitä väkivaltaisemmin keinoin, heitetään mielenvikaista läppää sekä annetaan pataan sarjakuvahistorian ikonisimmille sankareille. Ja nähdäänpä siinä ohessa sekalainen joukko tuttuja ja tuntemattomampia hahmoja DC-universumin syövereistä. Pelin K18-merkintä onkin oikeutettu, vaikkei tätä äkkisestään sarjakuvamaisesta ulkokuoresta uskoisi.

Suurempia yllätyksiä tarina ei tarjoile, eikä sen toisaalta tarvitsekaan. Juonikehys on vain tekosyy vapauttaa epävakaasti käyttäytyvä antisankarijoukko Metropoliksen kaduille. Live service -hengessä tarina jätetään myös auki tulevaa lisäsisältöä ja kausia varten. Mistään jännittävästä cliffhangerista ei voida puhua, mutta pääpelin tapahtumat jäävät pisteeseen, josta on loogista jatkaa eteenpäin. Tarinan tahkoaa lävitse reilussa kymmenessä tunnissa, joka on pelin sisältöön peilaten juuri sopiva pituus. Lisäkestoa saa puolestaan loputtomalta tuntuvista sivutehtävistä sekä muun muassa Arvuuttajan arvoituksia ratkomalla, jos kiinnostusta tällaiseen löytyy.





Se mikä menetetään tarinassa, voitetaan pelattavuudessa ja dialogissa. Rocksteadyn ammattitaito näkyy erityisesti siinä, kuinka väkevästi pelin räiskintä on toteutettu. Vaikka vihollismassat ovat hengettömiä ja samasta puusta veistettyjä, on näiden kurmottaminen sen verran herkullista puuhaa, että tämä jaksaa viihdyttää ainakin yhden läpipeluun verran. Pelattavuus on muutenkin kaikin puolin sujuvaa ja mielekästä: hahmot tottelevat ohjausta tarkasti ja suurkaupungin kaduilla loikkiminen sekä liikkuminen ovat hauskaa alusta loppuun saakka.

Pelattavuuteen tarjotaan syvyyttä neljän päähahmon voimin, joista jokaiselta löytyvät omat erikoispiirteensä. Deadshotin vahvuutena ovat pitkän kantaman kiväärit ja selässä pauhaava rakettireppu, Harley Quinn taasen hoitaa hommat räjähteillä ja kevyemmillä konetuliaseilla. King Shark puolestaan on väkivahva hyppijä, joka niittää kuolemaa raskaammalla aseistuksella. Captain Boomerang teleporttautuu eri puolille ja rymistelee vihollisjoukot lakoon haulikolla. Jokainen hahmo on erinomaisesti toteutettu tarjoten omanlaisensa lähestymistavan toimintaan ja liikkumiseen. Ja vaikka joukosta löytyvät nopeasti ne omat suosikkinsa, kannustaa peli hyödyntämään pelihahmoja monipuolisesti.


Jotkut tehtävät saavat tietyt hahmot “psyched up” -tilaan, jolloin näillä pelaamalla vahinkoa otetaan vähemmän ja saatavat palkinnot ovat suuremmat. Moninpeliomaisuudet liittyvät näiden neljän hahmon roolitukseen. Soolona pelatessa muita hahmoja ohjaa pätevästi hommansa hoitava tekoäly, verkkoyhteyden ylitse kaaosta voi kylvää myös maksimissaan kolmen kaverin kanssa.

Päähahmojen erilaisuudesta otetaan kaikki irti pelattavuuden lisäksi dialogin muodossa. Nelikon jäsenistöstä ei löydy lepakkomiehen ominaista tosikkomaisuutta, vaan eripurainen joukkio suhtautuu ympäröivään maailmaan epäkorrektin huumorin keinoin. Tämä purkautuu monessa kohtaa hulvattomana dialogina, jonka oivalluksille on pakko hymyillä. Vaikka huumori on aina subjektiivinen asia, iskee tämänkaltainen jatkuvasti hyvän maun rajat ylittävä komiikka ainakin omaan nauruhermooni. Pelin tarinaosuuden pelaa mielellään lävitse jo pelkästään hahmojen välisen kemian ja vuorovaikutuksen takia.



Siinä missä Arkham-pelit painottivat hiiviskelyä ja taktisempaa lähestymistapaa, paahtaa Suicide Squad: Kill the Justice League ympäriinsä konetuliaseet pauhaten ja kranaatit räjähdellen. Kyseessä on tyylipuhdas loottiräiskintä, jonka perimmäisenä tarkoituksena on kehittää hahmoistaan jatkuvasti tappavampia sekä tuhovoimaisempia, jotta vihollismassat sekä pääpomot saadaan kaadettua tonttiin mahdollisimman tehokkaasti.


Projektissa auttavat erilaiset kykypuiden tarjoamat erikoistaidot, jotka aukeavat hahmon kehittyessä sekä loputtomasti paisuva asearsenaali, johon saa täydennystä tehtäviä tekemällä ja tavoitteita täyttämällä. Uusia ominaisuuksia, taitoja, viritettyjä kulkupelejä ja kaikkea tuhoamista helpottavaa syydetään pelaajan niskaan sellaisella tahdilla, että tämä on lähes hengästyttävää. Ja jos tämä ei riitä, niin luonnollisesti jokaista värkkiä pystyy tuunaamaan ja säätämään mielensä mukaan. Pahisjoukkojen tuhoaminen ei siis ainakaan välineistä jää kiinni.

Tässä kohtaa alkavat myös paistamaan lävitse Suicide Squad: Kill the Justice Leaguen suurimmat ongelmat.



Vaikka pelaaminen ja räiskiminen on itsessään sulavasti toteutettua viihdettä, ei samaa voi sanoa pelin tehtäväkatalogista. Suicide Squad: Kill the Justice League on tällä osa-alueella harmittavan tasapaksu. Käytännössä jokaisen tehtävän perusidea on sama: mene tiettyyn paikkaan, räiski kaikki mahdollinen tuusan nuuskaksi ja saa tästä aseita, resursseja sekä kokemusta. Tätä kaavaa varioidaan näennäisesti erilaisilla vihulaisilla sekä monenlaisilla reunaehdoilla, joita tehtäviin liittyy. Joskus viholliset vahingoittuvat ainoastaan kriittisistä iskuista, toisella kerralla suojatasoja kerryttävien osumien voimasta ja niin edelleen. Muutokset eivät tehtävien perusrunkoa muuta, jonka myötä pelaaminen muuttuu jo parin tunnin jälkeen samalla kaavalla pyöriväksi jauhamiseksi.


Kaivattua vaihtelua tehtäviin tuovat langenneiden supersankareiden kanssa tapahtuvat yhteenotot, jotka ovat toteutettu perinteisten pomotaisteluiden hengessä. Jokaisella pahiksella on omat heikkoutensa ja erikoisuutensa, jotka tekevät kahinoista miellyttävän intensiivisiä ja erilaisia. Pomotaisteluissa pelkkä silmitön räiskiminen on harvemmin toimiva vaihtoehto. Jokaisen pääpirulaisen heikot kohdat on ensin löydettävä, joihin iskemällä nämä saadaan pois päiviltä. Tämä tekee pomotaisteluista odotettuja kohtaamisia, jotka eivät ehkä tarjoa mitään ikimuistoista, mutta tuovat kaivattua vaihtelua muuten samanlaisena jatkuvaan tykittelyyn.



Suicide Squad: Kill the Justice League on ängetty täyteen erilaisia pelaamiseen vaikuttavia ominaisuuksia. On erikoisiskuja, combomittaria ja vaikka mitä. On harmi, että monet mukana olevat mekaniikat ovat tarpeettomia tai muuten vain sellaisia, ettei niihin kiinnitä mitään huomiota.

Varsinkin räiskinnän kannalta tärkeänä mainostettu combo-systeemi jää käytännössä täysin paitsioon. Ideana on se, että vihulaisia sulavasti ja ketjutetusti lahtaamalla combokerroin nousee, joka puolestaan antaa lisää bonuksia teurastamisen tueksi. Oman pelisessioni aikana harvoin edes kiinnitin huomiota koko mittariin, joka raksutti ruudun laidassa omia aikojaan. Kun aseistuksen on saanut jotenkuten järkevälle tasolle, ulkoavaruuden örkit kaatuvat muutenkin niin vaivattomasti, ettei comboja tai tästä saatuja etuja tule edes ajateltua.


Sama vaiva riivaa myös muita tarjolla olevia ominaisuuksia. Ainakin normaalilla vaikeusasteella pelatessa tuntuu tarpeettomalta kehittää esimerkiksi lähitaisteluaseita tai käyttää aikaa erilaisten spesiaalihyökkäysten hankkimiseen, koska yhdellä ja hyväksi havaitulla kombinaatiolla pärjää läpi pelin. Tämä vie pohjan grindaamiselta ja sivutehtävien hinkkaamiselta, koska tälle ei yksinkertaisesti ole tarvetta. Suorasukaisella räiskinnällä pääsee niin pitkälle, että turhan kikkailun voi unohtaa. Ongelmaa voi pitää merkittävänä pelissä, jossa varusteiden ja hahmojen kehittäminen on yksi keskeisimmistä tavoitteista.

Lukuisat ongelmat korpeavat erityisesti siksi, että potentiaalia olisi ollut vaikka mihin. Välähdyksiä paremmasta on nähtävissä muun muassa pelin alkupuolen Batman-museossa sekä Justice Leaguen päämajassa, joista löytyy ideoita ja sydäntä enemmän kuin pelistä muuten yhteensä. Kokonaisuus jää monella tavalla ontoksi. Vapaasti tutkittava Metropolis on lopulta vain tyhjä kulissi, useimmissa vastaantulevissa hahmoissa on saman verran syvyyttä kuin ampumaradan pahvitauluissa. Taustatietoa monesta asiasta on toki saatavilla esimerkiksi erilaisten haastatteluiden ja infotekstien muodossa, mutta nämä eivät ole kovin kiinnostavasti toteutettuja. Lukumaraton valikkonäytön syövereissä ei ole käsitykseni hauskanpidosta.



On ilmeistä, että valittu live service -malli pakottaa pelin tiettyyn muottiin, joka tuo mukanaan enemmän huonoa kuin hyvää. Kokonaisuuden parhaat puolet olisi helposti voinut ujuttaa tarinavetoisempaan ja sisällöltään kunnianhimoisempaan räiskintäpeliin, nyt tyytyminen on samanlaisena toistuviin tehtäviin, joiden tahkoamisesta ei tunnu olevan mitään hyötyä. Ja tämä tulee pelaajalta, joka yleensä nauttii kaiken mahdollisen lisäsisällön hinkkaamisesta ja playstation-pokaalien haalimisesta. Tällä kertaa moiselle ei ollut mitään tahtotilaa: kun tarinallinen osuus oli paketissa, pelin maailmaan ei ollut enää tarvetta sukeltaa.


Suicide Squad: Kill the Justice League jättää ristiriitaisen olon. Monet hyvät asiat hautautuvat ongelmien alle, joka ei koskaan ole hyvän toteutuksen merkki. On myös hankala nähdä, että pelin äärelle tulisi palattua uuden lisäsisällönkään myötä. Kun on nähnyt pääpelin, on nähnyt kaiken - vuoratkoon tekijätiimi kakun minkälaisilla kuorrutteilla tahansa. Taidan mieluummin suunnata huomioni pelistudion Arkham Knight -peliin, jonka onnistuin aikanaan skippaamaan.