"Viisitoista kesää mä salaa rakastin. Mut tunteitani käsitteli hän kuin pakastin". Päässäni alkoi soida Kari Tapion biisi kun kirjoitin tätä arvostelua, eikä tämä johdu komeista viiksistä, jotka Karia ja Mariota yhdistävät.

Kuten kaikki, olen odottanut uutta, kaksiulotteista, telkkarissa pelattavaa, oikeaa Super Mario -peliä 19 vuotta. New Super Mario Bros. Wii on sitä mitä on tilattu. 19 vuoden odotuksiin vastaaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Onko vikaa pelissä vai arvostelijassa, kun kaikki on aiempaa komeampaa ja kenties sujuvampaa, mutta teos ei silti koukuta, vaan lähinnä ajaa asiansa? Arvostelua ei onneksi tarvitse rakentaa tämän pohdinnan varaan, sillä New Super Mario Bros. Wii ansaitsee rapean arvosanan jo riemukkaan moninpelinsä ansiosta. Yksinään pomppivalle V2.fi:llä on tarjota kuningasajatus: jos olet odottanut tätä vaikka vain 25% elämästäsi, osta ihmeessä.



Kun Marion isä Shigeru Miyamoto kertoi suosivansa suppeita tarinoita, setä ei huijannut. Mielestäni Super Mario Bros. 3 on maaginen peli, jossa pelastetaan satuvaltakuntia: aina kun onnistut, eläimeksi muutettu kuningas palautuu entiselleen... ja voi kuinka musiikki riemua korostaa! Vuoden 2009 Mario kertoo siitä, että kun Bowser ja kakarat ovat kidnapanneet prinsessa Peachin, Mario ja kumppanit juoksevat pahan ilmalaivan perässä, kunnes he saavat sen kiinni. Hetkiä, jotka voidaan luokitella välinäytöksiksi, löytyy minuutin edestä, eikä niissä oikein yritystäkään ole.

Mario liikkuu kartalla, valitsee kentän ja juoksee sen läpi ristiohjaimen ja kahden napin avustuksella. Klassista. Peliä voi yrittää pelata modernimmin kombolla remote & nunchuk, mutta muut vaihtoehdot ovat pannassa, koska Marion pyörähdys ilmassa ja lentäminen uudella propellihatulla laukaistaan luontevasti nykäisemällä ohjainta. Harvoissa ja valituissa kentissä liikkeentunnistusta käytetään tasojen kallistamiseen ja kerran kaksi muihinkin tarkoituksiin. Kyseessä totta tosiaan on uusi Super Mario Bros. Tasojen muodot ja toisinaan niiden liikeradat ovat monipuolisempia kuin ennen vanhaan, mutta valtaosa suurista ja pienistä ideoista on lainassa Super Mario Bros. 3:sta ja Super Mario Worldista.



Peli yksiselitteisesti yrittää vedota nostalgianystyröihin. Hymyilyttää, kun Mario loikkii taas tykinkuulien seassa ilmalaivassa tutun musiikin painostaessa, tai siirtyy taas ovia lyömällä verkkoseinien toiselle puolelle. Mieleen jäävien uutuuksien lista löytyy jo pelin kansilehtisestä. Sankarit voivat nyt päänsä seinään lyötyään muuttua pingviineiksi, jotka voivat jäädyttää ja liukua. Tämäkö on se juttu, jonka keksimiseen meni 19 vuotta? Uusia erikoisesineitä on muutama muukin ja ne istuvat pelitasapainoon sillä muotoa kätevästi, että niiden avulla tietyt kentät voi juosta läpi, vaikka esineitä ei koskaan tarvitakaan. Mielestäni näinä moderneina aikoina peliin olisi voinut lisätä reippaamminkin tilpehööriä vaihtelun vuoksi. Kenttäsuunnittelu sinänsä on monipuolista ja kekseliästä kuten aina.

Vaikeustaso on nerokas. Tämän kyseenalaistajat joutuvat saunan taakse, sanokaa minun sanoneen. Vähemmän pelanneet saavat urakoida hiki lätsässä, mutta itseään syytellen, sillä epäreiluja tai epäselviä kohtia ei montaa ole. Jos taidot eivät riitä, kentät avautuvat kuitenkin. Tietokone pelaa vaikeat kohdat läpi mikäli kahdeksan kertaa tyrinyt näin tahtoo.

Näppäräsormiselle useat kentät ovat niin helppoja, että peli alkaa muistuttaa Sonic the Hedgehogia: voidaan puhua vauhdin hurmasta. Tällaisesta suorituksesta ei kuitenkaan ole tarkoitus ylpistyä, vaan jokaisesta kentästä löytyy kolme kolikkoa, joista osa on sijoitettu kieroihin paikkoihin. Sorminäppäryyden ohella käyttöä tulee kärsivällisyydelle ja hieman ongelmanratkaisukyvyillekin. Näin varsinkin, jos pelaaja tahtoo keksiä "oikean ratkaisun", eikä esimerkiksi napata propellihatulla jokaista kolikkoa rotkonpohjalta. Kolikoilla ostellaan videoita, joissa esitellään ammattilaistason mariotemppuja.

Jepujee! Kyllä lähtee. Mutta keskustellaan mielipiteistäkin. Pelasin tämän läpi viihtyen ja vihellellen. Lisäelämiä oli kertynyt itsestään reilut 50 loppuun mennessä. Jatkoin keräämällä noin puolet kolikoista; avasin pari supersalaista kenttää. Kyllästyin. Kolikoiden keruu on haastavaa, mutta kaltaiseni ei saa mitään nautintoa pelien 100%:sta läpipeluusta. Viimeksi kun yritin pelata läpi Super Mario Bros. 3:n, prinsessa jäi Bowserille. Pari kuukautta sitten pelastin pitkästä aikaa Donkey Kong Countryn banaanit sormien hajotessa, suun vaahdotessa ja sielun nauttiessa vaikeuksien voittamisesta. New Super Mario Bros. Wii on pullamössöä verrattuna klassikoihin, jotka edustivat aikanaan normaalia vaikeustasoa. Eikö salaisuuksien ole tarkoitus auttaa etenemään, eikä muodostua pääasiaksi? Kukin vastatkoon itse. Pelaaja tuntee nämä asiat sisimmässään.



Pomppimaan pääsee jopa neljä hölöä. Läpäisin kolme ensimmäistä maailmaa uudestaan rinnallani Luigi ja Toad, ja aion vain kiitellä moninpelin täyteläistä iskevyyttä. Moninpeli on yksinpeliä vaikeampi, helpompi, jouluisempi elämys. Kaksinpeli saattaa muistuttaa normaalia peliä, mutta jo kolminpelissä hahmot törmäilevät toisiinsa, viskelevät vahingossa toisiaan koopan kuorilla, eivät meinaa mahtua ahtaalle tasolle, pukkaavat toisensa rotkoon ja niin edelleen. Niin kauan kuin lisäukkoja piisaa, kuolleet pääsevät heti takaisin mukaan ja kentän jälkeen elämiä jaetaan kaiken menettäneillekin.

Kavereiden auttaminen on harvoin yhtä hauskaa. Heitä voi heitellä ja syödä yosheilla ja mikä olennaisinta, yrittää neuvoa. Olen iloinen, että oma tiimini tajusi vasta sen kolmannen maailman lopussa, että itsensä huonoksi tunteva pelaaja voi siirtyä kuplan vietäväksi vaikeiden kohtien ajaksi: on moninverroin hauskempaa, kun kaikkien on pakko vääntää eteenpäin talvisodan hengessä. Tämä on tyystin toisenlaista yhteistyöpelaamista kuin hitaissa 3D-peleissä. Tylsää hetkeä ei ole. Pelata voi erikseen myös kilpailuhengellä (kuka tappaa eniten, kuka saa kolikot), mikä riemastuttanee saman katon alle sattuvia veteraaneja.



Wii-ajan totuuksia. Jos Nintendo sisällyttää mukaan moninpelin, se on se pääasia. Nintendo tekee erinomaisesti sen minkä se tarpeelliseksi näkee - mutta ei yritä mitään muuta. Kansa on vaatinut uutta tavallista Mario-peliä, ja tässä se on, tappavan pelattavana, mutta ulkoisesti ja fiiliksiltään muodossa, joka palauttaa mieleen copy-pastella luodut 3D-tusina-Mariot (muut pelit kuin Sunshine ja Galaxy). Peli ei järkytä ketään, enkä usko, että kovin montaa yllättää tai sen pahemmin pettää. Jos Nintendolla on suunnitelmissa tehdä lisää näitä, niin kiitos, olen tyytyväinen jo tähän. Jos Nintendo aloitti turvallisesti... mutta suunnittelee myös oikeasti uutta 2D-Mariota, niin loistavaa. Toivotaan sitä seuraavat 19 vuotta. Oikeasti uutta 2D-Mariota.